Võrumaa, Hobumäe 18.-22.7.2011
Esmaspäev
Helle pieksi kroppaa kokonaisvaltaisesti jo heti aamusta. Helteensietokykyni jäi jonnekin 90-luvulle, joten vähän tahmeasti lähti päivä liikkeelle osaltani. Kari oli ylikierroksilla tietenkin kuudesta lähtien. Ennätti vielä käydä Hippoksen kahvaakin nykimässä heti kahdeksalta, että saatiin Hoponkin asiakirjat kuntoon. Aika hyvin saatiin kamat kasaan ja piski höyrysi, kuin vajaamielinen, sillä sehän ei voinut olla varma pääsisikö mukaan, vai jäisikö kotiin. Meni varmuuden vuoksi istumaan autoon jo siinä vaiheessa, kun hevosia haettiin pihaan.
Hopohan oli taas hukannut kenkänsä, joten Karin piti vielä ennen lähtöä kiinniittää se paikalleen. Mietin mielessäni, että huumorintajuni olisi kyllä loppunut kuluneen kesän aikana moneen kertaan, jos ei Kari olisi pystynyt kengityshommia hoitamaan tilanteen niin vaatiessa. Dottie pyöri touhussa mukana ja Sella piti omaa showtaan, mutta kenkä saatiin kiinni ja päästiin sovitun aikataulun mukaisesti matkaan.
Keskustassa oli sen verta liikennettä, että vähän Sella tuppasi teutaroimaan. Lisäksi se on nyt saanut jostain päähänsa, että jos Kari ottaa kurvit liian kipakasti, niin kavio paukkuu traikun seinään. Muutoin matkustivat nätisti ja takaluukun ollessa auki myös ilmastointi sujui.
Satamassa tuli sitten valittua perinteisesti taas kerran se kaikista hitain jono. Karilla hitsasi aika nopeasti kiinni ja siinä kohtaahan alkaa mulla pinna kiristyä. Kohtalaisen kivassa kuumuudessa odoteltiin, kun joku emäntä tinki tulliluukulla. Mutta kun sitten oma vuoro tuli, niin nopeasti oli asiat selvät ja pääsimme ajamaan laivaan. Nopeaakin nopeammin Kari availi vähän luukkuja ja minä nappasin piskin kaveriksi ja harpomme hissiin. Siitä kohtalaisen vauhdikkaasti hyttiin yleistä hilpeyttä aiheuttaen. Koiria kai lautoilla näkyy aika harvoin, kun matkustavat häkeissä, toisin kuin meidän prinsessa. Meillähän oli eläinhytti! Hytti on kyllä nykyisen vaatimustsoni mukaan ihan pakollinen. Otettiin pienet päiväunet ja latauduttiin tulevaan ajomatkaan.
Tallinnassa oli tukahduttavan kuuma! Päästiin ensimmäisten joukossa ulos lautalta ja ajettiin nopeasti puoli viiden ruuhkassa läpi kaupungin. Sitten avattiin takaluukku ja Dottie pääsi pissalle. Kari arveli jo siinä vaiheessa, että auto pitää jotain käsittämätöntä siritystä. Matka eteni tuttuun tapaan. Pari kertaa pysähdyttiin, juotettiin eläimet ja käytiin veskissä ja kahvilla. Hevoset pysyivät kivasti viileinä, kun antoi räppänöiden olla auki. Yhtään hevoskuljetusta ei tullut vastaan, joten kiinnostuneita kurkkijoita ilmaantui aina paikalle, kun johonkin pysähdyttiin ja avattiin traikun etuovea.
Kahdeksan kieppeillä illalla ohitettiin tuttu Kurgjärven risteys ja soiteltiin tarkemmat ajo-ohjeet perille. Hyvin muistissa olleita reittejä pitkin ajeltiin kohti Rõugea ja sitten olimmekin perillä ja Anne meille iloisesti vilkutteli Hobumäeltä. Ajettiin auto pihaan ja purettiin hevoset ulos. Sakea paarmaparvi piiritti meidän välittömästi, mutta ankaralla sumutuksella saimme ne talutettua ja hevoset tarhaan, sekä tavarat paikoilleen. Miljöö oli kertkaikkiaan viehättävä ja emme voineet olla muuta, kuin ihastuksissamme. Iltaa istuttiin vielä pitkään ja keskusteltiin kiihkeästi kaikesta mahdollisesta.
Teisipäev
Hellettä oli luvassa, joten yritimme lähteä ratsastamaan jo kymmeneltä. Ihan emme siihen kyenneet, mutta hyvin lähellä se oli. Heigo ja Hanna lähtivät oppaiksi. Dottien perui osallistumisensa ja jäi Frankin kanssa kotiin. Aluksi mentiin muutama sata metriä pikitietä, mutta sitten maastoi muuttui pehmeäksi hiekkatieksi ja hetken päästä pujahdettiin metsään. Metsässä olikin vähän viileämpää ja paarmojakin hivenen vähemmän.
Hopolla oli uusi kuolain käytössä ja se tietenkin oli sen suussa väärin. Näin ollen sain pidättelystä rakot käteen. Mietin jo heti reissun alussa, että kuolainhan ei toimi alkuunkaan, mutta syy selvisi, kun kyselin Karilta, että oli noudattanut annettuja ohjeita, joiden mukaan pieni nuoli tuli olla vasemmalla puolella ja osoittaa eteen. Tietenkään Kari ei ollut moista huomioinut ja nuoli oli oikealla puolella.
Heigo johdatteli meitä pitkin ihania patikointireittejä. Välillä hölkättiin peltojen reunamilla ja joskus jopa oikaistiin pellon poikki. Tasamaata ei juurikaan ollut, vaan aina oltiin menossa joko mäkeä ylös, tai sitten alas. Pohjat olivat ihanan pehmeät, mutta polut kuitenkin riittävän leveät ja selkeälinjaiset. Luonnonpuisto tarjosi vaikuttavat maisemat. Luonto näytti koskemattomalta ratsastusuraa lukuunottamatta. Ratsastus tuollaisissa maisemissa on juuri sitä, minkä vuoksi olen ensimmäisen kerran hevosen selkään noussut. Jo silloin oli unelma ratsastaa metsässä pitkiä matkoja luonnon kauneudesta ja rauhasta nauttien.
Jossain kohtaa Kari sai kiinni reitistä, että olimme aiemmin käytössä olleilla kilpailu-urilla. Itsekin tunnistin muutaman paikan, joissa oli huollettu. Heigo kertoili tarinoita ympäristöstä ja taloista, joiden ohi ratsastimme, sekä tietenkin niiden asukkaista. Huikkasimme iloisesti ’Tere’ ja heilautimme kättä, jos jonkun satuimme näkemään. kellekään ei tullut mieleen räyhätä siitä, ettei heidän pihansa poikki, tai tiellään ratsastettiin. Oikeastaan hevoset saivat aikaan vastakkaisen reaktion. Patikointireittien kunnossapitäjän ovat jopa toivoneet, että hevosillä reittejä ratsastettaisiin, jotta pysyisivät paremmin auki.
Loppumatkasta saavuttiin lintutornille, jolla on usein kilpailuissa huollettu.Viimeksi tietenkin vähän tuskaisissa tunnelmissa, kun toukokuussa viimeinen huoltokin pidettiin siinä ja todettiin, että matkaa ei ole enää mahdollista 100km:n taivalluksen ja uurastuksen jälkeen jatkaa. Mutta menneet ovat menneitä ja nyt fiilikset olivat aivan toiset. Olin jotenkin tosi onnellinen, että myös me Hopon kanssa pääsimme maastoon mukaan. Moni suomenhevonen ei kai ole noissa maisemissa kulkenut ja vaikka roolini on meidän tiimissä miettiä treenaaminen ja suunnitella kaikki yksitysikohdat ja huoltaa kilpailuissa, niin kyllä minunkin mielestä hauskinta on ratsastaminen. Tuskin kukaan groomin roolista nauttii, mutta Karista ei vaan ole huoltajaksi, eikä minusta miksikään huippuratsastajaksi, niin roolijako on aika selvä. Siitä huolimatta mikään ei ole maastoratsastusta parempaa! Ja kun Võrumaan maastoihin pääsee ratsastamaan, niin se on kyllä eräänlainen toiveiden ja unelmien täyttymys. Ainakin itselleni.
Tornilta jatkoimme matkaa taas pehmeää hiekkatietä kiemurrellen ja kiipeillen ylös, sekä laskeutuen alas. Pian olimme taas Hobumäellä. Kympin lenkki tehtiin vajaaseen puoleentoista tuntiin. Hevoset pääsivät suihkuun ja saivat uuden karkoitekerroksen päälleen ja pääsivät pihattotarhaansa. Oikeastaan se ei ollut mikään pihatto, vaan tarha, johon avautui muutama ulkokarsina. Olimme kuitenkin tehneet niin, että hevoset saivat liikkua oman mielensä mukaan karsinaan tai tarhaan. Huvittavaa kyllä ne halusivat kiihkeästi tunkea samaan karsinaan ja viettivätkin paljon aikaa kylki kyljessä karsinassa kiehnäten. Sella varsinkin halusi ehdottomasti olla aina samassa karsinassa Hopon kanssa. Paarmat aiheuttivat ärsyyntymistä, mutta muuten hevoset vaikuttivat todella tyytyväisiltä oloihinsa.
Ratsastuksen jälkeen oli ohjelmassa tietenkin uintia ja saunomista ja mielenkiintoisia keskuteluja. Illalla satoi muutama pisara vettäkin, joten yötä kohden ilma tuli vähän raikkaammaksi.
Kolmapäev
Keskiviikko valkeni vähän pilvisenä, joten emme pitäneet suunnatonta kiirettä ratsastuksen kanssa. Annekin oli lupautunut lähtemään ratsaille ja puolen päivän tuntumassa kiipesimme selkään. Vaikka taivas oli pilvessä, niin ilma oli tukalan kuuma ja kostea. Paita liimautui hetkessä ihoon kiinni ja hevoset saatiin hikoilemaan pelkällä käyntivauhdilla. Hopo sai vetää joukkoa ja tällä kertaa olivat kuolaimetkin oikein päin suussa. Nyt ei tarvinnut edes pidätellä, kun se sai kulkea itselleen sopivaa vauhtia. Joka on sitä perinteistä reipasta. Vaikka hiekkateitä mentiin, niin meininki oli samaa, kuin edellisenä päivänä, eli tasamaata ei ollut. Joko mentiin ylös tai alas. Hevoset saivat tehdä ihan kunnolla töitä ja me tietenkin olimme onnesta soikeina kun kotona on lähes pelkästään tasaista.
Dottie kulki lenkillä mukana tomerana. Se sai yhdestä talosta jopa seuraa, kun eräs pihalla päivystänyt pentu lähti kulkuettamme seuraamaan. Taas reitit olivat tuttuja aiemmista kilpailuista. Heigo olisi halunnut lähteä etsimään paikkaa, jossa Oopus oli itsensä loukannut jokin aika sitten. Me muut emme olleet niin innostuneita asiasta, joten jätettiin etsiminen sikseen.
Sen sijaan kävimme yhden autiotalon pihassa houkuttelemassa hevosia veteen, mutta kukaan ei ollut halukas menemään. Dottie oli ehkä kaikista rohkein, sillä se kävi juomassa rannasta, josta me muut yritimme mennä kahlailemaan. Hevoset eivät ymmärtäneet omaa parastaan, sillä kahlailu tai uiminen olisi varmasti virkistänyt mukavasti. Siitä olin vähän pettynyt, että edes Hopo ei mennyt veteen.
Palailimme samaa reittiä takaisin ja lätkimme kaikki kilpaa paarmoja hengettömiksi. Ne on kyllä ikäviä ja täysin tarpeettomia otuksia! Vaikka olin koittanut suojatua takuuvarmalla Autan-karkoitteella sain itsekin toistakymmentä puremaa. Matkaa taittui reilu 10km ja aikaa käytettiin pari tuntia.
Kun hevoset oli taas hoidettu loppuun, kävimme tietenkin uimassa. Sitten lähdettiin vähän kylille ja menimme 
tutustumaan Kikasien talliin ja Marianin uuteen hevoseen. Tilalla oli parhaillaan lasten ratsastuleiri käynnissä ja muksut tekivät juuri lähtöä maastoon, kun saavuimme paikalle. Kävimme tietenkin tutkimassa tallit ja hevoset. Lisäksi suuntasimme rantaan, jossa olikin ihana vähän kahlailla ja viilennellä. Jopa D uskaltautui kahlaamaan ja kasteli kaulansakin.
Illalla grillattiin ja nautittiin hyvästä seurasta. Käytiin vielä järvellä uimassa ja vietiin hevoset laitumelle, jossa saivat enemmän tilaa liikkua ja maistella tuoretta. Jotenkin lomalla aina tuntuu, että tunnit eivät vuorokaudessa riitä kaikkeen.
Neljapäev
Torstai oli siihenastisista päivistä kuumin. Seitsemältä kävin taas antamassa hevosille kaurat ja samalla otettiin ne pihattoon, että pääsevät hellettä piiloon karsinoihinsa. Heigo oli reipas ja lähti ratsastamaan kahdeksalta. Meitä väsytti, niin käännettiin vaan kylkeä.
Päivällä käytiin vähän ostelemassa tuliaisia ja tutustumassa paikkakuntaan ajelemalla ja katselemalla maisemia. Rõugessa käytiin uimassa Viron syvimmässä järvessä. Vesi oli lämmintä, sillä tummavetiset lammet ja järvet ovat lämmenneet mielettömän lämpimiksi.
Kierroksen jälkeen Annen sukua tuli visiitille ja porukalla syötiin vesimelonia. Tarkasti kun kuuntelee, niin pysyy jyvällä siitä, mistä puhutaan. Kun kieltä on vähän koittanut opetella, niin aika hyvin ymmärtää, mutta valitettavasti mitään en osaa oikeastaan sanoa. Mutta sekakieli toimii hyvin.
Samaan syssyyn alkoi naapuri kärräämään Heigolle heinää. Minä kärvistelin varjossa, mutta Kari meni reippaana heittelemään heinäpaaleja latoon. Pääsi siis heinähommiin. Heigo ehdotteli, että ottaisimme kärryt täyteen heinää, sillä heillä oli niin hyvä heinävuosi, että sato ei tule mahtumaan mihinkään säilytystilaan. Eipä me sitä mukaan lastattu, mutta hevoset pistelivät poskeensa kyllä hyvällä halulla.
Isäntäperheemme lähti teatteriin ja me moukat jätimme kulttuurielämyksen väliin ja nousimme jälleen ratsaille. Yhdeksältä olimme selässä ja kuvittelimme, että paarmat olisivat jo nukkumassa. Eivät olleet, vaan oli niiden iltapalan aika, joten satuttiin oikein sopivasti kesteihin.
Dottie lähti taas mukaan jolkottelemaan ja suunnattiin oitis lintutornille ja metsikköön. Puolen tunnin jälkeen paarmat vetäytyivät ja paluumatka sujui huomattavasti vähemmällä huitomisella. Tarkoituksena oli ottaa ikumustoisia kuvia, mutta kovin hyvin se ei järkkärillä onnistu hevosen selästä, kun paarmat purevat sekä ratsua että ratsastajaa. Jostain syystä piskiä lentävät hirviöt eivät häirinneet juuri mitenkään.
Vähän haikeina lopettelimme lenkkiä, sillä lomaa olisi hyvin voinut vielä jatkaa viikolla tai kahdella. Samalla aloin vähän miettiä, että miksei voisi hommata kesämökkiä Virosta? Samahan se olisi ajella muutama tunti etelään, kuin muutama tunti pohjoiseen. Täytyy jättää ajatus itämään, vaikka Kari tietenkään ei tällaisista koskaan heti innostu, niin ajan kanssa ehkä.
Kun saavuimme pihaan, olivat Rohtlatkin saapuneet monologistaan. Heigo siirteli hevosia metsäisemmälle laitumelle, sillä etelästä nousi mahtava ukkosmyrsky. Taivas hehkui upeana purppurana mustien ja salamoivien pilvien lomasta. Kun palailimme lenkiltä, niin jyly meitä satteli. Myrsky ei kuitenkaan tullut Haanjaan asti, vaan suuntautui suoraan naapurimaahan.
Koska ukkonen näytti suuntaavan muualle, lähdettiin taas porukalla uimaan. Ihanan piristävä pulikointi ratsastusretken jälkeen ja sitten takaisin Hobumäelle maistelemaan hernekeittoa. Vielä viimeinen ilta maailmaa parantaen. Puoliltaöin vetäydyttiin ja vähän pakkailin jo tavaroita.
Reedel
Herätys oli puoli seitsemältä ja koitettiin kaikessa hiljaisuudessa pistää tavarat nippuun. Kävin viemässä hevosille taas kaurat ja samalla kerroin, että kotimatka alkaa pikapuoliin. Kari joi aamukahvinsa ja siinä kun ihmeteltiin ihanaa aamua ja sen seesteisyyttä, niin Heigo tuli vielä toivottamaan meille hyvää kotimatkaa. Kiittelimme kovasti. Reissumme oli ihan täyskymppi.
Kahdeksalta lähdimme matkaan. Tunnin ajomatkan jälkeen pidimme aina pienen tauon. Kuumuus muuttui jo yhdeltätoista epämiellyttäväksi. Liikennettä oli onneksi vähän ja Tallinan keskustastakin pääsimme nopeasti läpi. Kari ehti vierailla Super Alkossa ja sitten olimmekin valmiita lauttajonoon. Tarkastuksessa haluttiin kaikkien passit, joten tarjoilin ne tullivirkailijalle ja olin tyytyväinen, että paperit oli hoidettu kuntoon. Tunti istuttiin helteessä odottamassa. Mittarit näyttivät Tallinnassa 38 astetta. Autossa tai trailerissa arvelen lämpötilan nousseen helposti 50 asteeseen, joten hiki valui niin eläimiltä kuin ihmisiltäkin. Mielessäni päätin, että ikinä koskaan en enää lähde liikenteeseen sellaisella vetoautolla, jossa ei ole ilmastointia!
Elämä helpottui, kun pääsimme laivaan vähän ennen kahta. Meillä oli tietenkin taas eläinhytti ja heti kun auton moottori oli pysähtynyt, hyppäsimme Dottien kanssa ulos ja harpoimme hyttiin. Kari viritteli luukkuja ja askelsi perässä. Suihku ja tunnin torkut tekivät tehtävänsä ja kun keulaportit Helsingissä avautuivat, otti meidät vastaan miellyttävän lämmin ja raikas tuulonen. Keskusta on kesäperjantaina neljältä jo rauhallinen ja hellesäät varmasti vielä vaikuttivat asiaan. Ihan leppoisasti saimme ajaa taas keskustan läpi Tuusulantielle ja siitähän ei enää mennyt kuin parikymmentä minuuttia kotiin.
Hevoset pääsivät omaan pihaan laiduntamaan ja me saimme kaikessa rauhassa purkailla tavaroita. Olen niin tyytyväinen, että tämä reissu toteutettiin, vaikka vähän alkujaan mietittiin, että onko liian monimutkaista lähteä koko sirkuksen kanssa liikkeelle. Mutta hyvin meni ja traikkukin osoitti kestävyytensä. Toivottavasti vastaavia reissuja saadaan tehdä vielä useita, sillä ikimuistoisia tällaiset keikat kyllä ovat. Sella nyt on jo konkari, mutta oikein tyytyväinen olen Hoposta ja tietenkin täplä-ääliöstä. Hyvä tuuri on ollut, että on osattu näin erinomaiset elukat hankkia. Osaavat ottaa asiat järkevästi ja käyttäytyä toivotulla tavalla vähän oudommissakin tilanteissa.
Pielavesi, Tikkala 5.-8.7.2011
Alku aina hankalaa
Tiistaina meidän piti päästä liikkeelle aamuvarhaisella, mutta toisin kävi. V-käyrä kohosi entisestään, kun hevosia haettaessa huomattiin, että kummaltakin puuttui kenkiä. Kiireesti ajettiin takaisin tallille kaivelemaan varakenkiä. Nippu löytyi ja lyötiin lavalla ja sitten matkaan.
Reissu eteni hyvin. Keli oli aika kiva, kun aurinko pysyi pilvessä vaikka olikin lämmintä. Pidettiin puolentoista tunnin ajon jälkeen aina tauko, joten taukoja tuli kolme.
Tehtiin vähän huono reitinvalinta lopussa ja ajeltiin kymmenisen kilsaa hiekkatietä. Mulla perinteiseen tapaan vähän särki päätä jo siinä vaiheessa. Kuutisen tuntia taitettiin matkaa. Lopulta kuitenkin ajettiin pihaan, jossa jo isäntäväki odotteli.
Ihanan väljää lääniä. Tervetulleeksi toivotti myös kohtalaisen voimakas lehmän lannan tuoksu. Aluksi se vähän hämmensi, mutta nopeasti käryyn tottui jopa urbaanien nirppanokkien nenä. Hevosia tai koiraa ei lehmien tuoksut ihmeemmin huolestuttaneet. Pollet astelivat kopista ulos ja pääsivät suoraan ihanan isoon “tarhaan” joka kaikilla ominaisuuksillaan vastasi kyllä meikäläisittäin laidunta. Painelivat ihan pellon perälle syömään ja jaloittelemaan. Oli ihana katsella, kun niistä näkyi vain juuri ja juuri säkä ja kankku ja Sellasta ei aina edes sitä. Kotiutuivat välittömästi.
Kun hevoset oli saatu pihalle, esiteltiin meille uutta tallia ja vanhaa tallia ja oikein toimivilta näyttivät molemmat. Uusi on tietenkin aina uusi ja ihanan valoisa, sekä tilava talli siitä tulee, kun kaikki yksityiskohdat saadaan paikoilleen.
Kun hevosten majoitus oli selvitetty ja varusteet kannettu, niin päästiin tutustumaan omaan leposijaamme. Ihanan tilava huone ja oma kylppäri. Tosiaan ihan omassa rauhassa, niin kuin Merja oli vakuutellut. Talo oli muutenkin tilava, valoisa ja kaunis. Asetuimme taloksi ja maistelimme kahvia kera leivosten.
Sitten olikin vuorossa ehkä jännittävin juttu, sillä päästiin navettaan. Dottie äänesti heti jaloillaan ja totesi, että ei astu varpaallaankaan kyseiseen rakennukseen, vaan painoi kiireesti istumaan auton viereen. Me oltiin Karin kanssa asteen verran rohkeampia, mutta kyllähän ne aika kunnioitusta herättäviä elikoita ovat. Ja mölisivät! Koitettiin niitä vähän silitellä ja rapsutella, mutta ne halusivat vain nuolla. Ja kieli on kuin karhea käärme. Mitä pienempi yksilö, niin sen villimpi nuolija! Ihan pikkuruiset vasikat olivat kyllä suloisia ja roikkuivat paidanhelmassa kiinni, kun niiden ohi koitti kävellä.
Navettakierroksen jälkeen käytiin laittamassa hevoset yöpuulle ja alettiin itsekin miettiä vetäytymistä. Yllätykseksi huomattiin, että oltiin jo keskiviikon puolella, sillä sen verta oltiin kotia pohjoisempana, että aurinko näkyi vielä selvästi taivaalla ja pimeää ei tullut missään vaiheessa. Uni tuli kuitenkin hyvin silmään.
Ensimmäinen maastoretki
Aamulla heräsin siihen, että niska oli edelleen jumissa ja olo vähän tympeä. Käytiin kuitenkin päästämässä hevoset peltoon ja oikaistiin hetkeksi uudelleen. Burana ei auttanut, vaan jouduin turvautumaan migreenilääkkeeseen. Kari lähti emäntämme kanssa tutustumaan reitteihin autolla. Ottivat Dottien mukaan, niin sekin pääsi pulaamaan lutakoihin. Eukko merkitsi muutaman risteyksen paalinarulla ja Kari koitti painaa reittiselostuksen mieleensä. Vähän ennen kuin palailivat tilan pihaan olin itse kömpinyt ylös ja saanut nuorelta emännänalulta tarkan selonteon, että piski, Kari ja äiti ovat katselemassa maastoja. Marjut piti muutenkin minulle tiukasti seuraa ja kertoili auliisti elämästään Pielaveden Tikkalassa.
Vähän huteran oloisesti aloin palailla elävien kirjoihin ja siinä vaiheessa Rangeri kurvasikin jo pihaan. Kari alkoi selostaa reittejä ja tutkailtiin maastokarttojakin vielä heti. Emäntä ja isäntä alkoivat odotella teurasautoa ja meille tuli tietenkin kiire, että silloin emme halua olla paikalla. Laiteltiin hevoset valmiiksi ja väännettiin itsemme helteisessä säässä selkään. Tutustumiskäynnillä Kari oli todennut, että ilma on sakeana ötököistä, joten vedettiin omaan nahkaan ja elukoihin kunnon kerrokset karkotteita.
Ensimmäisen ratsastusretken reitti lähti navetan takaa. Dottie sai helteen vuoksi itse päättää, lähteekö mukaan ja päätti sitten, että ei lähde. Olin ihan tyytyväinen, sillä emmehän tienneet, millainen maasto meitä odotti. Renki oli käynyt tekemässä pellon reunaan väylää ja siitä lähdettiin innostuneina etenemään.
Kun metsään päästiin, niin muutaman kilsan linja alkoi siitä. Ihana viileys otti meidät myös vastaan ja ötökkäaineet pitivät pörriäiset loitolla. Horsma kasvoi hevosia kainaloihin ja piti mukavasti paarmat poissa vatsan alta. Jotenkin aivan juhlava fiilis ja ihanaa vaihtelua, jota juuri olimme tulleet hakemaan. Pohjat olivat oivat. Muutama kosteampi kohta tuli vastaan, mutta niistä ei olisi ollut mitään päänvaivaa, jos ei Hopon toinen etukenkä ole kiinni vähän niin ja näin. Kari sai aina silmämääräisesti tarkistaa kosteikkojen jälkeen, että kengät olivat edelleen kiinni. Linjaa saatiin samoilla pari kilometriä ja samalle tehtiin pohja-analyysiä, jotta uskaltaisimme seuraavana päivänä vähän hölkätäkin.
Matka jatkui hyväpohjaisia polkuja ja 200m “jouduttiin” hölkkäämään juuri lanatulla hiekkatiellä! Sitten puhkaisimme takaisin metsän siimekseen horsmien ja pitkän heinän vallanneille poluille. Reiteissä ei ollut muuta vikaa, kuin käytönpuute! Tuollaisessa paikassa kun pääsisi harrastamaan, niin eivät paljoa ratsastusreitit rehevöityisi. Hetkellisesti mulle ehti tulla jopa uskonpuute, sillä Horsmat kasvoivat melkein omiin polviin. Kari kuitenkin väitti, että siinä väylä kulkee ja niinhän se kulkikin, sillä salapoliisityö osoitti, että kavion painaumia näkyi maassa, kun tarkkaan katsoi.
Hölkättiin Eukkolan pihaan asti ja tehtiin vielä pienet käyntilenkit päälle. Vähän vajaa kymppi ratsastettiin ja käytettiin aikaa 1:20. Pieneen pähkäilyyn ja ihmettelyyn meni tietenkin oma aikansa, mutta hikeen saatiin sekä itsemme, että hevoset.
Lenkin jälkeen Hopo ja Sella saivat ihanan suihkun ja pääsivät piehtaroimaan antaumuksella ja sitten painelivat taas peltoon niin pitkälle, kuin pääsivät. Omaan rauhaansa nauttimaan savolaisesta kiireettömyydestä. Me ihmiset pääsimme Merjan herkkupatojen ääreen ja Marjutin lämmittämän saunan paahteeseen ja sitten olimme kyllä ihan tattis ja tasaraha ja valmiita punkkaan.
Löylyä lissää, ei tunnu missää
Torstaina olimme päättäneet herätä aikaisin ja hilpaista maastoon ennen kuin helle nappaa helmasta kiinni vasikan tavoin. Herätys oli siis seitsemältä ja selkään pääsimme puoli yhdeksältä – vähän liian myöhään. Marjut oli kiskottu sängystä ylös pitämään Dottielle seuraa, sillä sitä ei haluttu mukaan, kun mielessä oli vähän pidempi lenkki.
Reippaina lähdimme taas pellon reunustaa linjalle, jota tällä kertaa hölkkäiltiin kevyesti menemään. Kosteikot tietenkin käynnissä ja tarkkaan tsekattiin, että Hopolla pysyi kengät kavioissa kiinni. Ötökkämyrkkyjä oli taas siinä mittakaavassa suihkuteltu, että aika rauhassa saimme matkaa taittaa.
Kun autiotalot tulivat näkyviin siirryttin laukkaan ja annettin mennä lanattua hiekkatietä pitkin. Vauhdissa huutelin, että onko Karilla nyt selkeä käsitys, mistä käännytään ja vastaukseksi sain erittäin itsevarmasti, että tietenkin. Kuinka ollakaan, laukattiin jo heti ensimmäisestä käännöksestä ohi. Tämä havaittiin kuitenkin välittömästi ja ei muuta kuin u-käännös ja uusille teille.
Nämä uudet tiet olivat vähän enemmän käytössä ja siitä syystä vain vähän heinittyneet. Pystyimme pitämään kevyttä hölkkää yllä ja vähän hevoset jopa kisailivat. Hopo ravaili sellaista kyytiä, että Sella oli pakotettu siirtymään laukkaan. Hienoja maisemia ja ihan asumatonta luontoa kaikkialla. Niittykukkia ja perhosia ja kostean metsän suoma pieni viileys seuranamme taitoimme matkaa.
Karilta oli siinä innostuksessa vähän reittiselostukset muuttuneet ja erittäin reippaasti pisteltiin pitkin metsätietä. Yhden aitan ohi ravatessamme Kari hämmästeli, että ei muista sellaista nähneensä. jonkin matkan päästä tuli näkyviin talo, joka sekään ei näyttänyt Karin silmään samalta, kun aiemmin. Eipähän sitten muuta, kuin soittoa eukolle, joka vahvisti asian, että olimme kääntyneet yhdestä huomaamattomasta risteyksestä väärin ja painelleet jo 2km täysin väärään suuntaan. Eihän siinä muuta, kuin ympäri ja hölkällä takaisin kohtaan, josta oli lähdetty harhaan.
Kun päästiin oikealle reitille, niin näimmekin sen oikean talon. Talon jonka kohdalla kuuluu pysähtyä ja antaa lasten silitellä hevosia. Toimimme annettujen ohjeiden mukaan ja viisi alle kymmenvuotiasta tulikin silityspuuhiin vanhempiensa kera. Kovasti kyselivät, mistä matkalaiset olivat tulleet ja toivottelivat hyvää ratsastusta, kun taas hölkällä jatkettiin. Tyytyväisinä jäivät vilkuttelemaan.
Me jatkoimme lenkkiä annettujen ohjeiden mukaan. Oltiin jo lähellä määränpäätä ja matka eteni mukavalla fiiliksellä. Vielä kerran ratsastettiin harhaan. Olinkin ihan varma, että kyseinen polku on niin huomaamaton, että ajetaan siitä ohi. Aavistus polusta vilahti oikealla, mutta Kari totesi, että ei siinä mitään polkua edes ole, mutta 50m myöhemmin totesi, että taisi se polku siinä kuitenkin olla. Hölkättiin kuitenkin metsätien päähän, jossa tiesimme olevan pienen kodan. Kävimme kurkkimassa sitä ja palailtiin sitten huomaamattoman polun risteykseen.
Kari oli käynyt katsomassa yhden murtuneen ojarummun kohdan. Luhistuneen polun toisella reunalla oli ohuen ohut kannas. Hopo ei ollut halukas ylittämään ojaa siitä. Enkä ollut minäkään. Kari vannoi ja vakuutti, että hyvin siitä pääsee. Kokeilivat sitten Sellalla ensin, mutta siitä nyt ei tullut yhtään mitään. Äijä kapusi ajas ja koitti taluttaa, mutta lopputulos oli yhtä huono. Totesin sitten, että me menemme, mutta jos Hopo loukkaa itsensä en anna sitä Karille ikinä anteeksi (itse ehdotin, että olisimme etsineet kiertotien). Hopo sitten hyppäsi ojan yli. Eikä siinä mitään ongelmaa ollut, mutta epäilin, että se pieni kannaskin olisi pettänyt meidän painomme alla. Sella tuli perässä taluttaen yli, mutta sekin hyppäsi.
Loppumatka hölkättiin taas ja viimeinen kilsa käveltiin. Oikein mukava ja vaihteleva lenkki. Matkaa taittui vähän yli 17km ja pari tuntia kului aikaa. Siitä varmaan vartti kaikkeen hämmästelyyn. Dottien oli irvistellen ja aivastellen vastassa. Huuhtaistiin hevoset ja päästettiin ne taas peltoon. Käytiin moikkaamassa vasikoita ja lähdettiin Marjutin ja Dottien kanssa pulahtamaan järveen. Vesi oli niin kylmää, että virskistys oli taattu.
Huilailu sujui Tuuvan tallin tarinoita lukien. Merja oli valmistanut oman tilan antimista herkullista karjalanpaistia ja vaikka periaatteessa en halua syödä mitään sellaista, jolla on nimi, niin ei voi kieltää, että liha oli mureaa ja maukasta. Kun vielä oli saunottu ja grillattu makkaraa ja miehet puhuneet koneista, sekä moottoreista, oli taas aika vetäytyä unille. Kari näkikin mielenkiintoista unta siitä, että olimme kaikki vampyyreja, myös hevoset. Näin ollen kykenimme juttelemaan keskenämme ja juuri ennen heräämistään Kari oli käynyt muistuttamassa Hopoa ja Sellaa, että menevät auringon noustessa omaan suojaansa, etteivät tiristy päivänvalossa.
Lopussa kiitos seisoo
Perjantaina päätimme aikaistaa vielä vähän ratsastusretkeä, sillä 30 asteen helteet ovat aika painostavia. Herätys kuudelta ja selkään puoli kahdeksalta. Dottie oli tarkoitus ottaa mukaan kympin lenkille, mutta eihän sitä kiinnostanut. Kulki mukana ehkä puoli kilometriä ja teki sitten tiukan kaarron ja pisteli kohti tallipihaa sellaisella vauhdilla, että silmä ei meinannut kyetä tarkentumaan sen peräpäähän.
Jatkettiin sitten pienemmällä kokoonpanolla. Sella sai toimia vetohevosena ja sehän sille sopi, kun oli jo tuttu reitti. Metsälintujakaan ei nyt näkynyt ja paarmat nukkuivat edelleen pikkuruisissa paarmasängyissään, joten hyvällä fiiliksella lönkyteltiin eteenpäin hevoset pitkää heinää ja horsmaa nappaillen.
Pienoinen haikeuskin ehkä valtasi mielen, kun lenkkiä lopettelimme, sillä paljon jäi reittejä ja maastoja koluamatta, mutta onpahan sitten hyvä syy lähteä toisenkin kerran reissuun. Yksi auto lenkillä nähtiin, se olikin harvinaista, sillä edellisen päivän silittelijöitä lukuun ottamatta emme nähneet kertaakaan ketään ihmistä samoilla reiteillä.
Hölköteltiin lenkki loppuun ja loppukäynnit taas päälle ja hevoset suihkun kautta peltoon. Kari siivoili viimeisen kerran karsinat ja alettiin laitella kamoja kasaan. Päiväkahvin jälkeen vielä hämmästeltiin, kun äpylit pääsivät laitumelleen. Dottie otti reippaan turvavälin, mutta hevosia mölisijät eivät häirinneet millään muotoa. Aikansa kisailtuaan alkoivat lehmätkin syömään ja osa niistä ulisi heti takaisin sisälle.
Sitten “leirimme” olikin enää hyvästejä vaille valmis. Kiitimme kauniisti ja vilkutimme auton ikkunasta, kun käänsimme keulan pihatieltä kohti Pielaveden cityä ja siitä vähitellen Jyväskylän suuntaan. Pari taukoa pidettiin paahteen vuoksi. Hevoset olivat kuitenkin aina tarkastettaessa ihanan viileitä, sillä ajeltiin yläluukku auki.
Nelostiellä ohittavan auton kyydissä olleet pikku-tytöt vilkuttivat vimmatusti. Olivat kai nähneet luukusta pyöreät peput ja innostuneet siitä. Muutoin liikenne oli aika rauhallista kohti kaupunkia, mutta menoliikenne maaseudun suuntaan oli tietenkin melkoinen. Muutama käsittämätön ohitus ja eteen kiilaaminen tietenkin taas koettiin, mutta jokunen imbesilli kai mahtuu aina liikenteeseen.
Yhdeksän pintaan olivat hevoset laitumella kertoilemassa muulle porukalle seikkailuistaan. Mukava reissu kaikin puolin ja takuuvarmasti mennään uudestaankin ja suositellaan paikkaa kyllä kaikille muillekin, jotka haluavat oman hevosen kanssa maastoilla kaikessa rauhassa luonnosta ja rauhasta nauttien.
Kiitos Merja, Marko ja Marjut!
13.6.2011 Aulanko
Työporukalla oltiin kylpylässä ja osa porukkaa sai päähänsä lähteä kokeilemaan ratsastusta. Talli oli ihan vieressä ja koska sitä kylpylävieraille markkinoidaan, niin muutaman tunnin varoitusajalla löytyi myös hevoset alle.
Kun puolta tuntia ennen sovittua lontustelimme tallille, niin melkoinen kaaos oli päällä. Menijää ja tulijaa ja hosujaa ja huutajaa ihan joka lähtöön. Kellään ei oikein ollut tietoa näistä vierailevista tähdistä tai siitä, mitä heille oli luvattu ja myyty. Ihan tarkkaa selkoa ei myöskään ollut, että mitkä hevoset kokeilijoille annettaisiin. Lopulta nimettiin hevoset ja sitten piti enää etsiä ne tallista. Kun hevoset löytyivät (eri karsinoista, kuin missä niiden nimet lukivat), niin seuraava homma oli laittaa ne valmiiksi. Sanomattakin oli selvää, että ensikertalaiset eivät olisi mitenkään voineet suoriutua hommasta, joten meikäläinen sitten kömpi karsinaan ja tuntilaiset lähtivät etsiskelemään varusteita.
Saatiin pollet valmiiksi. Pidempään ratsastanut kollega pääsi ihan oikealle tunnille ulkokentälle ja kaksi ensikertalaista vietiin maneesiin. Vaikka alku oli ollut aika sekavaa ja mielestäni jopa epämääräistä, oli opettaja aivan ensiluokkainen. Selvisi, että hän oli suorittamassa harjoittelujaksoaan, joten opintojen ohjaajat olivat luonnollisesti innoissaan.
Erittäin kärsivällisesti ja selkokielellä opettaja kertoi ja neuvoi. Molemmat ensikertalaiset pääsivät aluksi talutukseen, mutta lopuksi kumpikin ravaili pieniä pätkiä ihan irrallaan. Ja minuun teki vaikutuksen, että ennen tunnin loppumista ratsastajat pistettiin myös venyttelemään ja muutenkin hakemaan tasapainoa ja istuntaa liikkuvan hevosen selässä. Saattoi olla, että sai kipinän sytytettyä kahteen uuteen ihmiseen.
Loppuhoitojen aikana tallissa oli ehkä vielä kovempi hässäkkä ja säätäminen päällä. Yksi hevonen oli kiinnitetty kuolainrenkaista köysiin ja opettaja sai huutokohtauksen ja jotain muutakin mekastusta siinä oli kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Ei voi muuta kuin ihmetellä hevosten hermoja. Ja toisaalta sai taas todeta, että kyllä ratsastuskoululla on aina ihan toisenlainen meininki, kuin yksityistalleilla. Meillä ei kestäisi hevosten, saati sitten omistajien, päät sellaista menoa. Siksi onkin hyvä kärvistellä syrjäkylillä ja ratsastaa metsikössä omin päin.
Mutta ihan tutustumisenarvoinen paikka. Ja käsittääkseni tarjoavat myös maastovaelluksia ja räätälöivät tunnit asiakkaiden mukaan hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Maastot ilmeisesti mahtavat ja samalla paikalla on tallia pidetty iät ja ajat, joten ratsastusreittejä löytynee. Hinnat kohtuulliset ja palvelu ystävällistä.
Jämsä 20.2.11
Uusi seuramme Riemuratsukot oli saanut viikonlopuksi luennoimaan Free and Easy –satulan kehittäjän Les Spark’in. Aramaran ratsastuskoulun tallitupaan oli kerääntynyt tiedonhaluinen porukka, joita maneesin suhteellisen hyytävä ilmastokaan ei lannistanut. Satuloita oli näytillä ja yksi niistä puoliksi purettuna, jotta demoa seuraamaan saapuneet pääsivät pureutumaan rakenteeseen perinpohjaisesti. Karikin väänsi itsensä mukaan, vaikka vielä edellisenä iltana arpoi, jaksaako lähteä ajelemaan.
Luento alkoi tutustumalla hevosen lihaksistoon ja luustoon säie säikeeltä, nikama nikamalta. Erityisesti tietenkin kiinnitettiin huomiota selän lihaksiston liikkumiseen ja kehittymiseen. Erilaisia kuvia tutkimalla ja vertailemalla kuulijat saatiin ymmärtämään syyt selän alueen lihaskatoihin. Les tarjoili paljon erilaista täsmätietoa, kuten sen, että hevonen kannattelee ratsastajaansa vatsalihaksillaan. Luennoitsija luonnollisesti huokui tietoa ja kokemuksen tuomaa vakuuttavuutta ja esitti näkemyksensä perustellusti ja selkeästi. Kohta kohdalta käytiin läpi sitä, miten FnE satula kykenee myötäilemään hevosen selän (luuston ja lihaksiston) liikettä erilaisissa askellajeissa ja tehtävissä. Kari oli tikkana tietenkin mukana tapahtumien keskipisteessä ja imi kaiken tiedon, mitä saatavissa oli.
Seuraavaksi käsiteltiin erilaisia voimia, jotka vaikuttavat lihaksistoon ja siihen, miten satula pysyy paikallaan raisummassakin menossa. Todella seikkaperäisesti Les täsmensi satulan oikeaa paikkaa ja satulavyön oikeaa paikkaa. Samalla hän esitteli uusimman innovaationsa: satulavyön, joka koostui kahdesta rinnakkain sijoitellusta vyöstä. Tässä systeemillä satulavyön kiristys ei ole koskaan riippuvainen toisen hihnan kireydestä ja vyö ei itsessään aiheuta vetoa mihinkään suuntaan. Sen ideana olisi siis taata satulan parempi pysyminen siinä paikassa, mihin se on asetettu. Kari villiintyi tästä uudesta innovatiivisesta satulavyöstä täysin ja tekstitteli mulle kotiin, että sellainen on pakko saada meille molemmille. Noh, Hopon satula ei kyllä liiku mihinkään ja S-vyö on sille ihan onnen omiaan, joten tyrmäsin innokkuuden aika nopeasti. Kari myös intoili, että Hopon pitäisi saada kyseinen satulakin, sillä Hopolla tiettyä lihaskatoa selässä on ja johtuu ilman muuta satuloista, joita sillä käytetään. Tilaus jäi nyt kuitenkin vielä tekemättä ja vähän jäätiin odottelemaan, jos vaikka saataisiin FnE koekäyttöön ja sitten päätetään, avaako se taivaat meidänkin hevostaloudessa.
Satulan ja satulavyön sijoittelun lisäksi käytiin luennolla läpi jalustinhihnojen sijaintia ja sitä, miten moni pieni ja vähäpätöiseltä tuntuva seikka vaikuttaa ratsastajan ja ratsastajan jalkojen asentoon, jotka molemmat luonnollisesti vaikuttavat merkittävästi hevosen liikkeeseen ja halukkuuteen liikkua. Ennen kaakaotuokiota ehdittiin vielä ratkoa mielenkiintoisia kuva-arvoituksia erilaisista hevosista ja niille sopivista satuloista. Kari oli tietenkin tassukka pystyssä koko ajan, sillä halusi taas kerran olla hikari ja suosikki-oppilas.
Tauon jälkeen kuulijakunta siirtyi maneesiin, joka ei siis todellakaan ollut lämmitettävää mallia. Hengitys höyryten Les satuloi ensimmäisen hevosen ja näytti toteen asioita, joita oli luennon aikana tuonut esiin. Asioita, kuten satulan joustavuus, lavan laajan liikekaaren mahdollistaminen, erilaisten säätöjen tekeminen jne. Kaikki näytti helpolta ja yksinkertaiselta ja niinhän se tietenkin onkin kun asian osaa. Muutamalla läsnäolijalla oli kuitenkin ennestään kokemusta FnE–satulasta ja eivät ole kokeneet säätöjen muuttelemista kovinkaan helpoksi toimenpiteeksi. Esimerkiksi Lissu M. on tuskaillut satulansa kanssa jo moneen otteeseen ja hevosen selkä on oireillut edelleen. Myöskään Tanja T. ei ole saanut satulaansa sopivaksi. Kouluttaja totesikin taktisesti, että kyseiset satulat ovat vähän vanhempaa vuosikertaa ja ne on teetetty alihankkijalla ja laatu ei ole ollut ihan tasaista tai hänen toiveidensa mukaista ja nykyään satulat ovat huomattavasti laadukkaampia ja säätövaraakin on enemmän. Kouluttaja ja satula-guru suositteli, että satulat lähetettäisiin Englantiin tehtaalle ja niihin vaihdettaisiin paneelit, joita tällä hetkellä käytetään. Syvällä rintaäänellä Les antoi ymmärtää, että FnE on ihan toimiva peli vaikka suokilla ja Kari tosiaan pienessä hurmoksessa asian suhteen olikin, kun kotiin palaili iltasella.
Viimeisenä mannekiinina oli nuorehko, vähän arka, tyttönen ponillaan, joka ei oikein tykännyt satuloinnista, eikä laukkaa pyydettäessä ollut kovinkaan yhteistyöhaluinen, vaan pyrki pukittelemaan. Selässä oli pahkuroita. Les paineli ja tutki selän läpi ponin näyttäessä huonoa naamaa. Kouluttaja valitsi tietyn satulan ja kiinnitti sen “tupla-vyöllä” ja voilá. Ratsastaja selkään ja rauhallisesti kentälle ottamaan tuntumaa satulaan. Kun ratsastus-sessio eteni, niin ratsastajan kasvojen ilme kirkastui kirkastumistaan ja ratsukin liikkui kauniisti ja innokkaasti. Kurssin osallistujat olivat varsin vaikuttuneita näkemäänsä. Karikin sanoi, että muutos hevosessa oli hämmentävä. Se oli aluksi todella vastustusmielialalla ja tyttökin erittäin jännittynyt. Mutta äidin houkuttelemana likka uskalsi laukkaakin pyytää, mitä selvästi arkaili ja hevonen liikkui ihan korvat tötteröllä. Arvatenkin kaupat tuli tai jos ei tullut, niin ihme on.
Tilaisuuden lopuksi Les vielä vastaili kysymyksiin ja osallistujat vaihtoivat ajatuksiaan, ennen kuin poistuivat paikalta pää täynnä uusia ajatuksia. Kari tietenkin suuna ja päänä ja jututti Lesiä vielä kahden kesken. Ei kuitenkaan lähtenyt enää Lampisille tutkailemaan Lissun satulaa, vaan otti suunnaksi kotikonnut ja matka kuluikin puhelimessa tilaisuutta itselleni referoiden. Kiinnostaviahan tällaiset tilaisuudet on ja upeaa, että ihmiset jaksavat näitä järkätä. Enemmän saisi Suomeen kuskata erilaisia ulkomaisia asiantuntijoita, niin näkökulmat ja ajatukset vähän muuttuisivat laaja-alaisemmiksi.