Aamulla käytiin Pedron kanssa tekemässä aamutalli. Tein kaiken mahdollisiman valmiiksi, sillä suunitelmissa oli, että illalla käyn ratsastamassa ja teen sen jälkeen iltatallin ja käyn kotimatkalla kaupassa. Hämmensin vähän lantalavaa ja kirosin tilannetta, niin kuin olen nyt tehnyt jo yli kahden viikon ajan. Todella turhauttavaa olla riippuvainen jonkun toisen aikatauluista ja viitseliäisyydestä. Mulle sopisi erinomaisesti sellainen omavaraistalous, että ei tarvitsisi keneltäkään pyytää tai odottaa yhtään mitään. Riippumattomuus on muutenkin mulle tärkeä juttu ja ainakin tämä toisen armoilla oleminen ja yksinkertaisten asioiden aneleminen on aivan torkeän ärsyttävää.
Kun päivä kääntyi itlapäiväksi, niin lähdin takaisin tallille. Olin toivonut aurinkoista ulkoilusäätä, mutta sitä ei valitettettavasti ollut tarjolla. Alkuviikon jäätikön päälle on kuitenkin satanut ohut kerros lunta, joten maisemat ovat olleet nyt aika kivat ja pakkasta muutama aste. Hevoset toihuilivat omiaan, kun saavuon paikalle. Keräilin Urhon varusteet talliin ja hain hevosen sisälle. Se oli jo lähtökohtaisesti todella hermostunut. Kun aloin nostaa satulaa selkään, niin se alkoi poukkoilla ja satulakin putosi siinä rytäkässä. Vetopaniikkikohtaus oli taas alkamassa, mutta sain sen purettua ja rauhoitettua tilanteen. Riimusta napsahti yksi osa rikki, mutta muutoin säästyittiin vaurioitta. Asettelin satulan selkään ja rauhoittelin hevosta.
Olisi tietenkin pitänyt tässä kohtaa miettiä hyödyt ja haitat, uhat ja mahdollisuudet. Kun kevonen on noin hermona, niin parasta olisi tietenkin viedä se kentälle ja juoksuttaa tai jättää koko liikutus toiseen kertaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Olin asennoitunut mukavaan ratsastusretkeen pellolla, käynyt availemassa jo kaikki veräjät ja muutekin sillä mielellä, että nyt mennään! Ilmeinen virhe. Hevonen puhisi ja pöhisi, kun menimme pihalle. Taluttelin sitä hetken ja käytiin laittamassa kentän valot päälle ja muutenkin mukamas ajoin sen tunnetilan alas. Tulkitsin tilanteen väärin.
Kun sain jalkani jalustimelle ja ponnattua painon sille, niin hevonen lähti liikkeille. Täyttä laukkaa ulos portista, joka oli auki siitä syystä, että paskalavan hakija pääsee lavan kitkatta hakemaan!! Sain vielä itseni satulaan, mutta en tietenkään jalkaa vastapuolen jalustimelle. Pienessä ylämäessä ja kiintyväst nopeudesta johtuen painoni heilahti satulan takakaarelle, joka luonnollisesti aiheutti pukkisarjan. Ohjia en ehtinyt sen enempää kasata enkä niistä olisi tohtinut suuremmin edes ottaa kiinni. Kolmannesta pukista ja ysikymppisestä lähdin. Volton kautta oikealle kivikovaan maahan. Huudon saattelemana. Ilmeisesti maahan osui ensin alaselkä ja sitten pää.
Pimenevässä ilmassa makasin selällänä pää kohti tallia ja jalat kohti Ridasjärventietä. Hetken siinä hengittelin ja olo oli sellainen, että mikään raaja ei liiku. Sain käännettyä itseni vatsalleni, löysin silmälasini ja hyvin, hyvin hitaasti könysin konttausasentoon ja siitä varovaisesti vaiheittain pystyasentoon. Vähän huojuttu ja kypärä oli omituisesti kallellaan. Otin sen päästä pois ja totesin, että sehän oli mennyt hajalle. Kiukuspäissäni heitin kypärän maahan, jossa se nökötti seuraavan tunnin.
Lähdin tarhoille päin ja oletin, että Urho olisi siellä. Ei ollut, mutta sen sijaan tammat juoksentelivat tarhan yhtä laitaa pitkin edestakaisin hännät pystyssä. Jäljistä näin, että hevonen oli mennyt metsään. Kirosin mielessäni avoimen portin lisäksi sitä, että mikä helvetti sen sinne metsään ajoi. Onneksi mulla oli herkkuja taskussa ja hetkellisen metsästyksen jälkeen sain karkulaisen kiinni. Heitin siltä paluumatkalla satulan puomille, sillä pelkästään hiihtävä kävely on sitä verta vaikeaa, että selkään ei ollut mitään mahdollisuutta edes yrittää. Vein ruunan kentälle ja juoksutin sitä puolisen tuntia. Sen jälkeen vapautin sen tarhaan ja raahustin hakemaan levälleen jääneitä varusteita ja tärisevin käsin kaivoin 2 neljästaista Buranaa ja yhden tonnisen Panadolin hampaisiihin ja purin ne jauheeksi, jonka sain nieltyä alas.
Olin niin raivoissani, että kihisin. Se vitun portti, toi vitun hevonen, vitun paniikkikohtaus edellisenä päivänä, se vitun tosiasia, että kahden viimeisen kuukauden aikana Kari on ollut enemmän maailmalla kuin kotona. Ja sokerina pohjalla faktatieto siitä, että edessä on taas saikku ja mahdollisesti sairaalareissu. Olin niin raivona, että teki mieli huutaa. Ja olisin varmaan huutanutkin, mutta kun sekin olisi sattunut!
Tein siinä vielä iltatallin raivon voimalla. Harjasin hevoset ja ähisin liikkuessani. Selkä ei enää taipunut mihinkään suuntaan. Kuulostelin, että pystynköhän ajamaan autoa. Kotimatkalla kävin huojumassa lähikaupassa ja kotona kokkasin lämpimiä voileipiä. Palan painikkeeksi nappasin 6mg Sirdaludin. Laitoin kellon soittamaan kahden tunnin välein, sillä pelkäsin toki mahdollista tajuttomuustilaa aivotärähdyksen johdosta. No ei tarvinnut pelätä sitä, sillä kun koko kroppa oli kuin pesismailalla piesty, niin yhtään kokonaista tuntia en yhtäjaksoisesti nukkunut. Edelleenkin vallitsevin tunne oli raivo ja varmaan sen takia sainkin vaadittavat hommat tehtyä sekä tallilla että kotona.