Pakkanen paukkuu ja aurinko paistaa. Mun elämä on nyt soljunut aika lailla nukkuen ja kiparia imien. Mutta päivä päivältä kroppa tuntuu paremmalta. Sunnutaina kävely postilaatikolle oli jo äärirajoilla ja tänään meni pienen pieni metsäkävely pedron kanssa. Hitaasti kiiruhdetaan ja kotona voin rauhassa nuolla haavojani. Caro ja Satu ovat hoitaneet tallikuviot. Tiistaina Satu juoksutti kentällä koko kolmikon. Ei draamaa.

Maajoukkuevalmennettavat kokoontuivat tiistaina. Olimme jo ennakkoon ilmoittaneet, että emme osallistu. Eikä mulle tosiaan tullut mieleenkään, että lähtisin mihinkään istuskelemaan. Mun rooli on muutenkin aika vähäinen. Lähinnä heittelen ideoita ja toki yritän saada ryhmää toimimaan tiiviisti yhteen. Näen niin, että yhteisöllisyys veisi asiaamme eteenpäin. Henkisen puolen jutut on mun mietittävänä ja aiheeseen kuuluu vahvasti se, että jokainen renkaisiin kuuluva henilö kokisi olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi. Silloin annamma mahdollisuuden onnistua ja menestyä. Toivottavasti saame porukan kanssa sellaisen hyvän pöhinän päälle ja PM-kisoissa saataisiin jotain ihan uutta aikaisiksi.

Tänään Melli ystävällisesti kävi ratsastamassa Sellaa. Tavanomaiseen tapaan. Tamma oli hyväntuulinen ja toimi toivotulla tavalla. Tekivät ihan kunnolla töitä kentällä ja homman jälkeen tarhaan pääsi tyytyväinen hevonen ja kotiin lähti tyytyväinen ratsastaja.

Päätettiin kokeilla sellaista kattausta, että Satu laittoi kaiken madollisen valmiiksi ja iltatallin aikaan hoidin itseni tallille päästämään kolmikon sisälle. Näin tapahtuikin ja sain tylsyyteni keskelle vähän turpaterapiaa. Eipä silti, kannustusta ja tsempitystä on tullut paljon ja kiitos niistä.  Pienikin puuha uuvuttaa ja kun kotiin pääsin niin olin aika lailla valmis iltalääkkeille ja nukkumaan!

Päiväni meni sängyssä kieppuessa, sohvalla nukkuessa, kipulääkkeitä nappaillessa, seisoskellessa ja mustelmia bongaillessa. Luita  ei ollut poikki, sen oivalsin kyllä jo edellisenä päivänä, mutta olo oli sillä tavalla tukala, että varasin maanantaille lekurin. Niin kipeä en ollut, että olisin päivystkseen lähtenyt.

Caro ja Satu hoitelivet hevoset. Ei mitään ihmeellistä sillä rintamalla. Paskalava ei tyhjentynyt.

Aamulla käytiin Pedron kanssa tekemässä aamutalli. Tein kaiken mahdollisiman valmiiksi, sillä suunitelmissa oli, että illalla käyn ratsastamassa ja teen sen jälkeen iltatallin ja käyn kotimatkalla kaupassa. Hämmensin vähän lantalavaa ja kirosin tilannetta, niin kuin olen nyt tehnyt jo yli kahden viikon ajan. Todella turhauttavaa olla riippuvainen jonkun toisen aikatauluista ja viitseliäisyydestä. Mulle sopisi erinomaisesti sellainen omavaraistalous, että ei tarvitsisi keneltäkään pyytää tai odottaa yhtään mitään. Riippumattomuus on muutenkin mulle tärkeä juttu ja ainakin tämä toisen armoilla oleminen ja yksinkertaisten asioiden aneleminen on aivan torkeän ärsyttävää.

Kun päivä kääntyi itlapäiväksi, niin lähdin takaisin tallille. Olin toivonut aurinkoista ulkoilusäätä, mutta sitä ei valitettettavasti ollut tarjolla. Alkuviikon jäätikön päälle on kuitenkin satanut ohut kerros lunta, joten maisemat ovat olleet nyt aika kivat ja pakkasta muutama aste. Hevoset toihuilivat omiaan, kun saavuon paikalle. Keräilin Urhon varusteet talliin ja hain hevosen sisälle. Se oli jo lähtökohtaisesti todella hermostunut. Kun aloin nostaa satulaa selkään, niin se alkoi poukkoilla ja satulakin putosi siinä rytäkässä. Vetopaniikkikohtaus oli taas alkamassa, mutta sain sen purettua ja rauhoitettua tilanteen. Riimusta napsahti yksi osa rikki, mutta muutoin säästyittiin vaurioitta.  Asettelin satulan selkään ja rauhoittelin hevosta.

Olisi tietenkin pitänyt tässä kohtaa miettiä hyödyt ja haitat, uhat ja mahdollisuudet.  Kun kevonen on noin hermona, niin parasta olisi tietenkin viedä se kentälle ja juoksuttaa tai jättää koko liikutus toiseen kertaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Olin asennoitunut mukavaan ratsastusretkeen pellolla, käynyt availemassa jo kaikki veräjät ja muutekin sillä mielellä, että nyt mennään! Ilmeinen virhe. Hevonen puhisi ja pöhisi, kun menimme pihalle. Taluttelin sitä hetken ja käytiin laittamassa kentän valot päälle ja muutenkin mukamas ajoin sen tunnetilan alas. Tulkitsin tilanteen väärin.

Kun sain jalkani jalustimelle ja ponnattua painon sille, niin hevonen lähti liikkeille. Täyttä laukkaa ulos portista, joka oli auki siitä syystä, että paskalavan hakija pääsee lavan kitkatta hakemaan!! Sain vielä itseni satulaan, mutta en tietenkään jalkaa vastapuolen jalustimelle. Pienessä ylämäessä ja kiintyväst nopeudesta johtuen painoni heilahti satulan takakaarelle, joka luonnollisesti aiheutti pukkisarjan. Ohjia en ehtinyt sen enempää kasata enkä niistä olisi tohtinut suuremmin edes ottaa kiinni. Kolmannesta pukista ja ysikymppisestä lähdin. Volton kautta oikealle kivikovaan maahan. Huudon saattelemana. Ilmeisesti maahan osui ensin alaselkä ja sitten pää.

Pimenevässä ilmassa makasin selällänä pää kohti tallia ja jalat kohti Ridasjärventietä. Hetken siinä hengittelin ja olo oli sellainen, että mikään raaja ei liiku. Sain käännettyä itseni vatsalleni, löysin silmälasini ja hyvin, hyvin hitaasti könysin konttausasentoon ja siitä varovaisesti vaiheittain pystyasentoon. Vähän huojuttu ja kypärä oli omituisesti kallellaan. Otin sen päästä pois ja totesin, että sehän oli mennyt hajalle. Kiukuspäissäni heitin kypärän maahan, jossa se nökötti seuraavan tunnin.

Lähdin tarhoille päin ja oletin, että Urho olisi siellä. Ei ollut, mutta sen sijaan tammat juoksentelivat tarhan yhtä laitaa pitkin edestakaisin hännät pystyssä. Jäljistä näin, että hevonen oli mennyt metsään. Kirosin mielessäni avoimen portin lisäksi sitä, että mikä helvetti sen sinne metsään ajoi. Onneksi mulla oli herkkuja taskussa ja hetkellisen metsästyksen jälkeen sain karkulaisen kiinni. Heitin siltä paluumatkalla satulan puomille, sillä pelkästään hiihtävä kävely on sitä verta vaikeaa, että selkään ei ollut mitään mahdollisuutta edes yrittää. Vein ruunan kentälle ja juoksutin sitä puolisen tuntia. Sen jälkeen vapautin sen tarhaan ja raahustin hakemaan levälleen jääneitä  varusteita ja tärisevin käsin kaivoin 2 neljästaista Buranaa ja yhden tonnisen Panadolin hampaisiihin ja purin ne jauheeksi, jonka sain nieltyä alas.

Olin niin raivoissani, että kihisin. Se vitun portti, toi vitun hevonen, vitun paniikkikohtaus edellisenä päivänä, se vitun tosiasia, että  kahden viimeisen kuukauden aikana Kari on ollut enemmän maailmalla kuin kotona. Ja sokerina pohjalla faktatieto siitä, että edessä on taas saikku ja mahdollisesti sairaalareissu. Olin niin raivona, että teki mieli huutaa. Ja olisin varmaan huutanutkin, mutta kun sekin olisi sattunut!

Tein siinä  vielä iltatallin raivon voimalla. Harjasin hevoset ja ähisin liikkuessani. Selkä ei enää taipunut mihinkään suuntaan. Kuulostelin, että pystynköhän ajamaan autoa. Kotimatkalla kävin huojumassa lähikaupassa ja kotona kokkasin lämpimiä voileipiä. Palan painikkeeksi nappasin 6mg Sirdaludin. Laitoin kellon soittamaan kahden tunnin välein, sillä pelkäsin toki mahdollista tajuttomuustilaa aivotärähdyksen johdosta. No ei tarvinnut pelätä sitä, sillä kun koko kroppa oli kuin pesismailalla piesty, niin yhtään kokonaista tuntia en yhtäjaksoisesti nukkunut. Edelleenkin vallitsevin tunne oli raivo ja varmaan sen takia sainkin vaadittavat hommat tehtyä sekä tallilla että kotona.

Töiden jälkeen kävin taas nappaamassa matkaan sekä koiran että Lauran. Tallilla touhuilin omia heinäjuttujani kun kuulin tallista ihan tajutonta kolinaa. Menin katsomaan ja niinhän siellä oli käynyt, että tällä kertaa Urho oli jätetty käytävälle ketjuihin kiinni, hajotettu riimu ja poistuttu paikalta. Ei, ei, ei, ei.  Se ei nyt vaan meinaa mennä jakeluun. Annnoin likalle vähän suoraa palautetta. En tiedä, miten seon yleensäkin niin vaikeaa, että kaikki hevoset eivät ole saanlaisia ja se mikä toimii yhdellä ei toimi toisella. Paljon voi tietenkin kouluttamalla saada aikaan, mutta vanhojen huonojen tapojen poisoppiminen on tosi, tosi hidasta. Olin aika harmissani, sillä nyt käytäväkäyttäytyminen otti taas tosi paljon takapakkia ja se vaikutta suoraan ihan kaikkeen. Kaikkeen kengittämiseen lähtien ja moneen moneen muuhun juttuun.

Noh, hevonen saatiin valmiiksi ja likka selkään. Sen suhteen ei ollut tällä kertaa mitään vaikeuksia. Ehkä aavistuksen steppaili, mutta tilanne rauhoittui tosi nopeasti. Siirtyivät kentälle taivuttelemaan.  Ihan mukavasti tekivät töitä kaikissa askellajeissa. Laura tosin ei oikein aina jaksa ratsastaa kamala ntarkasti, vaan antaa hevosen vähän kanttailla ja oikoa. Kuitenkin olivat lähes puolitoista tuntia hommissa. Laukkasivat paljon ja tyttö ei oikein meinannut sisäistää sitä tosiasiaa, että laukka on hevoselle raskasta ja nopeuttaa sykkeen lisäksi hengitystiheyttä. Ja jos hevonen on hengästynyt, niin loppukäyntejä jatketaan sitten niin kauan kunnes hengitys on tasaantunut, ei kellon mukaan.

Tallissa mitattiin syke ja opetin Lauralle sykekahvan käyttöä ja sovittiin, että alkaa jokaisen treenin jälkeen mittaamaan sykkeen, että saa hommaan rutiinia. Tyttö juotti hevosen ja hinkutti sen kuivaksi. Sitten otettiin loput hevoset sisälle ja alettiin tehdä lähtöä kotiin.

Keskiviikkona ei mitään mainittavaa. olin myöhään töissä ja Satu hoiteli tallikuviot. Torstaina Melli kävi päivällä ratsastamassa Sellan kentällä. Se oli mukavalla tuulella j teki työtä pyydettyä. Tatanka spurttaili kentän ulkopuolella ja antoi muutaman kerran lisäkierroksia myös Sellalle.  Hommien jälkeen Melli antoi kolmikolle päiväheinät ja Satu hoiteli illalla tallihommat, koska mulla oli yksi vanhempainilta. Meno vaikutti tavanomaisen tasaiseltä ja kelit olivat pikkupakkasella.

Kotimatkalla nappasin Lauran Keravalta ja siitä kiihdyteltiin Suonpäähän. Nopea vaihto, koira kassiin ja baanalle. Satu oli touhunnut talllla jo pitkin päivää, joten kaikki oli hyvässä järjestyksessä. Laiteltiin Sella valmiiksi. Laura jaksaa sen kanssa kikkailla ja väitti tällä kertaa opettaneensa sen pussailemaan. En tiedä, mihin kyseistä taitoa tarvitaan, mutta puhatkoot nyt tamman kanssa niin plajon kuin haluaa. Hyvä suhde kuitenkin palkitaan, jos joskus kisaamaan pääsevät.

Kun kaikki hupsuttelu ja hipsuttelu oli tehty, niin pääsivät kentälle. Heti pääsin muistuttamaan muutamasta perusasiasta, mutta muuten homma meni varsin kivasti. Kentällä pohjakin on aika ok ja saivat tehtyä puolitoista tuntia töitä. Tamma oli kuuliainen ja aika innostunut vaihtelun vuoksi pyörimään kentällä. Pedro juoksenteli sen vierellä ja perässä. Sella on oikeastaan ainut, jonka luulen jossain vaiheessa piskin kyllästyvän. Urho ja Tatanka melkein jopa lähtivät koiran leikkiinkutsuun mukaan ja porukalla vähän pyrähtelivät tarhan puolella.

Kun Sella siirtyi loppuverkkoihin, niin otin kaksi muuta sisälle. Sella pääsi sitten suoraan heinille. Mä menin pihahommiin ja Sella oli tietenkin käynyt selällään niin likka jostain kumman syystä päätti vielä ottaa sen käytävälle hajattavaksi yms. Kuulemma kivempi juottaa sille melassivesi siinä. Ilmeisesti oli tosi kivaa, ainakin hevosella. Kun tulin heinäkiekalta, niin saavillinen malassivetta oli käytävän lattialla ja likka sitä luuttusi tomerana. Totesi sitten itse, että oli tässä se hyvä juttu, että nyt hän oppi ettei Sellaa voi siinä irti pitää ja jättää esimerkiksi juoma-astian kanssa hetkeksikään vahtimatta. Vähän epäilen, että mahtoiko mennä kerrasta läpi.

Harjattiin vielä hevoset ja sitten toivoteltiin niille hyvät yöt. Kotimatka puhuttiin kiihkeästi eläinsuojelusta ja muista siihen viittaavista asioista. Laura myös kertoili, miten kilpailulupa lunastetaan Virossa. Aika paljon vaativampi kokonaisuus kuin meillä, mutta seurajäsenyyttä ei vaadita, vaan lupa myönnetään suoraan liitosta.  Sovittiin seuraavat tallipäivät ja taas lähempänä yhdeksää pudotin tytön kotitalonsa eteen Keravalle. Pedro nukkui koko kotimatkan kuin tukki. Kyllä siitä hyvä tallikoira kehkeytyy.

Kelit ovat ennallaan, eli mennään ihan nollan tuntumassa. Aamuyöstä alkoi sataa märkää lunta ja sitä saatiinkin useampi sentti. Päivän mittaan lumi kuitenkin tiivistyi ja valkoista jäi valoisuutta lisäämään vain ohuen ohut kerros. Työt veivät mut Tapiolaan ja sieltä kiirehdin nopean kotikäynnin jälkeen koira kassissa tallille. Satu oli tehnyt kaiken varsin valmiiksi, joten hommat oli nopeasti tehty. Koira kipitteli ympäriinsä omistajan elkein. Se kai luulee olevansa osa laumaa ja hevosille tyyppi on aika lailla yhdentekevä.

Satu oli aamulla purkanut lankoja sen verran, että naapurin pitäisi päästä autonsa kääntämään, kun hakee lantalavan tyhjennykseen. Asettelin lankoja vähän napakammin ja valmistelin muutenkin lavaa noutoa varten. Ettei vaan mikään seikka aiheuta sitä, että lava ei lähtisi. Siihen voi hyvinkin riittää harava nojaamassa lavaan tai joku vastaava. Mielestäni mitään estettä ei nyt ole. Sen kun vaan hakisivat sen pois.

Kyllä se kello taas oli lähempänä yhdeksää, kun päästiin kotiin, mutta eipä tarvinnut enää lähteä koiraa lenkittämään.

Ainut aamu viikossa, kun ei tarvinnut singahtaa mihinkään. Caro laitteli hevoset pihalle ja Lauran kanssa suksittiin sinne yhdeltä. Tai oikeastaan luisteltiin. Kiihkeän etsinnän päätteeksi löysin kuin löysinkin kellarista Icebugsit ja voi sitä iloa, kun vedin ne jalkaan. Pito löytyi heti. Laura alkoi liukastellen laitella Sellaa ratsastuskuntoon ja mä iskin kiinni lantalavaan. Revin ja raastoin räntätihkusateessa ja kun sain pölläytettyä pressun pois lavan päältä, niin sieltä kuhahti n. 20 hiiren parvi liikekannalle. Hetken kuvittelin niitä rotiksi, mutta kyllä ne olivat vain erityisen pulleita hiiriä. Manasin kissoja, jotka voivat paksusti ja kellittelevät lämpimässä tallituvassa samanaikaisesti kun hiiren mellastavat paskalavalla. Manasin myös sitä, että tämän kaiken muun säädön lisäksi mun vaivoiksi jäi tuokin homma. Ja kun tämän tyyppiset asiat tuntuvat maalaistyylin hoidettavan hirvittävät jaarittelin saattelemana. Ei nappaa.

Jouduin hakemaan Lauraa vähän avuksi kun aloin lapioida kasaa nippuun. Purin taas hamasta ja lähetin mielessäni kiitokset Afrikan aurinkoon. Mikähän mahtoi olla perimmänien syy, että tyhjäystä ei voinut hoitaa aiemmin? Hetken ähistyään likka ponkaisi kasan päälle ja totesi, että sieltä saa helpommin möyhittyä kasan huipun sileäksi lavan takareunan suuntaan. Samalla siellä lämpimässä höyryssä seisoessaan tyttö aprikoi, että kasa haisee ihan sellaiselle pienelle punaiselle, mitä syödään. Heitin villin arvauksen, että mahtaako tyttö tarkoittaa retiisiä. Sillä oikeasti kasa haisi ihan retiisille, munkin mielestä. Kova palaminen siinä oli käynnissä, sillä kasa höyrysi melkoisesti ja se tuntui jalkoihin ihan lämpimältä. Mua huvitti likan touhut ja päätin taltioida tilanteen.

Kun lava oli tasattu niin aloin repimään maahan jäätynyttä pressua irti. Viheliäinen homma. Paskavesi ja kikkareet lentelivät kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Jouduin taas hakemaan Lauraa avuksi ja pistolapion avulla, vetämättä, repimällä ja riuhtomalla saatiin pressu irti. Lopullisesti kylvin paskassa kun yritän väkertää pressua takaisin lavan päälle. Mutta saatiinpa homma tehtyä ja oli tosi hyvä, että pesin hiukseni aamulla, nyt ne saivat kusipaskatehohoidon samaan hintaan. Kotimatkalal ihmettelin, että miten mun hiukset olivat yhtenä rastapallona. Olin unohtanut tämän.

Laura lähti ratsastamaan ja mä aloin laitella heiniä. No enpä ehtinyt paljoakaan tehdä, niin kuulin traktorin ajavan pihaan ja mielessäni totesin, että ei kai vaan… Ja niin juuri naapurin paskalavakuskihan siellä tuli jaarittelemaan. Ihan ekana kysyi, että laitettiinko me sitä suolaa, niin kuin hän käski. Siinä sitten kemurtelin ja vastasin ,ett vähän…. Mähän olisi laittanutkin, mutta Kari ja Satu viittasivat kintaalla moiselle ehdotukselle. Nyt sitten minä olin se henkilö, joka asiaa sai taas selitellä. Vannoin ja vakuutin, että kasa on ihan sula, koska höyrysi juuri hetki sitten kun sitä tongimme. Ukko uudisti käristyskutsunsa ja kertoili vielä, että pahamaineinen metsästysporukka, joka hänen omien sanojensa mukaan ampuu kaikkea mikä liikkuu, oli toiminut juuri näin. Hänen koiransa oli ottanut luodin vastaan hirvimetsällä. Huh huh!  Ei siis ollut mitenkään liioiteltua, että suositteli valkoisille hevosille huomioliiviä. Mähän hymähtelin, että ei kai kukaan valkoista hevosta hirvenä ammu, mutta ilmeisesti se saattaisi olla ihan mahdollista. Kun kerran koirakin ammuttiin hirvanä. Kamala juttu, mutta ukolle tulee näinä päivinä onneksi uusi koira. Näitä ja muita juttuja sain sitten taas kuunnella.

Eihän äijä ehtinyt edes lähte pois, kun Laura tuli jo takaisin. Lenkki oli lyhentynyt aiotusta, koskaa pohjat olivat surkeassa kunnossa. Vaikka Sellalla on nyt käytetty hokitettuja tossuja, joihin Laura vielä itse lisäsi ennen lenkkiä hokkeja, niin ei homma toimi. Kyllä hokkikenkä on ainut, mikä nyt puree. Lisäksi Sella oli ollut mahdoton käsiteltävä. Muutaman kerran oli lähtenyt taas kuin tykin suusta kuuntelematta yhtään ratsastajan toiveita. Hyvä siis, että pääsivät tunnin hurjastelun jälkeen ehjinä takaisin. Ukon kanssa sovittiin, että Marko, Pertti tai Vertti tuo pihaan hiekkaa ja sitten hän tulee samaan aaltoon hakemaan lavaa. Totesin, että ihan sama! Kunhan se lava nyt vaan tyhjenee! Ja Afrikka maksaa.

Tehtiin loppuhoidot, juotettiin hevoset ja syötiin vähän evästä. Likka paleli ja lämmitteli varpaitaan patterilla. Etelän auringosta kotiutunut nori nainen ei selvästikään nauttinut Suomen vetisistä oloista. Lisäksi hän jo kaatui meidän pihaan tullessaan, joten enemmän tai vähemmän märkänä oli monta tuntia. Päätettiin ottaa hevoset kuudelta sisälle. Eivät nekään tihkusateesta suuremmin nauttineet, mutta kikkailivat jotain, kun yritin hakea niitä sisälle. lopulta jouduin hakemaan narun ja heittämään sen Urhon kaulalle ennen kuin sain porukan liikkumaan oikeaan suuntaan. Laura teki sisätyöt ja minä pihatyöt ja kohta oltiin jo lämpimässä autossa kotimatkalla. Laura pääsi lämmittelemään ja mä pääsin tutkailemaan etelän tuliaisia.

Lämpötila pysyi nollan tuntumassa, ehkä asteen tai pari pakkaselle, läpi yön, joten kotipiha yhtä lailla kuin tallipihakin ovat kuin luistelurata. Pedron kanssa herättiin kuudelta ja kivuttiin Rangerin ohjaamoon.  Mersulla ei olisi toivoakaan päästä omasta pihasta ylös. Liukasta oli hiljaisilla teillä ja valitsin reitin Jokalan kautta, vaikka inhoankin kaatopaikan pimeitä mutkia. Pedro nukkui tytyväisenä kassissaan ja perille päästiin ilman ongelmia. Tallissa odotti kolme hörisevää piippakorvaa. Urho ja Sella painelivat taas vilkkaasti pihalle ja Tatanka jäi käytävälle hengailemaan. Mulla oli Pedro sylissä turvatoimena ja Tatakaa kiinnosti tosi kovasti nuuhkuttaa tätä minielukkaa. Pedrokin alkaa olla jo rentona näissä nuuhkutustilanteissa. Se on muutenkin jopa vähän liian luontevasti hevosten parissa. Juoksentelee vapautuneesti hevosen jaloissa ja vatsojen alla. Mutta minkäs teet, jos siinä alkaa kamalasti kirkumaan ja huiskimaan, niin hermostuvat myös hevoset ja alkavat liikehtiä arvaamattomasti. Se on selvä, että kummoisena uhkana piski ei hevosia pidä eivätkä hevoset myöskään noteeraa koiraa kissaa suuremmaksi haastajaksi.

Puuhattiin koiran kanssa normaalit rutiinimme. Minä siivosin karsinoita ja koira kanniskeli paskapalleroita ympäriinsä ja juoksenteli mua karkuun olettaen, että kiellän makoisat leikit. Tehtiin kaikki iltaa ajatellen valmiiksi joten koira sai juoksennellä ympyrää parin tunnin ajan. Ehdittiin juuri ja juuri juoda glögit ja koira ehti vetää itsensä kerälle, niin papparaiset saapuivat paikalle. Heillä oli kuivaa leipää tuliaisina ja kolmikko luonnollisesti seuraili lankojen takana kuin hait laivaa. Ensin ei tuomiset kuulemma kelvanneet kuin Sellalle, mutta oman näkemäni mukaan kelpasi kyllä kaikille muillekin. Faija vähän ihmetteli, että pitääkö täällä käydä ihan joka päivä.

Vähän ennen kuin oli tarkoitus lähteä taas liikkeelle alkoi sataa. Eikä mitenkään vähän vaan ihan kaatamalla. Se vasta tekikin pinnat liukkaiksi ja mutsi joi soitteli perään, että varo sitten, he olivat jo käyneet pariin otteeseen vastaantulijan kaistalla. Me pärjättiin kyllä ja päästiin turvallisesti kotiin, mutta mun into lähteä ratsastamaan lopahti samalla hetkellä kun taivas repesi. Hevoset saisivat liikuttaa ihan itse itsensä. Jäljistä päätellen vauhtia piisaa pitkin päivää ja hyvä niin.

Vesilahden kisoista alkoi tihkua väliaikatietoja. Keli oli kohdillaan, porukat olivat ajoissa paikalla ja likat olivat aloittaneet aika reippaasti, mutta loppua kohti etenivät maltillisemmin. Mitään ongelmia ei atkan varrella ilmennyt muuta kuin ehkä se, että hevoset halusivat ajoittain kulke vähän rippaamuin kuin kuskit halusivat niiden etenevän. Maalissa olivat lähes sovitussa ajassa ja tarkastuksesta menivät kumpikin helposti läpi. Näin olleen vihreä tiimi sai juhlistella taas kärkisijoituksia. Hyvä mieli oli koko porukalla ja moni muukin kautensa aloittanut lähti hymyn kare kasvoilla kotiin. Illalla käytiin kisaa läpi ja mulla analysaattori raksutti päässä statistiikka, kuvia ja videoita katsellessa. Näiden ratsukoiden seuraava ponnistus on Liedossa ja matkaa silloin taitetaan vähän enemän. Näin se homma etenee, askel askeleelta ja katsotaan sitten päästäänkö vuoden edetessä asetettuihin tavoiteisiin. Ainakaan innosta ja halusta ei jää menestyminen ja kehittyminen kiinni. Nuorten ratsastajien taustalla on intohimoinen tiimi tukamassa ja kannustamassa ja meikäläinen siinä sitten katsomassa vieressä asioiden etenemistä.

Kahdeksalta oltiin taas Pedron kanssa tallilla. Ovet auki ja hevoset sisälle. Kauaa ei nokka tuhissut kun iltatalli oli tehty. Hypättiin taas autoon, Pedro perinteiseen tapaan nukahti heti kun moottori höränti käyntiin ja ajeltiin kaikessa rauhassa kotiin. Pikainen iltapala ja olimme kumpikin valmiita sänkyyn. Ei tarvitse koiraakaan erikseen lenkittää, kun hiippaillaan pitkin tallipihaa arkisissa askareissa.

Jos puhuin eilen lämpöennätyksestä, niin tänään se jo rikkoutui sillä kun lähdin Espoosta kotiin, niin lämmintä oli 6 astetta. Ihan älytöntä! Keväistä meininkiä, vaikka ollaan tammikuun lopulla. Muutaman kotona vietetyn tunnin jälkeen lämpötila olikin nollassa ja ajomatka tallille oli sen mukainen. Liukasta oli Rangerillakin. Satu oli uurastanut lähes koko päivän siivoillen tarhoja ja leikittäen varsaa. Urhoa ja Sellaa ei kottikärryleikit tänään kiinnostaneet. Kuten kuvasta näkyy, niin Tataka olisi valmis aisojen väliin. Satu antoi vielä väliheinät ennen kuin poistui paikalta ja laitteli ihanana mulle kaiken iltaa varten valmiiksi.

Koska keli oli ulkiluun mainio, niin hevoset saivat olla vähän pidempään taas pihalla. Lähempänä kahdeksaa päästin ne sisälle. Tyytyväisinä iskivät kiinni iltaheiniin. Rapsuttelin niitä tovin ja vaihdoin kuulumisia Kaikilla tuntui olevan kaikki kohdillaan. Sammutin valot ja suljin ovet. Piha on osittäin jäinen ja olenkin kotona etsinyt kuumeisesti mun Icebugseja. Ei löydy. Ovat Karin jossain hyvässä kätkössä. Ärsyttävää. Kerran pari niitä vuodessa tarvitsisi ja voisivat silloin kyllä olla löydettävissä.

Karin auto sai lähikaupan pihalla vartti-ikäisten kaljaa norkoilevien kollien jakamattoman huomion. Näin kaupunkiympäristössä eivät ilmeisesti noita työkaluja pääse riittävästi ihastelemaan. Mutisivat myös jotain, kun kipusin puikkoihin. Eivät sentään pyytäneet mua hakemaan heille K-kaupasta kaljaa muutamaa minuuttia ennen yhdeksää.

Kotimatkalla otin vielä tsekkauspuhelun nuoriso-osaston suuntaan. Tyttäret hihkuivat steraona vastauksia kysymyksiini. Kisainnostus ja ehkä jännityskin uhkui nuorissa ratsastajissa ja huomenna pääsevät starttaamaan kautensa. En hetkeäkään epäile, etteikö huominen sujuisi menestyksekkäästi, mutta tämä on oikeastaan vasta yhteistyömme lähtölaukaus. Helmikuun lopulla ovatkin jo vähän kovemman paikan edessä. Ja ennen kuin olemme jälleen joulukuussa pitäisi neitokaisilla olla osallistumisoikeus kansalliselle tasolle ja hyvässä lykyssä aluemestaruusmitali kaulassa. Tavoitteellisten ihmisten kanssa on mahtavaa tehdä yhteistyötä. Ja tavoitteellisia harrastajia tämäkin laji tarvitsee. Kipeämmin kuin moni haluaa myöntää.