Tien päällä 2017

02.12.2017 Matkalla matkaratsastajaksi I, Karjalohja

Ihanan kipralla joulukuinen aamu. Kiteitä ilmassa ja komea auringonousu. Lähdin ajelemaan Karjalohjalle ja valitsin reitin kehätien kautta. Liikennettä ei juurikaan ollut ja matka sujui joutuisasti. Lopussa jouduin pienille teille ja matka hidastui. Olin jo oikeastaan koulutuspaikan pihassa, mutta aloin epäillä ympäristöä ja soittelin Anulle lähes talon edestä.

Kannettiin rekvisiitta sisälle ja täytyy sanoa, että rempattu kartonotyyppinen rakennus oli sisältä jopa upeampi kuin ulkoa. Mykistävän kaunis talo. Mun tietokone yhdistettiin isoon tv-näyttöön ja testattiin, että kaikki toimii. Ja hyvin toimivat systeemit, kuvat ja ääni jne. Oli aloitusteen aika.

Porukka tuli paikalle mukavasti. Osallistujat pääsivät istumaan ihaniin pehmeisiin tuoleihin ja päästiin alkuun. Ihan tavanomaiseen tapaan juttu lähti luistamaan. Katsottiin videoita ja keskusteltiin. Osallistujat olivat kaikki olleet kisoissa mukana jossakin roolissa ja näin ollen kysymykset olivat jo aika valistuneita. Fiilis oli tosi miellyttävä. Miljööllä oli varmasti myös osuutta asiaan. Kurssi olikin kolmikielinen, sillä osa kuulijoista oli ruotsiaan äidinkielenä puhuvia ja yhden pariskunnan kotikieli oli englanti. Keskusteltiin myös siitä, että onnistuisiko kurssin vetäminen ruotsiksi, mutta vähän nikottelin, että ei ainakaan ihan suoralta kädeltä.

Puolessa  välissä päivää käytiin vähän happihyppelyllä. Katsomassa ylämaan karjaa! Hupaisia tyyppejä. Suurin osa oli pieniin päin ja keväällä oli luvassa odottaa melkoista määrää uusia karvapäitä. Käväistiin myös juhalatolla, jossa voisi järjestää vaikka millaisia kinkereitä. Ikävä kyllä maastot eivät täälläkään taida oikein mahdollistaa pidempiä kilpialuja, vaikkaa puitteet muuten olisivat kertakaikkisen upeat.

Keittiössä odotti riistakeitto. Söimme sen hyvällä halulla ja jatkoimme kurssin sisältöjen parissa. Videot ovat varmasti aina parasta antia ja näytänkin niitä mielelläni.  Puhe on puhetta, mutta liikkuva kuva ja autistiset äänet vievät asian ytimeen.

Lopuksi juotiin vielä kahvit ja vedettiin päivä yhteen.  Porukka oli tyytyväistä ja soljuvasti keskustelevaa.  Sovittiin, että pidetään vielä Matkalla matkaratsastajaksi II tämän kevään aikan ja silloin tietenkin otetaan myös käytännön osiot mukaan. Kurssin jälkeen vielä vaihdettiin ajatuksia Anun ja Teresen kanssa. Heilläkin on paljon ideoita erilaisista jutuista, joita voisi kehitellä. Ilahduttavan innostuneita ja aktiivisia ihmisiä. Upea saada heidän kaltaisiaan positiivisia ja aikaansaavia tyyppejä mukaan.

 

 

25.11.2017 Junnujen kauden päätos ja pikkujoulut Kärppälässä

Tosiaan keräilin päivän aluksi nuoria naisia kyytiini. Rita tuli mukaan Ridasjärveltä ja Sara Toijalasta. Jopa vähän etuajassa oltiin kohteessa. Aloiteltiin tietenkin kuulumisten vaihtamisella ja aamupalalla. Leppoisasti keskustellen jokainen kertoi vuoden parhaan kokemuksen, joka on jäänyt päällimäiseksi mieleen ja toisaalta sen vuoden karvaimman jutun. Todettiin, että karvaimmat ovat kuitenkin tavallaan olleet ne opettavaisimmat tapahtumat ja toisaalta myös vapauttavimmat. Olin kyllä taas hirmu hyvilläni siitä analyyttisyydestä ja nöyryydestä, joka näissä nuorissa on itämässä. Mietittiin seraavaksi tulevaa vuotta. Jos kalusto kestää ja päät pysyvät kasassa, niin parhaimmillaan näistä nuorista on omissa junnujen PM-kisoissa kolme. Jos yksikin pääsee sinne asti, niin olen kyllä tyytyväinen. Jos kaikki kolme potentiaalista, niin se on jo melkoinen juttu.  Ja jos kolme on kisassa mukana, niin rohkenen pitää kahta suoritusta realistisena. Jos Fortuna  on oikein suopeana, niin mahdollista on myös järkevällä tekemisellä, että kaikki kolme saavat hyväksytyn suorituksen.  Ja ne varsinaiset tavoitteethan meillä on vuodessa 2020-2021.

Kun pölinät oli pölisty, niin käytiin läpi Matkalla matkaratsastajaksi 4 -aineisto. Ajatuksena kansallisen tason tekemisen muuttamisen rutiiniksi ja kurottelu kv-tasolle. Täältä pohjoisesta se kurottelu on aika marginaalista ja kovin kauas kotikonnuilta ei varmasti päästä, mutta ulkomaa se on Virokin ja sinne nyt ainakin ollaan kovaa vauhtia menossa jo heti toukokuussa.

Mulle on tärkeää, että sääntöjä noudatetaan, näytetään asiallisilta ja käyttäydytään korrektisti. Sitä jaksan joka kerta painottaa. Ihan arjessa huomautan varmaan 15 kertaa päivässä siitä vitun huutamisesta, joten vapaalla en jaksa sitä enää yhtään. Eikä ole tarvinnutkaan. Tällä nelikolla on ilmeisesti kotona jo ollut sitä verta selkeät rajat, että eipä ole tarvinnut kiukuttelua tai alatyylin ilmaisuja katsoa tai kuunnella.  Tai olen mä vähän sitä ehkä nähnyt ja kuullut, mutta en ole ollut ihan ytimessä seuraamassa kimitystä, jalan polkemista tai tiuskimista. Ne on asioita, jotka pitää suitsia pois.  Turhaan kuluu energiaa ratsastajilta kiukutteluun ja pissistelyyn ja fiilis latistuu takuuvarmasti tiimiltäkin. Ymmärrän toki, että kyseessä on nuoret ihmiset, mutta nuoretkin voivat mennä itseensä ja miettiä omaa käyttäytymistään. Tämä oli yksi aihe, jota sivuttiin. Ei ole iso ongelma tässä porukassa, mutta voi tulla sellaiseksi, joten ajattelin, että otetaan aihe esille.

Toinen aika tärkeä aihe oli se, että vaikka nyt saattaa tuntua, että homma sujui kuin tanssi vaan ja vähän menestystäkin on tullut, niin tarkkana ollaan nyt, että mikään ei lirahda mihinkään ja fokus pysyy oikeissa asioissa. Vaikka en itse olen niin kamalan sosiaalinen, niin odotan kyllä tytöiltä sitä, että käyttäytyvät aina ja kaikissa tilanteissa asiallisesti. Hymyn soisin olevan herkässä ja jos joku tervehtii tai kysyy jotain, niin siihen kuuluu ystävällisesti vastata. Nuoret harrastajat olivat jo huomanneetkin sen, että kummasti kaikki tuntevat ja puhuttelevat niin kuin olisivat hyviäkin tuttuja. Tätä juuri tarkoitinkin. Nämä nuoret on helppo noteerata ja Sarakin on nyt kuitenkin tämän vuoden SM-voittaja, vaikka ei sitä asiaa ole mitenkään älyttömästi hehkutettu. Ei siis ole hyvä juttu paiskoa kisapaikoilla kamoja tai huutaa kuin rantarosvo. Sekin takuuvarmasti huomattaisiin.

Tunnettuus tuo mukanaan julkisuuttakin ja siitä keskusteltiin myös. Toimittajat ovat lähestyneet heistä jo vähän jokaista ja se on myös oma maailmansa. Lausunnoillaan saattaa antaa itsestään todella omituisen kuvan.  Lisäksi näiden nuorten ratsastajien ei välttämättä tarvitse sosiaalisessa mediassa suuremmin ottaa kantaa mihinkään. Heidän on parasta keskittyä ratsastamiseen.  Toki mielipidettä on nyt jo kyselty milloin mihinkäkin kiistakapulaan ja kysellään varmasti jatkossakin, mutta parasta silloin on todeta, että ei halua ottaa kantaa tai ei omaa asiaan mitään mielipidettä. Lisäksi korostin sitä, että kaikkeen kommentointiin on oikeus pyytää aikaa. Mitään ei tarvitse mihinkään vastata sillä sekunnolla. Omia lausuntojaan on oikeis miettiä ja harkita.

Kesken asia-aiheiden käytiin vastapäisessä talossa olevassa Marengissa syömässä.  Täytyy antaa tunnustusta, että feta-kanahamppis oli oikein maistuva. Mesta itsessään vaikutti teinihelvetiltä, joka varmasti aktivoituu huippuunsa illan hämärtyessä. Likat kihersivät ja söivät annoksensa puoliksi. Sitten jatkettiin asioiden läpikäymistä vielä muutaman tunnin ajan. Katsottiin videoita ja juteltiin. Kirsi kävi aina välillä kuulostelemassa. Viimeisenä jäimme pohtimaan yhtenäistä asua kisatilanteeseen. Päätettiin hommata paidat ja ehkä myös jotkut pusakat. Taloudellinen puoli on tietenkin myös aina pinnalla. Raha ei kasva puissa ja jos jostain kehitettäisiin sponsoreita, niin helpottaisi jokaisen tekemistä. Mutta eipä niin sponsoreitakaan kasva puissa.  Meillä oli kuitenkin onni matkassa ja yksi tukija on löytynyt ja ilmeisesti kisapaidat saadaan ainakin hoidettua ihan sponsorin piikkiin. Kiitos siitä, VERTO.

Kun valmennukselliset asiat oli taputeltu aloimme siirtyä Kärppälään. Likat ahtautuivat kaikki mun kyytiin ja hetkessä oltiinkin jo Uudessa Hevonkuusessa. Meno oli ihan tavanomaista. Hirvittävä härdelli päällä ja siinä hässäkässä Pedrokin vilahti kissan perään pihalle ja sen jälkeen terassin alle. Kari taas väänteli naamaansa, mutta lopulta kun tilanne vähän rauhoittui tunki mullalta haiseva koira pois terassin alta. Lopun iltaa se oli lasten leikeissä mukana leikkikoirana, joka välillä laitettiin koppiin, eli teljettiin komeroon. Ihmeen hyvin sen pää kesti tuonkin homman.

Pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Uusi koti oli ihana ja ihan Turusen klaanille sopiva. Kuin heitä varten aikanaan tehty, tuulahdus jo menneestä ajasta. Vanha pankki elää uutta elämäänsä villin perheen kotina. Luulen, että tuossa on se paikka, jossa perhe Turunen elää elämänsä loppuun asti. Vierashuone oli kuin meitä varten tehty. Oma sisäänkäynti ja oma uloskäynti. Eli uusi talo kelpaa meillekin.

Kun syömiset oli hoidettu, niin yllättäen alkoi lahjominen. Anette ja Heli olivat kumpikin ideoineet tahoillaan upeat joulumuistamiset. Anette oli masinoinut tonttuovitehtaan ja jokainen perhekunta sai oman ihanan tonttuoven tallille tai kotiinsa. Eikä siinä tosiaankaan kaikki, sillä Heli ja Sara olivat väkertäneet yömähään kaikille aivan uskomattoman näyttävät kranssit!! Ei voinut oikein muuta kuin haukkoa henkeä. Hetken päästä tuvan täytti haitarimusiikki, sillä Heli osoittautui myös melkoiseksi musikantiksi ja porukasta löytyi muutama muukin laulutaitoinen. Porukka eli tuneella mukana ja hetken päästä jo kajahti Säkkijärven polkka!

Kun luulin jo illan kohokohdan olleen niin Sara ja Minttu ilmaantuivat pokaalien kera juhlatilaan. Olimme yrittäneet vähän seurata lajiseminaarin etenemistä, mutta eihän tilaisuudesta mitään virallista tietoa tihkunut. Palkitsemiset siellä nyt menivät muutenkin ihan syteen ja saveen, sillä jos alle 20 prossaa kilpailijoista lähettää kilsansa tilastoitavaksi, niin sellaisella otannalla ei pitäisi palkita yhtään mitään. Kuolleena syntynyt idea ja varsinkin kun olen täysin varma, että sähköpostien kahlaileminen ja sieltä kilsojen keräily ja niiden tarkistaminen virallisiksi, vie enemmän aikaa kuin joka kisan jälkeen kerätä ne kipan tuloslistauksista. Joku suuri  viisaus tuohon muutokseen varmasti liittyy, mutta se ei ole minulle auennut. Eikä tule aukeamaan. Toivoin, että tuleva komitea ottaa homman hoitaakseen. Sillä saa jo paljon anteeksi, että kilsat on laskettu ja päivitetty kuukausittain. Vaikka komitea ei muuta paljoa aikaan saisikaan, niin hoitaisi edes tämän homman.

Noh, palataan asiaan. Luulen, että samanaikaisesti käynnissä ollut seminaari oli innoittanut likkoja, tai sitten sattuivat vaan hauskasti kehittämään tämän palkitsemisrituaalin. Pokaaleja oli ihan joka lähtöön. Oli Vuoden Ilopilleriä ja Vuoden Tsempparia ja ties vaikka mitä. Toinen toistaan hauskemmat nimeämiset lausuttiin ääneen ja läsnäolijat ulvoivat naurusta ja jokainen kävi pokkaamassa pokaalinsa. Ja kivaltahan se aina tuntuu, vaikka ihan näin leikkimielisestikin. Taisin saada omani viimeisenä ja se oli ehkä myös pokaaleista suurin: Vuoden Värikkäin Valmentaja!! Oli ilo ja kunnia ottaa tämä palkinto vastaan!

Lajiseminaarista kuului sen suuntaista, että Sara oli palkittu lapasilla ja kukilla SM-tittelin johdosta. Olin iloinen, että tyttö oli noteerattu. Tosin, SM-palkinnot on jo jaettu, joten huomioiminen olisi voinut mielestäni olla joku, kauden nuorelle nousijalle tai vuoden parhaan kv-debyytin tehneelle nuorelle tms.  Olisin keksinyt aika monta mainintaa joihin perustuen Saran olisi voinut palkita. Myös Mintun ja Saanan rynnistäminen lajin pariin nuorina ratsastajina olisi voinut olla palkitsemisen arvoinen ja omassa mittarissani Tanjan PM vitossija olisi myös ollut sellainen teko, jonka olisi lapasilla voinut palkita. Tai ihan vaikka jollain muullakin. SuMaRan olisi voinut huomioida kun viettävät juhlavuottaan. Ja onhan näitä. Jotenkin ihmettelen, että eikö ihmiset käytä sellaista luovaa ajattelua ollenkaan vaan tiukasti ja jääräpäisesti pitävät kiinni jostain kaavasta jota ei voi millään muuttaa.

Iloittiin joka tapauksessa siitäkin että Sara saa sinivalkoiset tumput käsiinsä talven pakkasiin. Kekkerimme jatkuivat yhtä veikeissä tunnelmissa. Pedro oli aina välillä komerossa ja välillä Arvi talutti sitä rinta rottingilla ympäri taloa ja komensi jos koira hairahtui väärään suuntaan. Musiikki soi, ihmiset nauroivat ja vitsailivat ja nauttivat olotilastaan. Jossain vaiheessa väki alkoi väsähtää ja vähitellen talo hiljeni. Mekin vetäydyttiin pankkikonttoriin nukkumaan. Nukuttiin makoisasti kauniita unia nähden.

Aamulla kekkuloin tietenkin jo ennen seitsemää pystyssä. Karilla herääminen oli huomattaavasti vaikeampaa ja se tapahtuikin melkoisen monta tuntia myöhemmin. Minä, Rita ja Pedro lähdettiin kotiin ja äijä jäi vielä Kärppälään vuoluhommia hoitelemaan. Lunta ja räntää satoi enenevässä määrin ja ajaminen oli osittain melkoisen hasardia hommaa.

Hieno reissu ja akut latautuivat tappiinsa ennen joulua. Kyllä nauru ja ilo tekevät ihmiselle hyvää. Loistava tapa päättää tämän ”tiimin” matkaratsastusvuosi! On hienoa olla osa porukkaa, vaikka tässäkin tapauksessa ollan ulkopaikkakuntalaisia kummajaisia, jotka tulevat ja menevät omaan tahtiinsa, mutta silti on kiva kuulua joukkoon. Ehkä vielä joskus pidetään taas omat vuotuiset karonkat, mutta kunnes siinä pisteessä ollaan nautitaan näistä muiden tilaisuuksista täysin rinnoin.

 

04.11.2017 Halloween-kisat Kuumassa, kisaturistina

Kausi päättyy kilpailujen osalta jo vuosien ajan perinteiseksi tulleeseen Kuuman Halloween kisaan. Tytöt olivat kihisseet jo viikon verran asustaan. Mulla oli omat arvaukseni siitä, mitä tiedossa oli. Sain kuin sainkin houkuteltua Karin lähtemään mukaan kisaa katsomaan. Päästiin paikalle aika lailla samalla hetkellä kun Saran ja Mintun luokka starttasi. Tytöt olivat vähän hupimielellä suokkiensa kanssa kisassa mukana kipaisemassa parikymmentä kilsaa. Hurrattiin ratsukot liikkeelle ja samallahan sain todeta että neitojen hienoissa viitoissa komeili tyylitellysti H´s Angels. Eihän tuollaisesta voi olla muuta kuin huvittuneesti mielissään. Nämä ovat sellaisia juttuja, jotka vaativat vähän huumorintajua ja varmasti on ihmisiä, joiden mielestä asiassa ei ollut mitään hauskaa. Kaikesta huolimatta likat viilettivät menevään viitat liehuen.

Siirryttiin siitä reitille ja yritettiin päästä Saanaa kannustamaan. Luokan kärki oli tullut ihan älyttömän kovaa. Ei niinkään järkevää kun kyseessä oli kuitenkin ihanneaika. Saanan tilanne ei ollut ihan niin rento, sillä häneltä vähän niin kuin odotettiin ensimmäistä yhteistä kvaalia Meduzan kanssa. Nähtiin äiti ja isä Nieminen ja he osasivat kertoa, että ei siellä nyt ihan pelkästään ilon kautta edetty. Nuori ratsastaja osaa kerätä kohtalaisen rankasti paineita ja se sitten näkyy kovana yrittämisenä ja ote mailasta vähän kiristyy liikaa.  Kävi kuitenkin niin, että kun tyttö havaitsi meidän ilmestyneen paikalle, niin äidin mukaan ratsastajan mieliala muuttui merkittävästi.  Jos näin pääsi tapahtumaan, niin sittenhän on  vaan hyvä, että satuimem paikalle.

Saana kuitenkin eteni juuri sitä vauhtia, mitä oli sovittu ja paineli tauolle tultaessa suoraan sykkeenseen ja heittämällä läpi. Siinä vaiheessa me oltiin äiti ja isä Mäntylän kanssa kirittämässä suokkeja omalla osuudellaan. Tunnelma oli hilpeä, niin kuin Kuumassa aina.

Kun tytöt saapuivat maaliin, niin olivat kyllä käpynä siitä, että heidän edessään liian nopeasti tulleet ja maalilinjalla ympäri kääntyneet ratsukot saivat tuloksen. Ja pidin sitä kyllä itsekin kummallisena. Varsinkun kun saman kisajärjestäjien toisissa kisoissa Minttu ja Saana hylättiin siitä hyvästä, että tulivat maaliin  minuutin liian aikaisin. Sääntö itsessään on naurettava ja typerä. Koska reitit eivät ole sentilleen täsmällisesti mitattu ja jokaisella ratsastajalla on jokin matkaa ja nopeautta mittaava laite mukanaan, niin on täysin pöhköä määrittää joku kivan kilsan pysähtymiskielto. Mutta jos tuollainen aivopieru säännöissä on, niin ikävä kyllä sitä tulee noudattaa.  Ja myös vahtia. Sitäkin olen kysynyt, että miten pysähtyminen vikan kilsan aikana voidaan todentaa, jos ei sadan metrin välein ole toimihenkilöä  vahtimassa. Ei mitenkään ja ilmeisesti sen takia tällä kertaa pari liian nopeasti tullutta ratsukkoa saivat hyväksytyn tuloksen. Sanoin tytöille, että ehkä me nyt kuitenkin pystymme tämän asian kanssa elämään, mutta silmin nähden heitä harmitti, kun tällä kertaa itse katsoivat minuutilleen ja sekunnilleen, että tulivat oikeaan aikaan maaliin.

Saana tuli vähän myöhemmin maaliin ja menin mukaan tarkastukseen.  Kovasti ihmisiä Meduza tuntui kiinnostavan. Ja mikävä siinä, miksi ei kiinnostaisi. Itse pidän hyvänä, että uusia hevosia tuodaan. Matkaratsujen jalostus ei tässä maassa oli juuri missään roolissa, joten melkeimpä jos hyvää hevosta lajiin halajaa, niin jostain muusta maasta se kannattaa tuoda.

Meduza meni heittämällä tarkista läpi ja näin olleen saatiin hurrata ratsukon onnistuneelle debyytille ja junnutiimin onnistuneelle kisapäivälle. Olin tosi iloinen, että kaikki saivat päättää kisakautensa onnistumiseen.  Parin viikon päästä vedetään kausi yhteen ja mietitään ensi vuoden tavoitteita. Hyvällä tiellä ollaan.

 

 

07.10.2017 Lajivalmennus, Kärppälä, Sastamala

Nuoriso-osastolla oli vähän ongelmia satula-asioissa, joten päätettiin polkaista treenilenkki samaa yhteyteen ja piipahtaa mestoilla. Yritin saada Saraakin mukaan, mutta tuli vähän liian äkkiä, joten aikataulut eivät tällä kertaa natsanneet. Pidän kyllä yhteislenkkejä tärkeänä, sillä siinä voi treenailla paljon erilaisia juttuja: vetohevosena olemista, perähevosena olemista, irtautumisia ja ryhmäytymisiä. Tällä kertaa liikkeelle lähti nyt kuitenkin vain kaksi ratsukkoa.

Kesä on ollut herkullinen kummallekin hevoselle. Nyt onkin sitten vähitellen aika alkaa sulatella kesää pois kupeilta. Hevoset oli verkattu jo ennen kuin saavuimme paikalle. Saanan kanssa pähkäiltiin hetki satula-asiaa ja hoksattiin, että perinteinen koulusatula ei todellakaan ole ideaali Podiumin satulan kanssa. Mitä leveämpi vyö, niin sen parempi. Ja lisäksi vyö saisi nousta aika ylös kainalosta, niin veto tulisi vastinhihnoihin oikealta suunnalta. Kun satula saatiin napakasti paikoilleen, niin lenkki saattoi alkaa. Annoin alkuohjeet ja asiat, joihin tällä kertaa kiinnitämme kaikki huomiomme. Tänään tärkeää oli vakaa-asento ja olla häiristemättä hevosta. Kevennystä en myöskään halunnut nähdä. Satulassa joko istuttaisiin tai seisottaisiin, mutta ei pumpata ylös ja alas. Jos joku, niin keventäminen rassaa hevosen selkää. Oli satulan alla mitkä tahansa fyllingit.

Tytöt hyppäsivät ratsaille ja lähtivät liikkeelle. Pienoiset alkukäynnit ja sitten siirtyivät raviin. Oli ennakkoon sovittu, että 15 km:n lenkki vedettäsiin tuntiin. Rauhallisesti lähtivät liikkeelle. Hevoset olivat mukavan rentoina samoin kuin ratsastajatkin. Tytöt ovat tehneet valtavasti töitä ja ratsastusasennossa ei ollut kovinkaan paljoa korjattavaa. Saanalta lyhennettiin jalustinhihnoja ja Mintulle teroitettiin sitä, että paino on molemmilla jalustimilla. Sama asia on syytä olla myös Saanan mielessä. Jalkaterät ovat alkaneet osoittaa oikeaan suuntaan ja jalat olivat muutenkin kummallakin erittäin vakaina. Hevoset liikkuivat tyytyväisinä jaa se on tietenkin kaiken perusta.

Ajeltiin välillä takana ja välillä edessä ja kuvasin oikeastana koko matkan. Toisinaan annoin muutaman ohjeen ja matka jatkui taas. Kääntärillä pidettiin pieni neuvonpito ja sitten vetohevonen vaihtui. Meno näytti maistuvan. Keksittiin siinä samalla, että yritetään kuvata myös NBCH-kisoihin mainosklippi. Eihän se kamalan hyvin onnistunut, vaan homma meni hihittelyksi, niin kuin kyseisen kaksikon kanssa aika usein. Mutta on Kärppälässä muutakin tehty kuin hihitelty. Sitä verta homma näytti napakalta. Laukka rullasi kivasti ja ratsastajilla oli iloinen ilme naamalla. Hevoset eivät reagoineet sen enempää kauempaa kuuluneeseen jahtitouhuun, vieressä möyryävään traktoriin kuin kapeilla teillä ohitteleviin autoihin. Olen kyllä iloinen, että tytöillä on noin helpot treenikaverit. Voivat keskittyä olennaiseen.

Viimeisen kilsan tulivat loppukäyntejä. Kutakuinkin tuntiin lenkki saatiin vietyä läpi. Sykkeet mitattiin heti ja ne olivat erittäin tyydyttävät. Hyvillä mielin Minttu voi valmistautua seuraavan viikonlopun kisaan ja Saana Kuuman kisoihin. Homma tuntuu olevan erittäin hyvin hanskassa ja kaikesta näkyy tekemisen ilo. Vaikka olen pitkin vuotta ihmetellyt, että miten mun on saatu nuorten kanssa touhumaan, niin samalla täytyy todeta, että juuri nuorten kanssa homma on erittäin palkitsevaa.

Kun hevoset oli laitettu pois, joskun kuulemma talliin varusteet jäivät sikin sokin, niin oli aika istahtaa alas kahville. Tytöille oli tärkeä juttu, että he keittävät kahvit ja teet ja pullaakin oli. Käytiin tulevan kisan lähtölistaa läpi ja mietittiin vähän taktisia juttuja. Minttu vaikutti toistaiseksi rauhalliselta. Kunhan vaan jaksaa keskittyä tekemiseen, niin hyvä siitä tulee. Tässä on oikeastaan nyt Humisevan Harjun tiimin eka sellainen ihan oikea kisa edessä. Tätä varten on yli vuosi tehty töitä.

Kun kahvit oli juotu niin vanhemmatkin ilmaantuivat paikalle. Olivat olleet omalla treenilenkillään ja antoivatkin nuorisolle heti palautteen levälleen jääneistä varusteista. Selitys oli kahvinkeitto. Oletan, että tytöt menivät siivoamaan jälkensä kun pääsivät meistä eroon. Kiirehdittiin kotiin. Katselin illalla videoita moneen kertaan ja laittelin tytöillä vähän palautetta ja seuraavia asioista kehitettäväksi. Ja jos vanhat merkit yhtään pitävät paikkaansa, niin kehitystä alkaa jälleen tapahtua. Porukassa on hyvä henki ja yhteistyömme sujuu erinomaisesti. En voi muuta kuin olla nuoriin äärettömän tyytyväinen. Nyt näyttää siltä, että nuoriso-osastolla on hieno vuosi edessä. Ja kaikesta päätelleen myös seuraavat vuodet, jos into ja panostus pysyy samalla tasolla.

 

 

22.-23.07.2017 Stall Litlemoen, Moi, Norway

Kesän taipuessa väistämättä loppupuoliskolleen meille tuli eteen tilanne, että kontaktejamme ja osaamistamme oli mahdollista hyödyntää ja samalla meille avautui mahdollisuus päästä matkustamaan pikavisiitille Norjaan pieneen kyläseen nimeltä Moi. Sen lisäksi, että sana on meille suomalaisille tuttu arkitervehdyksistä, niin kylän nimi on kaikille matkaratsastajille tuttu siitä, että Olaug ja Ole Carstensen asustelevat juurikin siellä. Olemme olleet ystäviä kymmenisen vuotta ja niin kuin näissä piireissä helpsti käy, niin sanoisin olevamme läheisiä ystäviä. Kymmenien ja satojen kilsojen yhteiset ratsastukset ja huoltohommat luovat kummallisen maagisen siteen. Meillä on ulkomailla muutama pariskunta/perhe, joiden kanssa on samanlainen suhde. Suhde, joka perustuu tähän hulluun urheilulajiin, mutta joka pitää sisällään monta erilaista tasoa. Yhteiset kokemukset yhdistävät, siitä se varmasti on pitkälti johtuu. Ystävyys pysyy yllä ja vahvistuu vaikka tapaamisia ei vuosittain montaa ole, mutta onneksi nykyään parjattu ja palvottu internet sekä some mahdollistavat helpot ja nopeat yhteydenpidot. Niin tai näin, mutta muutaman sattuman kautta aamulla vähän viiden jälkeen olimme matkalla Moihin.

Pari tuntia ajelimme kotoa Pirkkalaan äänikirjaa kuunnellen. Aurinko vähitellen nousi lännestä ja lupaili kaunista säätä. Koira nukkui tyytyväisenä mun jaloissa ja meillä oli reissun suhteen hyvä pössis. Pedro jätettiin hoitotädin hellään huomaan ja vähän jännittyneenä astelimme huoltohallin läpi lentokentälle ja siellä hymyillen meidät otti vastaan reipasotteinen pilotti. Kari oli innoissaan ja toivoi silmukoita ja korkkiruuveja ja itse olin aavistuksen huolesnutu, koska en ole nykyään enää mikään huvipuistolaitteiden suurin ystävä. Meille kummallekin tämä oli eka kerta niinkin pienessä koneessa. Kuvittelin kai joidenkin laatuleffojen perusteella, että meno on hirvittävää tärintää ja kolinaa ja pomppimista, joten mietin mielessäni takuuvarmaa oksennusta ja hyvää mahdollisuutta migreeniin.

Kun kone nousi ilmaan, niin jouduin toteamaan, että meno oli lähes samanlaista kuin isommassakin koneessa. Lentoajaksi ennustettiin kaksi ja puoli tuntia ja tarjoilutkin meillä oli omasta takaa. Harmikseni lennettiin aika lailla pilvessä ja näkymistä ei päässyt suuremmin nauttimaan. Koneessa oli pieni veskisin ja sen käyttö herätti meissä kaikissa huvittuneisuutta. Se oli suunniteltu aika lyhyille ihmisille. Lento meni nopeasti ja mukavasti ja ennen kaikkea todella vaivattomasti. Mikään etukäteen miettimistäni epäilyttävistä asioista ei toteutunut tai pitänyt paikkaansa. Ihan luksusta! Vähän mua taas jännitti, kun lähdettiin laskuun. Kone laskeutui nokka alaspäin. Mutta eipähän mitään, pehmeästi tultiin alas.  Sieltäpä sain sitten pienestä oviaukosta astella pienille portaille filmitähden tapaan Stavangerissa ulos koneesta. Ei olisi mikään täysin mahdoton temppu tottua tuollaiseen.

Ihan aikataulussa laskeuduttiin typötyhjälle Stavangerin lentokentälle. Kentällä oli kaveri vastassa tilauton kanssa. Siirryttiin autoon, ajettiin terminaaliin, josta meidät sitten jotain oikotietä ohjattiin ulos kentältä. Tullitarkastus oli muodollisuus. Pelkkä läpikävely. Seuraavaksi meidät vietiin autovuokraamoon, jossa auto jo odottikin ja päästiin virittelemään navigaattoria opastamaan meidät kohti Moita. Matka ei ollut pitkä, mutta tie oli kapeahko, sekä mutkainen ja ihmiset ajoivat siististi rajoitusten mukaan. Katseltiin maisemia ja hämmästeltiin. Olin jotenkin ihmeissäni, sillä en odottanut ollenkaan kohtaamiamme maisemia. Olin kuvitellut, että vuoret ja jylhyys näyttäytyisi vain pohjoisessa. Olimme tulleet vuorenpeikkojen maahan ja tajusin sen, mistä Griegin musiikki ammensi vaikutteensa. Maisemat olivat vähintäänkin yhtä mahtipontiset kuin mainitsemani musiikki. Reilun tunnin päästä olimme perille. Keli puolipilvinen ja lämmintä sellainen parikymmentä astetta, kello kutakuinkin 12 paikallista aikaa.

Vastaanotto oli lämmin, niin kuin aina Carstensenit kohdatessamme. Ei ihan osattu pihaan asti, lyötiin jarrua, kun ekat valkoiset arabit, tosin kuran kuorruttamina, tulivat näkyviin. Kari soitti Olaugille ja hetken päästä näimmekin hänet tien päässä vilkuttamassa letit heiluen. Tallialue ja hevosten tarhat olivat ihan keskellä muuta asutusta. ihmettelin, että eikö naapurusto valita, niin vastaukseksi sain, että he olivat siellä ensin. Näinhän se on Suomessakin monessa paikassa, mutta valitusta tulee silti. Meidät esiteltiin uusille tuttavuuksille. Sophieta emme olleet aiemmin tavanneet, Vilde ja Åsa olivat tuttuja ennenestään, niin kuin tietenkin myös William, joka tosin on nähty joku 8 votta sitten pikkupoikana. Kyselinkin nuorempaa veljeä ja minulle nauraen kerrottiin, että hän se on juuri tässä näin. Nuorta miestä ei hevoset enää suuremmin kiinnosta ja se toki vanhempia vähän harmittaa, kun poika olisi luontainen ratsastaja. Mutta niin se kai aika usein menee, että se ei tunnu kiinnostavalta, mikä olisi vapaasti tarjolla. Ihanaa oli tavata heitä kaikkia. Ennen kaikkea pidän tämän tiimin tavasta olla aina hymyileviä ja hauskoja kavereita. Me emme toki koskaan ole olleen minkään tason uhka heille, joten meidän kanssa on helppo hörötellä muille. Mutta ehkä se filosofia on vähän sama, että jos et muuta voi, niin lyö leikisi. Mieluummin sitä nauraa kuin itkee. Meillä on myös jonkin verran samoja kokemuksia, joten tiedämme hyvin, mistä toinen puhuu.

Talli oli pieni ja sympaattinen. Vähän niin kuin meilläkin. Kahdessa osassa tosin ja tietenkään ei ihan niin pieni kuin meillä. Toiselle puolella oli Sophien hevoset ja toisella puolella vaihtelevasti muita hevosia. Tallin yläkerrassa oli pieni veski, joka oli aika jännittävä paikka ja Olaugin hevosten karsinoiden takana oli pikkuruinen tallitupa ja sen takana kuivatushuone. Satulat ja muut varsuteet säilytettiin jossain muualla, sillä niitä kuskattiin aina jonnekin tallin päädyn suuntaan. Aivan tallin kupeessa olevat talot kuuluivat Olaugille, hänen veljelleen ja siskolleen.

Suurin osa hevosista on ulkona isoilla maatilkuilla ympäri vuoden. Pihapiirissä oli muutama tarha, mutta pääasiassa hevoset olivat vuoren rinteellä, joissa ei todellakaan ollut tasaiseksi vedettyjä tarhoja tai laiduntilkkuja. Siellä vietettiin ihan hevosen elämää karussa maastossa, josta ei kivikkoa tai risukkoa puuttunut. Oli pakko vähän miettiä sitä, miten jotkut pumpuloivat hevoset kavioista korvanipukoihin ja niitä pidetään tasaisiksi tampatuissa pienissä tarhoissa yksinään. Ja niihän sitä itsekin tulee kieriteltyä tarhoista nousevia kiviä tarhan aitojen ulkopuolelle. Mutta tottahan se on, että kun hevoset oppivat varmajalkaisiksi niin sitähän ne sitten myös ovat. Kannot ja kivet ja kaatuneet puut ja muut epätasaisuudet olisivat hyvästä ja ainakin Litlemoenissa tapana oli se, että hevoset elelivät ja olelivat ihan kulkukevottomaksi määriteltävässä maastossa mukavissa pienissa laumoissa. Ne saivat olla yltä päältä kuraisina jos niin halusivat ja tilaa oli kuljeksia. Kengitys oli kaikilla kunnossa ja Ole sekä Kari vaihtoivatkin ajatuksia kengityksestä. Kumpikin näyttää siirtyeen kuparinauloihin ja Kari pääsi esittelemään liimakentietämystään. Hevoset olivat luonnollisesti kaiken kaikkiaan upean näköisiä. Treenissä oleet olivat virtaviivaisia ja korskeita ja vähemmän treenatut ja nuoret hivenen pyöreämpiä. Hevosia kaikkinensa oli n. 15.

Saanalle haettiin hevonen ihmeteltäväksi. Niin kuin asiaan kuuluu, jokainen laittelee ratsunsa itse valmiiksi. Me muut ehdittiin vähän hörpätä kahvia tai colaa ja länkyttää sitä tavanomaista vinoilevaan juttuamme. Tallitupa oli vuorattu palkintoruusukkeilla. Ja kyllähän meillä katso bongasi sieltä aika nopeasti MM-kisojen ruusukkeen. Otettiin oikein kuva ja todettiin, että näin lähelle vastaavaa ei olla ikinä päästy. Siinä sitä sitten höröteltiin ja jossain vaiheessa Karikin sai hevosen valmisteltavakseen ja vähitellen kaikille löytyi myös sopivahkot varisteet. Näki jo äijän naamasta, että sopivasti oli tammassa kiprakuutta. Ja kovastihan se nauratti isäntiä, kun vieras saa varsinaisen nartun koeajettavaksi. Ja eihän siinä mitään, sillä mennään, mikä annetaan. Ja sehän näissä kavereissa oli mainiota, että oli opetettu tavoille. Ei mitään sellaista, että koska tää on tamma tai koska tää on arabi tai koska tää on jotain elämää ihmeellisempää. Hevoset oli opetettu tavoille. Ja nimenomaan hyville tavoille. Kaikki seisoivat paikallaan kunnes ratsastaja pysi niitä lähtemään liikkeelle, kun noustiin selkään. Kellään ei myöskään ollut mitään ongelmaa siinä, että avustaja oli lähellä tai jotain sumuteltiin tai siveltiin iholle. Kertakaikkisen hyväkätöksisiä hevosia. Niitä oli ilo katsella siinäkin mielessä, että vaikka takuulla olivat menohalusia ja kuumia, niin olivat helposti käsiteltävissä. Pääasiassa voittajahevosia, joista lajin parissa on tapana puhua. Niiden rakentalu vaatii paljon muutakin kuin hyvän perimän ja tähän toimiva kaava Olaugilla ja Olella takuuvarmasti on hyppysissä. Jotenkin sen hevosesta näkee, kun sen itseluottamus on sillä tasolla, että se on valmis voittamaan ja toki se on myös luontainen piirre, että menee läpi kaiken väsymyksen ja haasteen ja haluaa ”saalistaa” jokaisen edellä menevän hevosen. Kyllä meillä Suomessakin muutama sellainen hevonen on ja aika paljon on myös niitä tiimihevosia, jotka suorittavat ja kulkevat mukavuusalueella joukon jatkona. Molemmille on paikkansa, mutta kokonaisuudessaan meidän matkaratsukanta on aika heiveröinen.

Nousivat ratsaille ja Kari sai omansa kanssa vain yhden ohjeen,  älä suuremmin pidättele. Muutenkin se tuntui olevan kantava ajatus, että hevosia kannustettiin kulkemaan. Pienikin tahmaus piti korjata ja heti pyytää eteen, jos vauhti tuntui hiipuvan. Ylämäkivoittoisessa alkumatkassa on toki sekin hyvä puoli, että mikään hevonen ei loputtomasti jaksa, joten aika huoletta voi sitä ohjaa antaa. Lähes yhtäjaksoista nousua oli n. 6 km jonka aikana noustiin 500 m.  Siinä sai kivuta ja hevonen kuin hevonen puuskutteli hetken kuluttua. Mukana lenkillä oli niin MM- kuin EM- menijöitä.

Ole oli pakannut autoon evästä ja vähitellen lähdettiin seurailemaan ratsukoiden etenemistä reitillä. Alkuun tekivät noin kilsan käynnit ja heti oikastaan kun pääsivät asfaltilta rinteeseen alkoi hölkkä. Välillä piti aukoa ja sulkea portteja, sillä tie kulki lehmien ja lampaiden laidualueiden läpi. Näin ollen hevoset olivat hyvin siedätetty ainakin edellä mainittuihin eläimiin, kuten erilaisiin koneisiin ja laitteisiin. Oikeastaan mikään tiellä kulkeva ei saisi niitä hämmentymään. Ei myöskään kaupunkiin kuuluvat äänet, sillä talli oli aivan kaupungin kupeessa. En voinut taas muuta kuin huokailla maisemia. Tie kulki serpeniinä ylös rinnettä kuin jossain Alpeilla. Reitin varrella oli melkein mitä tahansa. Vauhia pitivät yllä ja taas tuli mieleen kotimaan käninä siitä, että millaisella pohjalla voi ja saa ratsastaa. Kaikille hevosilla oli tietenki pohjalliset ja pohjat eivät olleet kovat, mutta sitäkin epätasaisemmat. Hevoset vaihtelivat paikkoja, kukin vuorollaan veti ja kukin vuorollaan oli viimeisenä. Eli ihan tuota perustreeniä, mutta meille ei niinkään perusmaastossa. Ole pysähtyi aina välillä, että saimme kuvattua touhua. Mulla ei ollut edes järkkäriä mukana, kun en osannut ajatella ihan näin uhkeita maisemia. Otin sitten tabletilla sen mitä kykenin ja sadattelin mielessäni. Suonpään fb-sivuilla on muutama video ja kuviakin. Ikävä kyllä ei mitään massiivista kuvakansiota saa luotua, mutta luulen, että mieliin näkymät tallentuivat ikuisiksi ajoiksi. Tämä reissu oli ehdottomasti jotain sellaista, jota kannattaa vielä hoivakodissakin muistella.

Kaiken kipuamisen jälkeen saavuimme isäntiemme mökille ja sen läheisyydessä olevalle laavulle, joka oli pienen vuoristolammen äärellä. Hevoset päästettiin maastoon vapaaksi ja me ihmiset istahdimme leirinuotiolle. Tunnelma oli satumainen. Hevoset pyörivät siinä ihan iholla, liikkuivat mihin liikkuivat, joivat puroista ja söivät sitä, mitä sattuivat löytämään. Ole kaivoi autostaan ison säkin grilliherkkuja ja paistoi ne avotulella. Hämmästelin suurta määrää, mutta johonkin kaikki upposi ja maistui herkulliselle. Ja mitä ei jaksettu, siitä piti huolta koira. Istuimme kaikessa rauhassa ja juttelimme menneitä ja tulevia. Muisteltiin kisoja, hylkäyksiä ja menestyksiä ja myös menetyksiä. Meillä oli silläkin rintamalla yhteinen kokemus.

Homman kruunasi se, että minkään maailman verkko ei kantanut laavulle asti. Eli ihan oli pakko elää ilman somea ja muuta maailmaa. Tiesin, että kotimaassa odotettiin päivityksiä reaaliajassa ja vähän naurettiinkin, että siellä varmaan luullaan meidän pudonneen vuoren rinteeltä alas.  Jos Venäjän reissun jälkeen olin ahdistunut jätteestä, ryönästä ja siivottomuudesta, niin täällä sai nauttia puhtaasta, raikkaasta ja koskemattomalta tuntuvasta luonnosta. Puro, joka laavun vieressä virtasi tarjosi matkamiehelle upean makuista vettä. Sitä olisi voinut vaikka pullottaa ja myydä kovaan hintaan. Hevoset liikuskelivat kuin villihevoset tahtonsa mukaan, aurinko melkein paistoi, savu tuoksui, ruoka oli hyvää ja nuotiolta kaiku iloinen rupattelu sekä nauru. Veski oli ison kiven takana. Ja lisäbonuksena: ei hyttysiä! Illan tultua kuulemma tulee jotain polttiaisia tai vastaavia, mutta juuri nyt ei kiusanamme ollut verenhimoisia inisijöitä. Aika pysähtyi, enkä oikein tiedä kuinkan pitkään laavulla oleilimme, mutta se oli kyllä terapeuttista. En voi edelleenkään muuta kuin huokailla. Upea luonto, upeita eläimiä ja hienoja ihmisiä, joita yhdistää rakkaus lajiin.

Lopulta tuli alkoi hiipua, joten hevoset pyydystettiin kasaan ja laitettiin valmiiksi paluumatkaa varten. Siinä kävi ilmi, että harjaaminen oli kaiken a ja o. Lisäksi jo tallilla totesin, että kaikkii mahdollisiin nirhaumiin uusiin sekä vanhoihin levitettiin runsaasti Helosania. Myös jouhien selvitysaine oli todella kovassa käytössä. Jokaiselle varmaan tulee ne omat kriteerit, mitkä asiat haluaa hoidettavan pieteetillä. Satulat laitettiin selkään ja ratsastajat satuloihin ja sitten taas mentiin. Alkumatkasta ottivat vielä vähän reippaampia pätkiä, mutta lopun jyrkät tulivat tietenkin rauhallisesti. Hevoset saivat siis erinomaista treeniä kiivetessään ensin ylös ja sitten alas. Taas kuljettiin kapeista porteista ja lehmiä makaili keskellä tietä ynnä muuta vastaavaa mielenkiintoista. Arkipäivää näille hevosille. Ratsastajien kasvoilta loisti ilo ja innostus.Sitä oli todella mukava katsella.

Tallilla Åsa nappasi Karilta hevosen heti tehdäkseen loppuhoidot, mutta sinnehän Kari paineli perään hoitamaan hevosensa. Niillä oli tallissa koko ajan heinää tarjolla ja hoidettaessa keskittyivät lähinnä syömiseen. Tarjolla oli myös paljon hedelmiä ja vastineeksi väkirehut mahdollisimman vähäsokerisia. heinä maistui ja kaikki söivät kyllä halukkaasti. Jaivät myös lenkin jälkeen hetkeksi talliin mutustamaan ja vasta vähän myöhemmin ne vietiin taas vuorilaitumilleen. Kyllä ratsastajienkin oli vähän tullut hiki, joten ei alastulokaan ihan ratsastamatta tapahdu. Kello alkoi olla kuusi, joten aina nopeasti sovittiin seuraavan päivän ohjelmasta ja lähdettiin majapaikkaamme, Moin parhaaseen hotelliin, Hotel Moihin. Paikan ainut paikka, joka tarjosi majoituspalveluita. Meikäläisen mittapuun mukaan se oli lähinnä motelli, mutta on sitä paljon pahemmissakin paikoissa yövytty. Seitsemältä menimme syömään. Olimme saaneet paljon vinkkejä, mitä voisimme syödä, mutta olimme niin pidättyväisiä, että pysyttiin hamppis- ja snitselilinjalla. Päivällisen aikana puhuttiin vielä paljon hevosista ja huomioistamme ratsastusreissun aikana. Fiilikset olivat positiiviset.

Yhdeksältä alettiin olla valmiita ja vetäydyttiin omaan huoneeseen. Katsottiin vähän kuvia ja videoita päivästä, käytiin sitä läpi ja laitettiin äänikirja pyörimään. Kari oli unessa ennen kymmentä. Mä siinä vielä selvittelin ajatuksiani hetken aikaa, mutta ennen puolta yötä olin itsekin unessa. Aamulla heräisin aikaisin, siirryin sohvalle ja katselin miten aurinko nousi ja valaisi järven toisella puolella kohoavan rinteen. Se oli hienon näköistä. Sää oli aurinkoinen ja tuuleton ja maisemat taas aivan huikeat. Miksipä ne nyt olisi yön aikana muuttuneet, mutta silti. Selvästi oli hellepäivä tulossa. Paineltiin aamupalalle ja alettiin tehdä lähtöä takaisin tallille. Kierrettiin kylän keskustan kautta. Pieni paikka, urheilullisuus vahvasti läsnä. Olin jo utsinut asukasmäärää ja se oli kuulemma 3000 henkeä. Eli voisi ajatella, että 1000 perhettä.

Tallilla oli 19-vuotias vuononhevonen kengityksessä. Ilmeisesti sama kaveri, jolla Olaug on aikanaan mennyt myös pitkiä matkoja. Kengitksen jälkeen se sai jäädä pihapiiriin hoitelemaan trimmerin hommia. Vuorilta tuotiin taas ratsuja ja niitä alettiin laitella valmiiksi. Tällä kertaa oli tarkoitus ratsastaa kentällä. Tuttuun tapaan Kari jätti tämän väliin, mutta kävi pikaisesti selässä, kun Saana veti hetken happea. Hevoset tekivät puolentoista tunnin treenin sileällä. Pääosin työskenneltiin ravissa ja laukassa. Paljon pieniä voltteja ja ympyröitä. Pääasiassa ratsastettiin pohkeella ja pyrittiin saamaan hevoset eteen alas. Kiinnitin jälleen huomiota siihen, että ratsastajat hymyilivät alusta loppuun asti. Ratsastaminen on heille todella nautinto. Se on sitä, mitä nuo ihmiset haluavat tehdä. Olaug antoi napakoita ohjeitaan ja kähäytteli kessuaan. Piei ja pippurinen nainen vaati ratsastajilta jatkuvaa työskentelyä, ei mitään tavanomaista suunnutairatsastelua. Hän korosti muutenkin sitä, että laji on kaikista ratsastuslajeista rankin. Jos tämä olisi helppoa, niin kaikkihan sitä tekisivät. Kova laji, joka vaatii henkistä kovuutta. Vastoinkäymisiä on paljon ja turhautumista jatkuvasti. Niistä pitää vain päästä yli ja tehdä töitä ja töitä ja töitä. Jos jokin asia ei tunnu sujuvan, pitää vain yrittää kovemmin. Jaan tämän näkemyksen täysin ja yritän tätä ajatusta myös jakaa niille, joiden kanssa yhteistyötä teen. Eikä se liity pelkästään matkaratsastukseen, vaan ihan kaikkeen. Periksi ei pidä antaa. Tai sitten voi lopettaa sen, mitä ikinä olikaan tekemässä. Mutta turha on yrittää sillä tavalla vähän ja osa-aikaisesti.

Kun hommat kentällä oli tehty, niin vieä siinä ehdittiin istua ja turista ja nauttia ihanansta auringosta. Kokemukset oli saatu ja päätökset oli tehty. Suunniteltiin vielä jatkosta. Sitten oli aika hyvästien. Toivon todella, että tapaamme taas pian. Tämä oli ihan uskomaton irtiotto satumaahan. Olaug matkaa todennäköisesti Eustoniin, mutta pieni mahku on, että tulisi Padiseen. Jos näin on, niin ehkä tapaame siellä. Ja kuka tietää, mitä elämä taas tuo tullessaan. Kisahevostahan meillä ei nyt ole, joten kisatantereella emme varmaankaan tapaa, ellemme sitten ole turisteina liikenteessä tai minä tuomaroimassa.  Ja ainakin ensi vuonna ovat tulossa PM-kisoihin. Kamalasti vilkutellen automme lopui pihasta ja otimme taas suunnaksi Stavangerin.

Maisemat olivatkin tien toisella puolella ihan eri näköiset, kuin toisella. Ainakin ihmettelin, että miten en mielestäni niitä ollut mennessä nähnyt. Auriko paistoi ja ehkä se sitten muutti näkymän myös vähän erilaiseksi. Mutta komeat ja uljaat olivat näkymät myös paluumatkalla. Käytiin porukalla kokemaamme ja näkemäämme läpi. Tyytyväisiä olimme kaikki. Ajomatka etene nopeasti ja olimme taas ihan sovitussa aikataulussa kentän tuntumassa. Päätettiin vielä hakea huoltikselta lounasta mukaan. Panniinien kanssa paineltiin koneeseen. Olimme vähän myöhässä sovitusta, joten saattajalla oli kova kiire. Hän lastasi meidät autoonsa ja ajoi ripestä kentälle koneen lu ja toivotti hyvät matkat. Hänellä oli kiire jo seuraavan porukan luokse. Hypättiin koneeseen. En voinut olla hymähtelemättä, että huoltikselta ostettu tikkujäätelön oli vielä ihan kiinteänä ja helposti syötävänä siinä vaiheessa, kun kone rullaili jo kiitoradan alkuun. Niin nopeaa toiminta oli. Siinä nakerrettiin eväitä ja odotettiin parin muut pienkoneen liikehdintä ensin ja sitten päästiin liikkeelle. Niin sitä vaan noustiin taas ilmaan. Tällä kertaa taivat oli lähes pilvetön, joten saimme tiirailla maisemia. Vuonot näyttivät todella upeilta yläilmoista katseltuna. Lähdettiin ylittämään vuoria ja näkymä oli kyllä hieno. Siellä täällä oli lumilaikkuja ja osa järvistä oli vielä jäisen hyhmän peitossa. Seurailin kartasta missä mennään ja kurkin ulos ikkunoista. Kun päästiin Ruotsinpuolelle, niin maisemat muuttuivat. Norja on siis oikeastaa pelkkää vuoristoa ja vuonoa. Ahvenanmaa näkyi hyvin ja samalla vihreä levämatto, joka oli vallannut kaikki etelän puoleiset lahdet ja poukamat. Aika ikävää. Laskeutuminen sujuin ehkä vieäkin pehmeämmin kuin mennessä ja kohta taas käppäiltiin kentällä kasseinemme.

 

Pedro oli hoitotädin kanssa vastassa ja olin tosi iloinen, että se oli touhuillut kyläpaikassa ihan asiallisesti. Olin ”unohtanut” mainita sen nukkumisrutiineista, sillä toivoin että vieraassa paikassa sen ei välttämättä tarvitisi mennä peiton alle nukkumaan, mutta mikä on kotona opittu se kylässäkin tehdään. Mintulla oli siis kaveri kainalossa heti kun hoksasi, että mitä se kuopiminen oikeastaan tarkoittaa.

Käytiin vielä parkkiksella tärkeimmät yksityiskohdat läpi. Olimme tosi kiitollisia siitä, että pääsimme reissuun mukaan ja luulen, että Niemiset olivat osaltaan tyytyväisiä siitä, että me pääsimme mukaan. Eiköhän tämä ollut sellainen win-win -juttu. Huikea kokemus kaikkine pienine nyansseineen. Kotimatkalla koira nukkui taas sikeästi ja me keskusteltiin reissusta ja kuunneltiin äänikirjaa. Toivottavasti meistä oli hyötyä ja reissustamme koituu positiivisia seurauksia. Meille tämä oli mainio päätös kesälomalle. Kotona oltiin ennen yhdeksää ja tuntui epätodelliselta, että edellisenä aamuna olimme vasta lähtenee liikkeelle. Niin paljon ehdimme kokea ja tehdä parissa päivässä.

Saa nähdä, päästäänkö vielä joskus Moissa käymään, mutta ainakin tovoin, että Carstensenit tulisivat joskus tänne vastavierailulle. Meillä ei harmi kyllä ole niin upeita hevosia, eikä niin mahtipontisia maastoja, mutta voisimme ainakin lämmittää saunan, sillä se ei kuulemma kuulu norjalaiseen elämäntapaan. Ehkä keksittäisiin muutakin ohjelmaa perisuomalaiseen tyyliin. Toivottavasti vastavierailu siis joskus toteutuu. Sitä jäämme odottamaan.

 

 

 

29.06-02.07.2017 Junnuleiri, Suonpään talli, Ridasjärvi

Touhukas torstai

Erittäin vähäunisen yön jälkeen ajeltiin hijaisuuden vallitessa tallille. Jutut ja vitsit olivat varsin vähissä. Karilla oli Belugan ansiosta käynnistymisvaikeuksia ja Sara olikin jo mestoilla kun ennätettiin paikalle. Heppu oli tarhassa, heinät turvan edessä ja vettä astiassa.  Kaverilla siis kaikki hyvin. Lauran kanssa oli sovittu, että saapuukin paikalle vasta perjantaina. Ensinnäkin hänellä oli päällekkäistä ohjelmaa ja toisaalta ajateltiin, että Karin on parempi mennä Sellan kanssa radalle. Siivottiin tallitupa asuttavaan kuntoon. Homma piti hoitaa kuntoon edellisenä päivänä, mutta sattuneesta syystä huomiomme oli jossain muualla.  Sara siinä autteli valmisteluissa ja laitteli mm. patjoihin lakanat yms. Kun alettiin saada kaikki valmiiksi, niin kello lähestyi yhtätoista ja Turunen saapui paikalle. Arvin lisäksi mukana olivat Sämpy ja Rolle ja tietenkin Saana sekä Minttu. Iloinen pulina ja palpatus alkoi välittömästi, vaikka me aikuiset vähän liikuttuneina halailimme toisiamme kostein silmin. Hevoset pääsivät tarhoihin, saivat heinää ja vettä eteen ja lähdimme Kylikselle lounaalle. Siellä sattuikin heti hauska tapaus. Tytöillä oli edustavasti lipulla varustetut trikoot ja Endurance Finland-pusakat pääll, niin johan siinä joku ehti kysymään, että onko meillä matkaratsastuksen maajoukkueleiri käynnissä. Tästä saatiinkin hyvä keskustelunaihe siitä, että jos on tunnistettavasti matkaratsastaja, niin edustaa lajiaan aina. Eli jos olisimme käyttäytyneet jotenkin törkeästi Kyliksen terassilla, niin se olisi mennyt kaikkien matkaratsastajien piikkiin. Meillä oli myöhemmin aiheena some-käyttäytyminen, kuvaaminen ja kuvien julkaiseminen, joten tämä yheensattuma oli hyvä alustus todellisesta elämästä.

Lounaan jälkeen Tanja ja Arvi lähtivät kotiin. Tallilla huomasin, että Karin kadehtima traktori oli jäänyt meille. Voi sitä parkua, kun poika huomaisi aarteensa unohtuneen. Hevoset laiteltiin valmiiksi.  Kari oli vaiheessa, joten tytöt lähtivät etumatkalle. Käytiin autolla katsomassa reitti, niin tiesivät, mihin ovat menossa. Radalle on meiltä n. 7 km matkaa. Se on hyvä alkuverkka. Menivät puolet käyntiä ja puolet hölkkää. Minä pakkasin autoon juotavaa, viilennyspulloja ja sykekahvan. Ja onnekseni ötökkämyrkkyä. Lämmintä oli ihan reippaasti yli 20 astetta ja varsin tuuletonta, joten paarmat viihdyttivät meitä. Harjoituksen olin miettinyt kullekin henkilökohtaisesti. Sara ilmoitti aamulla, että kaiken tämän myllerryksen jälkeen fiilis on nyt se, että ei lähde Viroon. Ymmärrän sen ja näin ollen pystyttiin tekemäänkin heidän kanssaan  vähän tiukempaa treeniä ja korvata kv 120 sm-karkeloilla.

Sella on aina ollut paarmaherkkä ja ei mitenkään parhaimmillaan hellesäässä. Se oli muutenkin poissa tolaltaan ja aika vaikeana. Päätettiin, että tekee vain pari nopeaa kierrosta. Sämpy oli myös vähän vaikeana ja sen kanssa vasta palaillaan treeniin, joten se meni myös ainoastaan kaksi nopeampaa kierrosta. Rolle on todettu jo hyvän peruskunnon omaavaksi, joten se sai tehdä kolme nopeaa ja välissä vähän hitaammat kierrokset. Heppu viiletti kolme tuplaa ja välissä tasoittavat. Mitattiin sykkeitä välillä ja jatkoivat sitten taas kukin omaan tahtiinsa. Valkoiset ottivat väliin käyntiosuuksia ja ruskeat etenivät reippaammin. Välillä viilennettiin ja sekin vaatii osalta vielä treeniä sujuakseen siten, että siitä on suoritukselle hyötyä. Kun kaikki olivat harjoituksensa tehneet, niin ratsukot lähtivät metsäreittiä paluumatkalle. Harjoitus kesti 2-3 tuntia ja matkaa kertyi 20-26 kilsaa ratsukosta riippuen. Tallille saapui hikisi hevosia ja ratsastajia. Mittailtiin sykkeet ja pestiin hevoset. Sitten pääsivät heinille ja huilaamaan. Kävimme harjoitus läpi, Kari lähti kotiin ja me lähdettiin naisporukalla uimaan.

Illalla syötiin grillistä herkkuja ja salaattia. Samalla käytiin päivää läpi ja suunniteltiin tulevaa ja juteltiin muutenkin hevosista ja matkaratsastuksesta. Tytöt ruokkivat hevosiaan.  Mä touhusin lantalassa ja koha olivat kaikki siellä mönkimässä. Vetelivät sitten reippaina lantalan nippuun hirvittävällä innolla. Huvittaja combohan tuo on, kun kaikki innostuvat niin nopeasti melkein mistä tahansa. Tytöt taisivat valvoa aika pitkään, mutta kesällä ja leirillä niin kai pitääkin tehdä. Hyvin tuntuivat viihtyvän keskenään. Ja se oli leirin yksi tarkoituskin, että saadaan nuoret verkostoitumaan keskenään ja heidän kesken syntyy terve me-henki.

 

Perusperjantai

Aamulla jälleen hevosten ruokkiminen tapahtui ennen seitsemää. Mä nappasin Lauran Keravalta kyytiin vähän kuuden jälkeen ja seitsemältä olin hoputtamassa tyttöjä aamupalalle, joka nautittiin taas Kyliksen terassilla. Olin ilmoittanut etukäteen, että tulemme ja ihanaa smoothieta imettiin oikein kaksin käsin. Muutenkin tytöt söivät ilahduttavan hyvin. Ei siis huolta tytöille niin tyypillisistä syömishäiriöistä. Muutenkin noiden nuorten kanssa toimisessani taidan olla työminäni vallassa, sillä havainnoin pajon juuri niitä asioista, jotain havainnoin asiakkaistani töissä. Ehkä tästä syystä en ole aiemmin kamalasti nuorten kanssa näitä valmennushommia tehnytkään. Mutta tässä sitä nyt ollaan ja neljä vuorokautta hinaan neljää nuorta naista perässäni. Ja nämähän ovat täyspäisiä nuoria, joten hauskaahan heidän kehitystään on seurailla.

Kun aamupalat oli syöty, niin mentiin tallille takaisin. Hevosille puettiin naruriimut tai mr-suitset päähän, otettiin vähän pidemmät narut ja alettiin treenailla pieniä perusasioista, kuten pois lähettämistä ja luokse tulemista. Tavoitteena herkistää tarkastustilanteen juoksutus. Opeteltiin pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä ja lopulta vaikutti siltä, että kaikki ratsastajat saivat hevosensa lähtemään liikkeelle rivakasti omasta askelluksesta ja pytsyi juoksuttaman löysällä narulla itse hevosen sivulla, ei perässä vetäen. Aamu oli aika lämmin ja kaikilla meillä posket punoittivat, kun lopeteltiin. Joilla ne punottivat kiukusta ja joillan innostuksesta ja onnistumisesta ja joillain vain reippaasta liikunnasta tai näiden eri yhdistelmistä.

Istuttiin hetkeksi alas ja juotiin ja käytiin harjoitusta läpi ja sovittiin, että vastaavaa pitää tehdä myös kotona. Seuraavaksi laiteltiin hevoset valmiiksi ja lähdettiin Erikan kentälle treenaamaan Hannunvaakunaa, nostoja ja mr-istuntaa. Kun työskentelimme käynnissä niin kaikki neljä ratsukkoa mahtui kentälle, mutta kun vauhti kasvoi, niin siirryttiin siihen, että  kaksi on kentällä ja kaksi sai kävellä laitumien välistä tietä ladolle ja takaisin. Tatanka otti ilon irti väliaikaohjelmasta ja paineli häntä pystyssä ladolle ja takaisin. Saipahan sekin sitten liikutuksensa.

Osalla ratsukoista työskentely kentällä sujui tosi hyvin ja osalla ei ihan niin hyvin. Sella oli varsin vaikealla tuulella ja kiikutti ratsastajaansa aika huolella. Saana, jolla meinasi aamulla vähän hitsata kiinni hanskasi nyt antamani tehtävät hyvin. Sara on omansa kanssa jo niin rutinoitunut, että kiipeäisivät vaikka puuhun, jos pyydettäisiin ja Minttu tuppasi oikomaan siellä missä mahdollista oli ja elityskin tapahtuneella oli valmiina. Joka tapauksessa tosissaan tekivät kaikki töitä. Loppukäynnit tehtiin laiduntiellä ja matkalla tallille. Päästin ratsukot yksi kerrallan palamaan tallille.  Sella jäi suoraan laitumelle ja Laura hyppäsin satulan kanssa auton kyytiin ja siirryttiin tallille jossa muut jo tekivätkin jälkihoitoja.

Hevoset saivat taas ansaitsemansa huuhtaisun ja pääsivät tarhoihin heinille. Me ihmiset kiirehdimme  Kylikselle lounaalle. Kari tuli sinne myös ja alkoi sen jälkeen kengittää Sämpyä. Me naispuoliset lähdimme kulttuurikierrokselle Tuusulan Rantatielle. Tutustuimme Lottamuseon näyttelyyn. Koko nuorisolauma pääsi sisälle lastenlipulla, joka oli hinnaltaan 1 euron. Myyjä tosin osoitti ilmeillään, että ei uskonut alkuunkaan neitikatraan olevan alaikäisiä. Olin ihan valmis todistamaan heidän henkilöllisyytensä, mutta siihen ei sentään menty, vaan sain ostettua lapsille lastenliput. Näyttely oli ilmeisesti semi-kiinnostava, sillä siellä oli myös paljon hevosjuttuja. Näyttelyn jälkeen piffasin porukalle limut ja leivokset. Istuttiin hetki kahvilassa ja puhuttiin hevosen roolista historiassamme.

Tästä siirryttiin sitten Suonpäähän. Kari oli saanut kengityshommat valmiiksi ja tulivat Sandron kanssa heti perässä. Tytöt kävivät suihkussa ja minä virittelin pihalle temppuradan, joka hoiti pyydetyn leirikasteen virkaa. Oli kuulemma tosi tärkeää, että on leirikaste. Suuressa roolissa oli tietenkin keppihevonen, joka on nyt noussut keskusteluissakin arvoon arvaamattomaan. Oli esteitä, oli hevosenkengänheittoa, oli trampoliinia ynnä muuta, ynnä muuta. Tasaväkisessä kilpailussa voitoin vei Sara.  Naamat noessa siirryttiin sitten sisälle kiherryksen säestämänä.

Vielä käytiin sitten vähän teoriassa MM 3:n asioita ja vähän muutakin. Kysymyksiä ja vastauksia. Mukavahan näin innostuneen porukan kanssa on luennoida, kun koko ajan tulee kysymyksiä ja osallistujilla on jo omakohtaista kokemusta jonka pohjalta kysymyksiä ja kommentteja syntyy. Kari hääri keittiössä, mutta osallistui hänkin vähän keskusteluun. Kun mun kalvosulkeiset loppuivat, niin vielä jatkettiin juttua ruokapöydän ääressä. Kari oli valmistanut texmex-herkkuja ja tytötkin vähän auttoivat pilkkomisessa. Tämän jälkeen vielä tutustuttiin  hevosaiheeseen kirjallisuuteen, jota meidän kirjahyllystä löytyy ja sitten oli aika lähteä kärräämään lastia takaisin tallille tekemään illan viimeiset hevosjutut. Jotain siinä taas touhuiltiin ja mä laittelin juttuja valmiiksi seuraavalle päivälle, niin johan oli melkein keskiyö kun lähdin ajamaan kotiin. Käskin tyttöjen vielä venytellä ennen kuin menevät nukkumaan. Matkalla näin upean ketun. Aika maagisen hetken se katseli minua suoraan silmiin, kun yritin ottaa siitä avonaisesta sivuikkunasta kuvaa. Sitten se teki huikean pompun heinikkoon ja häipyi.

 

Laukkalauantai

Vähän myöhäistettiin aloitusta ja ajelin tallille vasta yhdeksäksi. Sitä ennen tytöt olivat hoitaneet hevosten aamukuviot ja syöneet aamupalaa. Olin kolme minuuttia sovitusta myöhässä ja sain siitä palautetta. Perustelin sitä sillä, että myöhästyin kun kaivoin vanhaa vaakaa esille, sillä aloitettiin homma punnituksella. Jokainen keräsi varusteensa ja hyppäsi vaa’alle. Saatiin hyvää tietoa siitä, mitä varusteita kukakin punnitukseen tarvitsee. Vaikka nuorten luokissa painorajoja ei ole, niin nyt esimerkiksi SM-kisoissa ei ole nuorten luokkaa, joten Sara menee sennujen sekaan ja näin ollen panoa täytyy olla riittävästi. Tällä kertaa kisoissa minimipainoksi vaaditaan 70 kg. Pohdittiin, mistä kaikesta painoa olisi mahdollista saada, jos ei halua aloittaa lihotuskuuria.

Punnituksen jälkeen tehtiin taas hevostarkastukset. Ell kyseli vaikeita kysymyksiä ja hassut tytöt vastailivat niihin mitä sattuu. Vähitellen alkavat muistaa, missä kulloinkin kannattaa seistä ja miten muutenkin on ihanteellista toimia tarkastusalueella. Nyt ei vielä puuhasteltu loimien ja huoltajien kanssa vaan käytiin ihan perusesittämistä. Juoksutukset lähtivät kaikilta hyvin. Ei välttämättä ekalla yrityksellä, mutta jo toisella, kun muistutin, mitä pitikään tehdä. Kaikki saivat luvan osallistua päivän harjoitukseen, joka oli lajiharjoitus, maastolenkki. Jokaiselle oli taas tehty oma suunnitelma lenkin pituudesta. Valkoiset tekivät vähän lyhyemmän lenkin ja ruskeat vähän pidemmän. Alkuun ja loppuun tehtiin pitkät käynnit. Eka 5 km edettiin maltillisesti. Seuraavat 5 vähän reippaammin. Tämän jälkeen ruskeat jäivät kiertämään peltolenkkiä ja valkoiset palailivat kevyellä hölkällä ja käynnillä takaisin.

Lauralla oli vaikeuksia pitää Sellaa lapasessa. Tilanne riistäytyi vähän potkimiseksikin ja siitä saivat sitten noottiakin. Olen aika tarkka hevosten ja ratsastajienkin turvallisuudesta. Varsinkin kun on alaikäisistä ratsastajista kyse. Tästä syystä valkoiset palailivatkin rauhallisesti takaisin, eikä mitään riskejä enää otettu. Kympin kohdalla otettiin viilennyshuolto kaikille. Tämä jälkeen ratsukoiden tiet erosivat. Heppu ja Rolle menivät yhdessä kolme kierrosta laukkaa. Tehtiin muutama vauhikas huuhtelupullon nappaaminen. Saralta onnistui hyvin ja Mintulla meni aluksi täysin sähläämiseksi, mutta saatiin muutama hyväkin otto. Saara jatkoi vielä yksinään yhden lenkin ja otettiin myös vika huuhtelu ja se meni täydessä laukassa ihan nappiin. Harmiteltiin, kun Kari ei saaut sitä kuvattua. Olisi ollut hyvä demo jossakin toisessa yhteydessä esitettäväksi. Sara hölkkäsi Mintun kiinni ja kevyesti hölkötellen lähtivät tallia kohti. Viimeiset kilsat taas käynnissä ja naama innosta ja ilosta loistaen.

Ehdittiin Karin kanssa tallille täpärästi ennen valkoisia. Viilennettiin, mitattiin sykkeet ja tarkastettiin ja päästettiin takalaitumelle tuoreelle juuri ennen kuin ruskeat tulivat. Sämpyn liike edelleen B, mutta lenkin aikana ei siinä suhteessa muutosta tapahtinut. Sellan vuohisista oli löytynyt ennen ratsastusta kurarupea ja lenkin aikana rupi oli vähän rapsahtanu aukikin, joten oli sitten puhdistus ja paklaushommia. Kun saatiin valkoiset alta pois, niin ruskeille tehtiin samat jutut. Viilennettiin, mitattiin sykettä ja tarkastettiin ja otettiin ratsastajat vielä vaa’alle. Hepun syke sahasi ja totesimme, että se ottaa tosi herkästi häiriötä ulkopuolisista tekijöistä, joten niitä pitää jatkossa sille viritellä kotioloissakin ja käyttää sitä mahdollisimman paljon vieraissa paikoissa. Mintun paino oli lisääntynyt 2 kiloa lenkin aikana, koska oli huopa oli vähän kastunut ja varmaan kengätkin ja oli juonut ja pissahätä oli kova. Todettiin, että pissalla ei saa käydä ennen punnitusta. Mittaristo kertoi, että valkoiset kulkivat n.16 km ja ruskeat muutaman kilsan yli 20 km. Aikaa käytettiin kutakuinkin 2 tuntia.

Kun hevoset oli jälleen hoidettu, niin Sella sai vielä tallissa hieronnan ja lähti sitten laitumelle. Muut hevoset pääsivät tarhoihin päiväheinille. Tytöt olivat väsyksissä, joten toivoivat lounaan lisäksi pientä lepohetkeä. Niinpä sovittiin, että jatketaan hommia muutaman tunnin päästä ja lähdin itsekin käymään kotona. Yllättävää kyllä sain vähän nukuttua ja parin tunnin päästä olinkin jo taas pirteänä tallilla. Tytöt olivat talutelleet hevosia puolisen tuntia ja aloitettiin hierontaharjoitus. Olin ihan mielettömän yllättynyt, miten keskittyneesti ja hiljaisuuden vallitessa nuoriso työsti hevosiaan. Siirryimme ihan toiseen ulottuvuuteen! Hevoset maiskuttelivat tyytyväisinä ja nuokkuivat. Tallissa oli mukavaa ja rauhallista ja tytöt todella panostivat tekemiseensä. Olin vähän ennakkoon ajatellut, että homma menee sirkukseksi, mutta ei todellakaan mennyt.

Kun tunti oli hoideltu hevosten lihaksistoa, niin tehtiin vielä toisille kevyt taputtelu ja sitten syötiin Karin grillaamaa kanaa. Samalla käytiin päivää läpi ja suunniteltiin seuraavaa päivää. Vielä siinä tytöt ehtivät innostua puutarhahommista ja työnnettävä ruohonleikkuri, puutarhasakset ja oksaleikkurit olivat käytössä. Hevoset saivat yöpuuhakseen pajuja ja piha siistiytyi. Pohdittiin vielä tulevia kisoja. Sara lähtee SM-kisoihin ja Minttu hakemaan ekaa 2.3 tulosta. Lisäksi Minttu seka Saana panostavat suokkikisaan ja pyrkivät samaan vielä muutaman tuloksen loppuvuoden aikana. Laura aloittaa elokuussa opinnot Ypäjällä ja hänen tulevia kisojaan täytyy miettiä sitten uudelleen. Jokaisella on siis selviä lähitavoitteita ja myös porukalla meillä on pidemmän tähtäimen tavoitteita. Juttua olisi varmasti riittänyt taas aamuun asti, mutta hoputin tytön sisälle ja jällee lähempänä puolta yötä lähdin ajelemaan kotiin. Kari oli jälleen umpiunessa kun kotiuduin. Mä kävin unilääkepurkilla, muutenhan en nukkuisi näissä olosuhteissa ollenkaan.

 

Seesteinen sunnuntai

Tytöt taas heräilivät omia aikojaan ja hoitelivat hevoset sekä söivät aamupalaa. Ajelin paikalle yhdeksäksi. Tekivät alkuvalmistelut ja hevosille tehtiin jälleen tarkastus. Ilokseni totesin, että millään hevosella ei ollut selän alueella mitään huomautettavaa. Sämpyn liike ei ollut ihan aata, mutta muuten hevoset olivat todella priimassa kunnossa. Tässä oli kuitenkin tehty jo kolme päivää hyvin intensiivisesti töitä. Hyvä juttu ja kertoo siitä, että hevosilla on kaikki kunnossa ja ovat valmiita seuraaviin kisoihin.

Tarkastuksen jälkeen hevoset otettiin jälleen tallii ja tällä kertaa teimme niiden kanssa venytyksiä. Taas tytöt keskittyivät tekemiseensä ihan sataprosenttisesti ja täytyy sanoa, että olin kyllä hirvittävän tyytyväinen näkemääni. Sekä siihen, miten hyvin kysyivät apua ja ottivat ohjeitä äärettömän hyvin vastaan. Homma eteni jouhevasti. Venyttelyn jälkeen hevoset pääsivät tarhaan nauttimaan aurinkoisesta päivästä. Vedeittiin tyttöjen kanssa leiriä yhteen ja lyötiin lukkoon seuraavat tavoitteet.

Karin piti kengittää Rolle, mutta totesikin kaviot niin suuriksi, että piti lähteä kenkäkauppaan. Todettiin, että samalla ajolla Laura voisi lähteä kotiin. Tytöt sanoivat heipat ja Laura hyppäsi Rangerin kyytiin. Saana ja Sara veivät Sellan takaisin laitumelle. Minttu jäi toppuuttelemaan Rollea, jolle tulikin nyt sitten paha mieli, kun hemaiseva hempukka lähti matkoihinsa. Tilanne rauhoittui kuitenkin varsin nopeasti. Sella oli tyytyväisenä latumella ja pojat tarhoissaan.

Kun tytöt palasivat, niin keksin, että voisivat mennä kentälle vähän taivuttelemaan hevosiaan ilman satulaa. Hetken päästä keksivät, että voisivat vaihdella hevosia ja se olikin mielestäni hyvä idea. Tunnin taas kieppuivat kentällä. Saatiin samalla vähän rikkaruohoille kyytiä. Sitten Kari jo tulikin ja pääsi hommiin Rollen kanssa. Samalla Kari piti luentoa kengityksestä ja näytti ydinkohdat matkaratsun kengityksestä ihan kädestä pitäen. Jossain vaiheessa Saran kyyti saapui ja taas oli jäähyväisten aika. Kun Rolle alkoi olla valmiina, niin myös Sastamaln tyttöjen kyyti saapui ja hevoset pakattiin autoon . Vielä muistutin karsinan ja tarhojen siivouksesta ja silmäilin, että ylimääräisiä tavaroita ei roikkuisi missään.  Ja hetkessä tallipihalla vallitsi rauha ja harmonia! Carokin tuli ihmettelemään, että onpa hiljaista.

Olin tyytyväinen ratsukoiden tekemiseen ja sitoutumiseen. Uskon, että leirin toteutus palveli nuorten tämän hetken tilannetta, vaikka oma vireystilamme ei nyt ollut todellakaan paras mahdollinen ja Urholla oli tärkeä rooli lerin ohjelmassa ja nyt jouduimme pärjäämään ilman. Niin kuin joudumme jatkossa pärjäämään muutenkin sitä ilman. Ehkä tämä oli sitten ensimmäinen askel ja ehdottomasti helpotti surua ja murhetta kun heti jouduimme keskittymään ihan muuhun. Se sovittiin jo tyttöjen kanssa, että tästä tulee perinne ja tavalla tai toisella leiri toteutetaan jatkossakin joka kesä. Ja johan on toiveita tullut sennuleireistäkin, mutta katsotaan nyt, mitä jaksetaan järjestää. Jos Urho olisi geimeissä mukana, niin varmasti onnistuisikin, mutta nyt tuntuu, että henkisesti takki on aika tyhjä. Toisaalta olin tosi tyytyväinen sisältöön, joten kun se on mietitty ja laadittu, niin samaa voisi toki soveltaa useamminkin.

 

 

16.04.2017 Matkalla matkaratsastajaksi 1, Majatalli, Lieto

Ja taas aamulla liikenteeseen. Mutta miskäs se on kevätaikaan liikkua, kun valoisa tulee varhain. Pakkasin koiran kyytiin ja vähän muutakin rekvisiittaa ja taas mentiin. Mietin ajellessa, että nyt onkin ollut aika monta keikkaa Liedon suuntaan. Majatallilla on hyvä pöhinä. Tuvat lajiin sellaista hauskaa uutta tuulahdusta. Me vanhat kääkät suhtaudumme lajiimme ehkä vähän turhan vakavasti ja ajattelemme, että näin jutut on tehty ennenkin ja näin ne tulee tehdä vastaisuudessakin. Vaikka olen mielestäni aika liberaali, niin huomaan joissakin asioissa kangistuvani näihin samoihin veisuihin. Pitäisi vaan osata ajatella, että mahtuuhan meitä tänne. Toisilla kokomusta vähän enemmän ja toisilla vähän vähemmän. Uusilla jutuilla saadaan kuitenkin hommaan kivaa tvistiä.

Matka vierähti nopeasti äänikirjaa kuunnellen. Pedro nukkui ja kyllä se jaksoikin taas määränpäässä riehua. Kannettiin kamat sisälle ja kunhan saatiin tykki toimimaan, niin pääsin aloittamaan. Väkeä oli jälleen kertynyt mukavasti. Pari entuudestaan tuttua naamaa ja loput täysin uusia tuttavuuksia. Tavanomaiseen tapaan aloitettiin nopealla esittäytymisellä ja fiilistelevällä esittelyvideolla ja sitten lähdettiin liikkeelle. Ennen jokaista kurssia päivitän aina vähänmeteriaaleja ja jaossa on tietenkin tiivistelmä esityksestä.  Mari oli tulostanut sääntövihkosia, joten niitäkin oli halukkaille tarjolla. Käytiin läpi lajin erikoispiirteitä ja varsin nopeasti siirryttiin kilpailun kulkuun siihen valmistautumiseen. Jotenkin hauskaa on, että vaikka kyseessä on ihan alkeiskurssi, jossa pitäisi käsitellä alkeita, niin ihan mielettömästi ihmisiä kiinnostaa varusteet. Niin elektroniset laitteet kuin satulat ja suitset ja trikoot. Toisaalta senkin kyllä ymmärtää. Ratsastus on välineurheilua läpensä, joten ihmiset ovat tottuneet siihen, että varusteiden merktys on suuri. Ja on toki, ei käy kiistäminen.  Aina korostan sitä, että alkuun pääsee olemassa olevilla varusteilla, mutta toki aika nopeasti sitä haluaa synteettiset suitset ja leveät jalustimet. Eikä sekään paha asia ole, jos lajiin suunnitellun satulankin hankkii aika nopeasti. Kyllähän lajin harrastaminen nousee uudelle tasolle, kun  varusteet ovat lajiin suunniteltuja.

Tauon aikana Majatallin väki kävi hakemassa tallista satuloita näytille ja jo kohta niitä koeistuttiin. Satulat herättävät aina innostusta. Kirkkaat värit ja olematon paino virittävät keskustelua. Toisaalta olen kyllä iloinen, että ihmiset eivät miellä lajia enää miksikään puskaratsasteluksi, vaan oikeaksi lajiksi, jota harrastetaan oikeilla varusteilla. Lajituntemusta sekin on. Videoita katseltiin paljon ja analysoitiin niitä. Lounaaksi oli jotain broiskuvuokaa ja sitä nauttiessakin katselimme videoita ja juttelimme lajista.

Kivalla mielellä vietiin kurssi loppuun. Mia kävi aina välillä Pedron kanssa pihalla, mutta silti loppuhuipennuksena se ehti vääntää tortut kynnysmatolle. En tiedä, saiko se nyt porttikiellon. Toivottavasti ei, sillä se on hyvä assari. Jos ei muuta, niin sulattaa aina jään heti alkumetreillä. Jos en ymmärtänyt ihan oikein, niin Varma sai taas pari uutta jäsentä ja laji kourallisen uusia harrastajia. Pihamaalla vielä jatkui iloinen rupattelu ja me Pedriton kanssa poistuttiin vilkutellen paikalta juttujen vielä jatkuessa. Hyvä sessio jälleen kerran.

 

 

15.04.2017 Ratavalmennus, Teivo

Aamuvarhaiselle pienessä pakkassäässä lähdin ajelemaan Tampereen suuntaan. Tanjahan sieltä heti soittelikin, että kas kummaa hänen aikataulusa eivät täsmää mun aikatauluihin. Itsekin olin vähän myöhässä, mutta painoin kaasua, sillä tiesin Saran olevn takuuvarmasti ajoissa. Koska Laura lähti Viroon, niin Kari totesi, että ei jaksa nähdä vaivaa ja hinata yhtä hevoset yli kahden tunnin ajomatkan päähän. Ymmärrettävää, mutta näin ollen mä ajelin sen reilun parin tunnin matkan kolmen valmennettavan rastukon ja Tanja, joka puuhasi omiaan, vuoksi.

Sarahan siellä oli ensimmäisenä valmiina ja pääsi näin ollen ensimmäisenä hommiin. Olin muutenkin ajatellut, että jokainen suorittaa tehtävänsä itsenäisesti ja jokaisella oli myös vähän eri tehtävä.  Yhtenä tärkeänä harjoituskohteena pidin sitä, että kukin ”ratsastaa” hevostaan ja se tarkoittaa sitä, että ratsukot  vaihtelevat suuntia, askellajeja ja nopeuksia toisistaan riippumatta. Ei mitään kimppakivaa. Rata oli erinomaisessa kunnossa ja ravureita kerrallaan maksimissaa 2-4, joten hyvin mahduttiin sekaan.

Sara, joka valmistautuu ensimmäisiin kv-kisoihin, teki saman kaltaisen treenin kuin pari kuukautta sitten itsenäisesti. Kolme kolmen kierroksen vetoa kasvavalla nopeudella. Seurailtiin ja kirjailtiin ylös nopeuksien lisäksi sykkeitä. Tyttö sai tehtävän suoritettu todella hyvin. Sykkeet olivat ihan erinomaiset ja vauhti pysyi juuri niissä raja-arvoissa, joissa pitikin. Ratsastusasento ja parantunut eli silläkin sektorilla on tehty hurjasti töitä. Palautuminen vetojen välillä oli nopeaa. Muy bien!

Minttu tuli toisena radalla ja alla oli koeratsastuksessa ollut hevonen. Ratsukolla yheistyö toimi erinomaisesti. Ratsastaja kykeni keskittymään annettuun tehtävään ja hevonen tekis sitä, mitä siltä pyydettiin. Ratsukon tehtävä oli merkittävästi edellistä ratsukkoa helpompi. Ja pääpaino sillä, että kykenivät itsenäiseen työskentelyyn. Sykkeet pysyivät matalalla ja tytöllä oli naama naurussa alusta loppuun asti. Jos ymmärsin oikein, niin jonkin sortin ostopäätös taisi tapahtua kyseisen tunnin aikana. Eikä siinä mitään. Oma hevonen on oma hevonen ja sen kanssa valmentautuessa sitä oppii merkittävästi enemmän kuin laineilemalla kisahevosta milloin miltäkin suunnalta. Saa tehdä pitkäjäneisesti työtä ja nautti oman työn tuloksista.

Saana ja Tanja tulivat yhdessä ja Tanja aloitti heti protestoinnin annetusta tehtävästä. Eipähän ollut suuri yllätys. Kun alun muutosvastarinnasta päästiin, niin homma sujui toivotulla tavalla. Uskoisin, että treenin jälkeen varikkoalueella oli neljä enemmän tai vähemmän tyytyväistä ratsastajaa. Käytiin harjoitus läpi ja kukin sai palautteensa. Paljon on hyvää ja vähän tietenkin myös parannettavaa. Tärkeää on päästä katsomaan ratsukoiden tekemistä ja samalla toivottavasti saavat sitten aina jotain uusia vinkkejä edetä urallaan. Kesäksi suunnittelen typyköille viikonloppuleiriä meillä. Saavat ratsastaa valvovan silmän alla pari kertaa päivässä ja välissä ehditään käydä läpi teoriajuttuja ja tarkentaa vuoden suunitelmia. Jatkuvaa seurantaa ja tapaamisia pidän äärettömän tärkeinä. Samalla luottamus puolin ja toisin kasvaa.

Ennen vuoden vaihtumista vähän mietiskelin, että mitähän tästä tulee, kun luotsattavaksi alkoi kertyä näitä nuoria. Olen oikeastaan jopa ääneen sanonut, että haluan työskennellä vain aikuisten kanssa. Ja onhan tässä omat haasteensa. Keskusteluja pitää käydä monen tahon kanssa ja huomioitavia asioita on tosi paljon enemmän kuin aikuisratsastajien kanssa. Mutta toisaalta, nuoret tekevät tosi tunnollisesti sen, mitä on sovittu ja mitä pyydän heidän tekemään. Täyttävät harjoituskirjaa ja korjattavat asiat pyrkivät korjaamaan heti jne. Eli oikeastaan aika palkitsevaa. Joskin toki myös kamalan vastuullista. En ihan vielä tiedä, onko tämä mun juttu. Huolettomampaa touhu on aikuisten kanssa. Mutta kyllä näissä nuorissa on jotain fantastista. Ehkä aavistuksen palkitsevampaa. Ehkä vuoden lopulla osaan muodostaa asiasta mielipiteen. Ainakaan vielä ei olla kiville karautettu, mutta onhan tässä vielä aikaa….

 

 

02.04.2017 Toimihenkilölisenssien päivitys, Majatalli, Lieto

Tiedän, että koulutuksen toteuttaminen on ollut työn ja tuskan takana. Homma ei ole todellakaan edennyt kuin valssi kesällä. Ikävällä tavalla sekä kouluttaja, että koulutuksen järjestävä taho ovat kokeneet melkoista vastustusta. Onneksi kuitenkin tukeakin on ollut tarjolla ja hirvittävän vääntämisen jälkeen Maja-talli sai luvan järjestää komitean suostumuksella koulutuksen uusille tuomareille ja samalla avautui mahdollisuus päivittää sekä tuomarin että stewardin lisenssit. Kari oli jo oikeastaan päättänyt, että antaa oikeuksien raueta, mutta muuttikin mielensä ja päivitti lisenssinsä. Mä nyt olen hinkunut ja vinkunut koko kevään mahdollisuutta päivittää stewardilisenssini. Nyt se mahdollisuus avautui ja olin äärettömän iloinen, että kyseinen koulutus saatiin järjestettyä. Ja tosi iloinen olin myös siitä, että Riemuratsukot maksoi meidän osalta viulut.

Oltiin ajoissa paikalla ja koska Pedro leikattiin keskiviikkona, niin olin pyytänyt luvan saada ottaa sen mukaan. Siellä penikka sitten viuhtoi pitkin taloa. Päivä avattiin Maja-tallin kuuluisalla shotilla, joka mielestäni piti tällä kertaa sisällään ainakin mustikkaa. Erinomainen tujaus heti aamuun. Jari haki mulle vielä ison mukin, jotta ei tarvinnut kertakäyttökupista teetä ryystää. Nina avasi päivän ja jakoi sen jälkeen tehtävät. Ryhmätöinä lähdettiin tutustumaan sääntöihin. Aikaa annettiin puoli tuntia ja sen jälkeen kukin ryhmä esitteli omasta osastaan ne sääntöjen pääköhdat, jotka ovat merkittäviä meidän lajissamme. Minä ja Kari saatiin työstettäväksi sääntöjen yleisen osan. Ninalla oli heitettynä seinällä version, jossa näkyi viimeisimmät muutokset ja hän täydenteli ryhmie esityksiä. Keskustelua syntyi, kellon viisarit viilettivät mieletöntä vauhtia ja olimme jo reippaasti myöhässä lounasaikaan.

Taukoja ei suuremmin pidettyä vaan puskettiin asioita eteenpäin. Lounas syötiin nopeasti ja jatkettiin lajisääntöjen parissa. Keskustelu oli monin osin kiivasta ja kiihkeää. Aika paljon pyörittiin mönkään menneiden asioiden ympärillä. Mutta toisaalta, niistä oppii kaiketi parhaiten. Jokaisella tuntui olevan jonkin sortin trauma vääristä päätöksistä. Muisteltiin taas menneitä oikein urakalla. Menneestä on hyvä ammentaa, mutta toivoisin ihmisten kuitenkin pääasiassa keskittyvän tulevaan.  Yleinen mielipide tuntuu olevan, että susille itsensä heittää, jos tuomariksi tai varsinkin tuomariston puheenjohtajaksi lähtee. Tähän pitäisi jotenkin saada muutos. Kyllähän sen pitäisi olla kilpailijoihin sisään rakennettuna, että tuomarin sana on laki. Ainakin itse yritän alkeiskursseilla teroittaa sitä, että tuomari on kilpailupaikan kunkki ja hänen tulkinnoillaan kulloinkin edetään. Ikinä koskaan ei sellaisia sääntöjä saada, joissa ei tulkintavaraa olisi. Eikä tarvitse mielestäni ollakaan. Jos kaikki olisi mustavalkoista, niin sitten tuomaroinnin voisi hoitaa tietokone tai robotti. Ja sekin pitäisi muistaa, että jos tuomarit kokevat olevansa sylkykuppeina ja yleisen vihan kohteina, niin kisoja ei suuremmin järjestetä, jos kukaan ei suostu tuomariksi. Vuoden takaiselta reissulta Saksaan jäi mieleen hyvin selkeä ohje, että tuomari ei keskustele. Hän tekee tulkinnan ja sen perusteella päätöksen ja se on sitten siinä. Kilpailija voi tehdä valituksen ja protestin, mutta keskustelemaan ei kannata lähteä. En ehkä ottaisi ihan noin tiukkaa linjaa, mutta tämä ohje FEI-koulutuksessa annettiin.

Meidän osalta päivä päättyi kahdelta päiväkahvien merkeissä. Muu porukka jäi tekemään koetta. Toivottavasti saatii hyvä rypäs uusia innokkaita tuomareita. Harjoittelut heillä on toki tehtävänä, mutta sekin on hyvä, että kandeja on käytettävissä. Moni varmasti mielellään ottaa ilmaista työvoimaa kisoihinsa ja suosittelen kyllä harkkojen tekemistä ulkomailla kv-kisojen yhteydessä. Siihenkin on nyt hyvät mahkut. Me puitiin päivää vielä lyhyesti kotimatkalla ennen kuin syvennyttiin taas kuuntelemaan äänikirjaa. Pedro nukkui mun jaloissa ja piereskeli miehekkäästi. Se oli aamulla syönyt tallilla hevosten porkkanoita. Seuraukset olivat sen mukaiset. Katskussa ei aina tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa.

Mielenkiintoinen päivä. Kummastelin sitä, että käytimme aikaa pohtimalla sitä, että pitääkö kaikilla tasoilla ja kaikissa ikäluokissa kilpailla. Hyvänen aika, kilpailusääntöjä kävimme läpi ja kilpailujen toimihenkilöitä koulutettiin! En oikein voi muuta kuin ihmetellä, miten eri tavoin sääntöjäkin voi tulkita ja miten erilaisia asioita ihmiset pitävät merkityksellisinä. Ja niinhän se menee, että jokaisella meillä on vakaumuksemme. Ja jokaisella on omat intressinsä. Ja niiden myötä alkaakin sitten nämä ikuiset esteellisyys ja jääviysvänkytykset. Mutta ehkä se on tässäki niin, että eniten meteliä aiheuttavat he, joilla itsellä asian kanssa on ongelmia. Mikä tahansa päätös voidaan pyrkiä vesittämään syyttämällä päätöksen tekijää esteelliseksi. Ja kun laji on näin pieni, niin kaikkihan me sitten olisimme esteellisiä. Kaikki tunnemme tavalla tai toisella toisemme, hyvässä tai pahassa. Voisiko kuitenkin olla niin, että lisenssitoimihenkilöt ihan oikeasti tuntevat jonkin sortin kutsumusta ja haluavat tehdä työnsä hyvin? Vai onko koulutuksiin kautta vuosien osallistuneet ainoastaan tyypit, jotka haluavat tavoitella omaa etua ja suosia parhaita kavereitaan? Mitenkähän on?

 

10.-11.03  Stewardina Riemuratsukoiden mr-kilpailuissa, Jämsänköski

Perjantaina kurvailin Lahden kautta Jämsänkoskelle. Alkumatkan kuunelin radiosta työkaverin jutustelua ja loppumatkasta nautin dekarista äänikirjan muodossa. Äänikirja on kerrassaan oiva automatkakumppani. Ajelin kaikessa rauhassa säiliöauton perässä, niin ei tarvinnut olla edes tolppakameroiden suhteen mielettömän skarppina. Määränpäässä Mummeli oli vastassa. Aloimmekin heti ratkaista langattoman yhteyden ongelmaa ja javan puuttumista. Saatiin hommat kuntoon ja se myötä Trackeri-laitteet näkyviin ja lisenssin päivitettyä. Kaivettiin vielä tarvittavat piuhat, että saadaan seuranta näkyviin isolle näytölle. Sari ja Tanja olivat merkkaamassa reittejä ja lisäilemässä nuolia. Odottelin että Linda tulisi läpivalaisemaan laukkuni, mutta häneltä oli vähän mennyt ohi, että olin vilahtanut taloon sisälle. Tuliaiset joutuivat siis odottamaan aamuun. Juotiin vielä hommien päälle teetä ja syötiin makoisaa ohraleipää. Pistin vielä muutaman viestin muutamalle seuraavan päivän kisaajille. Kaikki ole heillä hyvin. Uni tuli nopeasti, kun pään painoin tyynyyn.

Heräsin kuudelta ja sain ihanasti hetken venyä ja vanua sängyssä. Puolelta olin jo teekupposeni kanssa puuhaamassa. Kuhina oli pienimuotoisesti käynnissä. Markku oli edellisen päivän keitellyt hernekeittoa talkoolaisille syötäväksi. Kanslia avautui rauhallisesti ja buffetin pöydät täyttyivät herkuista. Ensimmäiset tulokkaat missasivat opasteet traikkureitistä, joten mun hommat käynnityivät oikeastaan sillä, että stopailun yhdistelmiä pihatien risteyksessä. Kolmannen kopin jälkeen Mika lähti tönöttämään opaskyltin viereen.

Markku viritteli tulia pihagrilliin ja aurinko nousi täysin pilvettömälle taivaalle. Pakkasta oli aamulla jokunen aste, mutta auringon nousessa alkoi myös mittari kiivetä plussan puolelle. Anne ja Sai saapuivat paikalle. Roopelle oli ilmennyt mystistä jalkavaivaa, joten järkevintä oli tässä vaiheessa jättää kisat väliin. Näin ollen Annesta tuli erinomainen sihteeri eläinlääkärille. Minä, tpj ja kilpialujen johtaja kävimme vuoron perään antamassa ohjeita, jotka kaikki erosivat aavistuksen toisistaan. Tyypillistä. Anne onneksi on kuitenkin sen verta konkari ja hyvin tietoinen asiosita, joita on hyvä kirjata, että ihan omaa harkintakykyään käyttäen kirjasi tarvittavat asiat. Se mua kyllä vähän närästi, että ihmiset eivät meinaa saada suutaan auki, kun tulevat tarkastuportille. Koska porttivahti tuijottaa kelloa, niin se on ihan välttämätöntä, että tuli ilmoittaa tulevansa ja astelee sitten portista sisälle. Silloin ei vahdin tarvitse irrottaa katsettaan kellosta. Varsinkin kun pelataan digitaalisilla kelloilla ja ajat kirjataan ihan oikeasti sekunnin tarkkuudella, niin ilmoitusvelvollisuus on ehdoton. Tätä kirjoittaessa tuli mieleen aika, kun pelattiin vielä minuutin tarkkuuksilla. Joten kyllä tässä aika paljon on eteenpäin menty.

Ensimmäiset hevoset vietiin tarkastukseen ja kohta sen jälkeen pidettiin ensimmäinen reittiselostus. Osa tiimeistä saapui paikalle hyvissä ajoin ja osa melkoisesti myöhässä. Osalla kaikki kamat oli mukana ja osalla ei. Eli siis varsin tyypillinen tilanne. Koneisto käynnisteltiin vähitellen ja ensimmäinen lähtö huudeltiin käyntiin 9:00. Se on aika hyvä aika aloittaa kisat. Tosin, voisi ne aloitta myös kahdeksalta tai kahdenksan kolmekymmentä. Nyt kun on jo ihanan valoisaa, niin tunnin verran aikaisemminkin voisi hommat polkaista käyntiin. Lähdöt olivat tunnin välein toisistaan. Siinä on hyvää se, että ei tosiaan tule kiire kellekään. Ei ruuhkaannu kanslia, sykeportti tai mikään muukaan paikka. Mun mielestä siinä on ehkä vähän kuitenkin tyhjäkäyntiä, jos luokat ovat pieniä. Ainakaan stressiä ei aamutunteina ollut kellään. Kun seurantalaitteet on käytössä, niin hommaa helpottaa merkittävästi se, että kilpialukeskuksessa tiedetään, missä ratsukot kulkevat. Samoin totesin, että monessa autossa kulki läppärit mukana tai jos ei kulkenut, niin aina kilpailukeskukseen saapuessaan tiimit juoksivat näytöltä katsomaan tilannetta. Oli meillä sellainen pieni kömmähdyskin, että kartoissa oli virhe. Reittimerkinnät olivat kuiten niin selkeät, että ratsukot automaattisesti kulkeutuivat oikeille reiteille. Johtoratsastaja sieltä kuitenkin soitti ja kilpailujen johtaja pystyi sekunnissa näkemään seurannasta, että reitillää ollaan. Ehdin jo ehdottaa, että jos joku menee väärin kyseisessä kohdassa, niin meidän pitää se hyväksyä, koska menisivät kartan mukaan. Mitään pohdittavaa ei kuitenkaan ollut, sillä kaikki ratsastivat merkittyä reittiä pitkin.

Buffetti tulvi herkkuja. Muutenkin porukka kerääntyi helposti kanslian tuntumaan, jostä näki hyvin seurannan ja livenä tulevat sekä lähtevät ratsukot. Siinä olikin koko ajan hyvä porinaporukka. Samalla näköpiirissä oli myös tarkastusalue, joten kompaktisti yhdestä pisteestä pystyi seuraamaan kaikkea alueella tapahtuvaa. Tanja oli rontannut tilaamansa trikoot pelipaikalle ja nehän otettiin innokkaasti käyttöön. Hyvän näköistä kun varsinkin nuoriso-osasto oli sonnustautunut uusiin pöksyihin. Ne ovat kyllä hyvän näköiset ja varsinkin kun niitä alkaa kisapaikalla vilahdella enemmän, niin saavat varmasti ansaitsemansa huomion. Enkä jaksa odottaa, kun kv-kausi alkaa ja palkintojenjakotilaisuuksissa nähdään myös suomalaiset ratsastajat valkoisissa pöksyissään. Taas ollaan askeleen verran yhtenäisemmässä outfitissä maailmalla.

Luokka 1:n kärki, eli Ines piti hyvää vauhtia yllä keskinopeus pyöri 16 km/h tuntumassa. Aika nopeasti virolaisratsukko lähti omille teilleen.  Koko luokka ehdittiin aikanaan hyvin tarkistaa ennen kuin seuraava luokka (2) tuli tauolle. Sen kärjessä kulki Sara ja keskinopeus oli 13 km/h pinnassa. Taukoaluleella oli hyvin tilaa. Tämä osallistujamäärä pyörii pihapiirissä kevyesti ilman suurta rysistä ja uudelle lenkillä lähtivätkin aina ns. takakautta, joten piha ei ollut isomman ristikkäisen liikenteen alaisena. Taukoportille tuli sama vanha pariskunta, joka on hoitanut kyseisen homman vuosien ajan. Sama pariskunta, joka aikanaa tarjosi Heppikselle uuden kodin. Radiopuhelimesta pystyi erinomaisesti seurailemaan, miten eri portit toimivat ja tiedot kulkeutuivat toimistoon. Hyvin sujui.

Pörräsin taukoalueella. Olisi pitänyt käydä välillä trailereidenkin luona, mutta sinne asti en oikein ennättänyt. Varsinkin lastausvaiheessa olisi hyvä olla katsomassa touhua. Aika vähän oli tällä kertaa asioista, joista piti keskustella. Jonkun verran opastus- ja ohjaustehtäviä toki. Huolehdin osittain siitä, että kakkoslenkille lähtevät lähtivät ajallaan ja lähettelin lyhyempiä luokkia liikkeelle. Siinä sohlatessa meinasin lähettää luokan 4 (32 km) kymmentä minuuttia liian aikaisin. Jälkikäteen ajatellen se olisi voinutkin olla hyvä idea, sillä luokat ratsukot eivät meinanneet millään ehtiä määräaikaan mennessä maaliin (vitsivitsi). Huomattiin tilanne hyvissä ajoin. Raskas reitti ja pehmeäksi muussaantunut pohja varmasti hidastivat etenemistä. Pidettiin pikapalaveri. Äänestiin vastaan, mutta onneksi olin vähemmistönä. Näin ollen annettiin lisäaikaa ja kaikki luokan ratsukot saatiin maaliin alennetun miniminopeuden rajoissa. Tämän lisäksi pidennettiin myös yhtä taukoa. Tilanteet elävät ja toimihenkilöiden on syytä tilanteisiin reagoida ja pitää hevosten hyvinvointi mielessä.

Kun päivä eteni, niin alkoi käydä selväksi, että luokat 2 ja 3 tulevan ihan yhtenä laumana maaliin. Mietittiin toimintamalli ja mun tehtäväksi tuli ottaa maaliintuloista videotallenne. Meillä oli niin hyvät systeemit, että olisi saatu otettia vastaan suurempikin lauma. Porukka kuitenkin hajosi ja kahta ratsukkoa suurempaa rysistä ei saatu aikaiseksi. Noh, tästä huolimatta kahden ratsukon saapumisjärjestys oli lipsahtanut väärin. Palkinnotkin ehdittiin jakaa, mutta sinällään asialla ei ollut merkitystä, koska kumpikaan ei sijoittunut ja palkinnot hyväksytystä suorituksesta olivat samat. Mutta tämä vaan osoitti sen, että vaikka olisi hyväkin systeemi, niin useamman toimijan toimiessa inhimillsen virheen mahdollisuus aina kasvaa. Harmillistahan se aina asianosaiselle on, vaikka suuressa kuvassa ei kummoinen asia.

Mielestäni palkinnot oli kiva jakaa siten, että kaikki luokat palkittiin yhteen pötkään. Ensimmäisenä pääluokka ja viimeisenä lyhyin matka. Kahteen ylimpään luokkaan oli saatu hienot hevospatsaskellot palkinnoiksi. Sen vielä toivoisin, että kaikilta kisaajilta ja tiimeiltä löytyisi arvostusta myös muita luokkia kohtaan ja taputeltaisiin porukalla ihan jokaiselle. Kaikilla on kiire kotiin, mutta ei se tässäkään kisassa olisi montaa minuuttia ottanut, vaikka kaikki palkintojejaot olisi katsonut. Tärkeä suoritus se on lyhytkin suoritus. Linda, joka ratsasti melkein ilman valvontaa 18 km halusi sonnistautua pinkkeihin varustesiinsa ja tuli palkintojenjakoon ratsain. Halusi jopa ottaa palkinnot omiin käsiinsä sinne hevosen selkään. Tärkeitä juttu. Se on selvä. Näin ne tulevat tähdet kasvavat.

Kun autot hiljelleen lipuivat pois pihasta, niin kilpailukeskus alkoi riisuuntua. Olin jo tarkastusalueelta keräillyt langat pois ja nyt tehotiimi pääsi vauhtiin. Kovasti tarjottiin herkkuja evääksi, mutta olin niin täynnä, että en suostunut ottamaan yhtään mitään mukaani. Porukalla oltiin sitä mieltä, että hyvin saatiin päivä pakettiin ja pääosin iloisia ilmeitä nähtiin. Toki siinä vitsinä puhuttiin, että varmaan samalla hetkellä kun tulokset nasahtaa nettiin niin joku taho alkaa asioita ruotia. Pakkailin kamat autooni, etsiskelin hetken autonavaimia ja pyörin siinä muutenkin jotain omiani. Sitten oli aika sanoa heipat, napsauttaa äänikirja soimaan ja lähteä ajelemaan.

Kotimatkalla oli hyvää aikaa summailla päivää äänikirjaa kuunnellen. Saran suorituksesta olin tosi, tosi iloinen. Homma eteni just toivotulla tavalla, toivottuun tahtiin ja toivotuilla sykkeillä. Olen Saralla sanonut, että nämä ovat ne perusasiat, joita tavoitellaan, mutta jos tarjolla on voitto, niin se toki aina otetaan.  Tänään oli ja tänään otettiin.  Uskon kyllä, että tyttö kasvoi vähintään 20 senttiä tämän kisan myötä. Nyt vaan täytyy pitää jalat maassa ja järki päässä. Oikeat kisat ovat vasta edesssä ja toivottavasti myös ne oikeasti voitot.

Pikku-limet sen sijaan snadisti hötkyilivät ja vauhti oli vähällä tappaa. Innostus meni harkinnan ohi ja kun saivat hyvää vetoapua loppulenkillä, niin meinasi käydä köpelösti. Huoltokaan ei ollut ihan tarkasti hereillä pimatsujen vauhdista. Opintorahojahan nämä ovat ja tästä varmaan oppivat koko sakki. Nyt on typyköllä kuitenkin kisataukoa edessä. Ja lähtevät ehkä Viroon kisoja seuraamaan. Oppia ei voi koskaan saada liikaa.

Ines oli ylivoimainen ja vähän tuntuu siltä, että ei ole Suomessa hänen voittajaansa. Meidän ratsastajilta aika monelta puuttuu se kovuus ja kyky itsenäiseen tekemiseen, mikä Inesistä huokuu. Tosin on ollut myös aika, jolloin hän ei ollut ihan yhtä itsevarma ja henkisesti vahva. Eli kovalla työllä niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella sama on myös kotimaisilla ratsastajilla varmasti saavutettavissa. Ja menestys antaa itsevarmuutta. Se ruokkii itseään. Mutta ilo on hänen tiiminsä työskentelyä nykyään seurailla. Tovoisin, että suomalaiset ottaisivat haasteen vastaan. Jos menestystä haetaan muualta, niin kyllä kotimaassakin täytyy voittaa se yksi ja ainut virolainen, joka täällä vakkaristi kisailee.

Hyvin oli mukana myös sitä tarvittavaa keskikastia. Nykyään kuitenkin vaikuttaa siltä, että pääsääntöisesti ratsukot ovat tavoitteellisia ja tähtäävät pidemmille matkoille. Sitähän me juuri tarvitsemme, kilpailua. Paljon ihan vieraita nimiä ja naamoja mulle ja sekin on tietenkin hyvä asia. Harrastajakanta kasvaa, kun ei kaikkia edes tunne. Muutaman puhelun siinä ajomatkan aikaa otin ja kotona nakerrettiin vielä kisapizzaa samalla kun raportoin Karille pävän tapahtumia ja hän naputti tuloksia julki.  Moni oli kiitellyt one drive -tulospalvelua ja Tracker-seuranta nyt saa kiitosta aina, vaikka pari vuotta sitten sen käyttämisestä piti vielä tapella. Niin ne ajat muuttuu ja nykyään taitaa olla niin, että kaikki seurat haluaisivat niitä ainakin 15 lisää. Ja helpottaahan se järjestää monella tasolla, niin kuin on alusta asti sanottu. Hyvä että homma on valkenemassa myös niille, jotka laitteita ovat vastustaneet.

 

 

25.02.2017 Stewardina Majatallin laskiaisen ratsastusriehassa, Lieto

Pari viikkoa on jo taas suunniteltu ja pähkäilty kisajuttuja. SM-kisoihin Majatalli joutui tekemään alkuperäiseen toteutukseen kuuluneitan muutoksia, mutta nyt palattiin ns. juurille. Ja taas kerran pääsi kyllä toteamaan, että se mikä on kerran ihan pohjiaan myöten mietitty ja pähkäilty useamman ihmisen voimin on yleensä paras tapa asiat tehdä. Majatallilla on innokas porukka ja aina löytyy se kymmenenen tyyppi talkoilla painamaan. Viimeisen viikon aikana huolta jouduttiin kantamaan sääolosuhteista. Eikä asiaa oikeastaan auta ihmisten kysely pohjista tai lumitilanteesta, koska ne vaihtuivat tunnin välein. Mitää kaiken kattavaa vastausta ei kukaan pystynyt antamaan. Koko viikon oikeastaan pyrytti melkoisesti.

Se on aina ikävää, kun peruutuksia tulee ja niitä tuli tälläkin kertaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että ainakin ilmomaksu pitää järjestävälle taholle jäädä, jos lääkärintodistusta ei ole peruutuksen tueksi esittää. Harvassa lajissa rahojaan saa takaisin, jos syystä tai toisesta osallistuminen ei onnistu. Järjestäjä on kuitenkin osallistumiseen valmistautunut ja myös maksuista tulevat rahat todennäköisesti valmisteluihin käyttänyt.

Hain Lauran Keravalta kolmelta. Aurinko paistoi ja aurinkolasit sai laittaa päähän. Kun kehätieltä käännyttiin Turkua kohti, niin pilvikatto vyöryi päälle ja hetken päästä alkoi sataa lunta. Välillä huomattavasti ja kovan tuulen siivittämänä. Ajeltiin kaikessa rauhassa, sillä tiet olivat liukkaan ja pidettiin myös hyvä sämpylätauko ja ostettiin vähän matkaevästä. Kun päästiin kohteeseen ja astelin autosta ulos, niin jouduin toteamaan, että lirissä ollaan. Kilpailukeskuksen alue oli oikeastaan kauttaaltaan kuin luistinrata. Ajoväylät olivat hyvät. Kävin vähän polkemassa jalkaa Pyhällöntiellä ja totesin, että tiepohjat ovat hyvät, jos eivät jopa erinomaiset. Kentälle suunnitellulla juoksutusalueella pörisi mönkkäri lumitöissä. Kävin sielläkin ja vähän oikein vatsassa muljahti, sillä jos kentän olisi puhaltanut puhtaaksi, niin siellä olisi voinut luistella. Siinä sitten pohdittiin, että mikä nyt olisi järkevintä. Mietittiin hiekoitusta, raivokasta ratsastamista, luonnonvoimiin luottamista, juoksutusalueen siirtämistä, jne. Muuten kaikki näytti olevan kunnossa. Ihan niin kuin aina ennenkin.

Yritin tunkea mukaan nuolia laittamaan, mutta mulle annettiin vastuullinen tehtävä ottaa majoittujat vastaan. Suoriuduin siitä. Lisäksi kävin esittelemässä Podiumia kolmelle henkilölle. Kaikki ottivat satulasta tyypit ja käytiin juurta jaksaen läpi satulan filosofiaa. Sehän on luonteeltaan kuitenkin ihan eri asia kuin yleissatula. Se satuloidaan eteen, jalustimet täytyy pitää pitkänä, jotta takamus asettuu oikein ja ensisijaisesti tämä satula on tehty tukemaan mr-istuntaa.  Koppajalustimetkin olivat kokeilijoille uusi juttu. Varovan innostuneilta koehenkilöt vaikuttivat. Samalla mietin kuumeisesti, mitä kentällä pitäisi tehdä. Ilman tilsakumena muodostui tietenkin myös tilsat ja silloin alusta vasta liukas olikin.

Iltapala oli runsaana katettu pöytään ja sitten vetäisin uninutun päälle, Anttilan kutomat sukat jalkaan ja vetäydyin yöpuulle. Talon väki jatkoi askareitaan. Jarille vielä vitsain, että maksavat asiakkaat saivat ilmeisesti lämmitetyt huoneet ja sitten vähän sellaiset ei-toivotummat vieraat saivait lämmittämättömät huoneet. Jari vahvisti epäilykseni. Ihan vakavasti keskusteliin juoksutusalueen tilasta ja vitsikkäämmin siitä, miten naitetaan kellot. Niitäpä ei tarvinnut naittaa, sillä löysivät oikean ajan suoraan. Kari sai vielä illalla varmistettua Trackerilta live-seurannan, joten siinä mielessä kuviot olivat aamua ajatellen valmiina. Kotoa tuli vielä jotain päivityksiä ja yhdentoista aikaan taisin olla jo unessa.

Aamulla Jari käynnisti jonkun menopelin ikkunani takana puoli kuusi ja näin ollen munkin oli aika herätä. Tavanomaiseen tapaan käynnistelin päivää kaikessa rauhassa. Aamuksi oli luvattu kymmenisen astetta pakkasta, joten kyllä se oli vedettävä pitkää kalsaria jalkaan. Kuulostelin, että talossa oli jo täysi tohina päällä. Kun aloin olla valmis sosiaalisiin tilanteisiin, niin suorin keittiöön. Siellä oli taas seisova pöytä valmiina ja näin ollen aamu lähti hyvin käyntiin. Kävin vielä potkimassa Lauran hereille. Pikku-Heidi inisi olevansa kipeä ja onneksi mulla oli lääkearsenaalia hyvin mukana. Pillerit poskeen ja menoksi.  Team Blondit ilmoitti olevansa matkalla ja samoin teki Team Töppärä. Team Zendurance sen sijaan ilmoitti, että he eivät varmaankaan ole paikalla edes silloin, kun luokan lähdön pitäisi tapahtua. Ja me emme kilpialukeskuksessa kukaan yllättyneet tästä uutisesta.

Todella topattuna painelin pihalle vähän ennen seitsemää. Kanslia oli avautunut ja yksittäisiä hevoskulejtuksia lipui pihaan. Purkupaikka toimi entiseen malliin ja koska osallistujia on kohtuuvähän, niin kaikki toimi kitkattomasti. Muutama ratsukko ehti jo vähän odotella eläinlääkäriä, joka ajoi pihaan varttia vaille kahdeksan. TPJ:n pyynöstä pidin hänelle nopean briiffin. Tyyppi oli lukenut säännöt ja tuntui olevan kartalla. Kerroin, että nopeus on tässä hommassa valttia ja hän totesi ymmärtävänäs sen hyvin. Ensimmäinen tarkastettava tuli ja seurailin, että homma sujui toivotulla tavalla. Sujui. Tarkasturuljanssi pyörähti käyntiin ja taivaalta leijaili jälleen muutama lumihiutale.

Luokka 1 starttasi ajallaan hyvässä järjestyksessä. Puolta tuntia myöhemmin liikkeelle lähti luokka 2. Ikävä kyllä luokka 3 kärsi peruutuksista ja olikin kutistunut minimaaliseksi. Hurraten ja taputtaen pistimme tämän miniluokankin liikenteeseen. Trackerista seurailimme ratsukoiden etenemistä. Aurinko alkoi paistaa, hymyt levenivät entisestään ja ilmassa oli selvästi jo kevättä. Einen kanssa olimme sopineet, että jos jotain selkkauksia tulee, niin pidämme heti tuomaristokokouksen. Mitään tarvetta ei kuitenkaan päivän mittaan tullut. Kilpailijat suhtautuivat jopa myönteisesti pyyntööni, että juoksutus tehtäisiin kypärä päässä.  Eine harkitsi vaihoehtoisia juoksutuspaikkoja, mutta päätyi samaan lopputuleman, että vaihtoehdot olivat vähissä. Pakkasyö oli kuitenkin auttanut asiaa ja aamulla ei juoksutusalue ollut läheskään niin liukas kuin illan koeajoissa.

Jossain vaiheessa Turusen porukkakin ennättä paikalla ja saatiin kannustettua Taimi Kids-luokan starttiin. Taimi oli ainut ratsastaja 11 km:n kisassa. Tanja avusti/talutti ja hyvin jaksoivat sekä Taimi että Keijo. Jotenkin todella hurmaava kaksikko ja olivat tietenkin koko tapahtuman huomion keskipisteenä. Illalla kotona Taimi 5 v vielä venytteli illalla ja kun äiti kertoi kisakuvien saaneen paljon huomiota, niin likka arveli pian olevansa matkaratsastusjulkkis. Tämän tyyppisent oheistapahtumat ovat ihan loistava juttu. Aina näissä on kuitenkin haasteensa ja tällä kertaa väännettiin vaadittavista rokotteista. Yritettiin oikein tehdä alustavaa selvitystyötä ja ottaa konsultaatiota, mutta lopputulema oli se, että saadut vastaukset olivat täysin ristiriidassa keskenään. Niin tai näin, Keijon rokotukset olivat ”kunnossa”, joten poni sai palloilla kisatantereella täysvaltaisena kisahevosena. Ratsukolla oli Trackeri mukana ja kilpailukeskuksessa ja kotikatsomoissa tämänkin ratsukon etenemistä päästiin seuraamaan. Ja kun lopulta tulivat maaliin, niin kyllä kannustus oli kovaa. Sopivassa rakosessa Keijo vietiin vielä kevennettyyn tarkastukseen ja tämän jälkeen oli aika palkintojenjaon.  Hienosti meni ipanalta kaikki vaadittavat vaiheet.  Siinä on tulevaisuuden matkaratsastaja. Se nyt on päivän selvää.

Muutama satunnainen ohikulkijakin kulkeutui jälleen paikalle. En ollut kovinkaan suuresti juttutuulella. Joskus olen ajatellut, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen. Jotenkin nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että ei ole pakko. Voi vaan nostaa kytkintä ja jättää sellaiset ihmiset hoitamaan sosialisen kanssakäymisen, jotka tulevat kaikkien kanssa toimeen.  Sitten on vielä sellaisia ihmisiä, jotka antavat asioiden olla ja antavat toisten pahat teot ajan kanssa anteeksi. en kuulu heihin. Vahinkoja sattuu, mutta tarkoitushakuinen toisten ihmisten vahingoittaminen henkisesti tai fyysisesti on kuvottavaa.

Palkintojenjaot saatiin nopeasti hoidettua, sillä pisteytys ei ollut käytössä. Se on kanssa kaksipiippuinen juttu. Jos pisteytystä ei käytetä, niin kaikki ovat tasavertaisia. Jos taas pisteytystä käytetään, niin joku naarmu jalassa saattaa ratkaista voittajan ja häviäjän. Mun mittarissa voittaja on se, joka tulee ensimmäisenä maaliin ja läpäisee tarkastuksen. Oli sitten kyse nopeusluokas tai ihanneaikaluokasta. Tai oikeastaan kuka tulee ekana maaliin ja läpäisee ekana tarkastuksen. Oikeastaan pisteytys voisi perustua nopeuteen reitillä ja nopeuteen palautumisessa. Muuta ei tarvittaisi. Nykykäytäntö on keinotekoinen ja pohjautuu yhden ihmisen arvoihin. Olen tätä tainnut muutamaan kertaan joka ehdottaa sääntömuutoksiin, mutta eipä ole tainnut päätyä käsiteltäväksi pyöreän pöydän ääreelle.

Olin tosi iloinen omien suojattinien edesottamuksista. Kaikki noudattelivat orjallisesti sovittua nopeutta ja tulivat luokkansa ensimmäisinä maaliin. Hevoset palautuivat hyvin ja näin ollen päivä oli heidänkin osalta onnistunut. Kaikki osallistuneet saivat hyväksytyt suoritukset ja varmaan juuri tästä syystä naamat hehkuivat kilpaa auringon kanssa. Homma alkoi vähän kahden jälkeen olla pulkassa. Yhtään valitusta ei tullut ainakaan meille määräajassa, joten saatiin lyödä kamat nippuun ja kiitellä kilpaa toisiamme hyvin tehdystä työstä. Kotona olin vähän jälkeen viiden ja olin iloinen siitä, että selvisin pari päivää selvin päin. Toki painelin kipulääkepurkille heti kotona, mutta yllättävän hyvin selkä kesti hommassa mukana.

Seuraavaksi Majatalli alkaa suunnitella keskikesän kisojaan ja voisin kuvitella, että jokin spektaakkeli on taas tiedossa.

 


18.02.2017 Matkalla matkaratsastajaksi I, alkeiskurssi, Karjalohja

Pohdin viikon puolessa välissä, että mitenkähän tässä käy, kun selässä epäiltiin murtumaan ja kurssille oli 30 osallistujaa. Ehkä olisin lähettänyt Karin sinne sitten luennoimaan. Perjantaina uskalsin kuitenkin ihan aavistuksen jumppailla ja sen jälkeen olo oli sellainen, että ajattelin kuitenkin hoitaa homman sovitusti. Jätin perjantaina illalla lääkkeet ottamatta, jotta olin aamulla ajokunnossa. Kari kantoi Podium-kassin satuloinen ja turkoosin edustuslaukun materiaaleineen autoon. Itse kannoin käsiluakkuni ja läppärilaukun. Ne olivat mulle sopiva painolasti. Lopuksi hain Pedron kassin ja koira viipotteli onnellisena perässä. Se on aika vähänstä onnellinen ja varsinkin kun tietää lähtevänsä reissuun, niin se on superonnellinen. Kippasin koiran kassiin, viritin navigaattorin la lähdettiin liikkeelle. Niin kuin ennuste lupasi, niin tiet olivat todella liukkaat. Ajeltiin rauhassa. Pedro veteli kassissaan sikeitä ja minä kuulostelin selän tilannetta. Olen kyllä jo aiemmin todennut, että missään muualla ei oikeastaan selkä tunnu siedettävältä kuin mersun penkissä.

Oltiin kohteessa hyvissä ajoin ja järjestävä taho (Elämysratsastajat) oli vastassa. Sain kantoapua tavaroihin ja tehtiin heti alkuunsa piskin kanssa pieni lenkki. Päästin sen vähän kauempana irti ja se hoiteli hommansa asiaan kuuluvalla tavalla. Kun päästiin sisätiloihin, niin koira katsasti keittiön ja minä kytkin läppärini tykkiin. Saatiin kuva näkymään ja pääsin valmistelemaan tilaisuutta. Järjestävä taho oli kopioinut paljon toivomaani materiaalia. Osa mulla oli mukana. Kuten myös kypäröitä, suitsia, jalustimia, trikoita, satulahuopa, satula ja tietenkin muutama sykekahva. Vaikka kyseessä ei ole mikään Tupperware-tilaisuus, niin pidän tärkeänä, että lajia tuodaan esille myös varusteiden muodossa. Jokaisessa lajissa on omat kummallisuutensa ja myös varusteissa on eroa. Heti tauon tullet kaikki rekvisiitta oli suuren syynäyksen kohteena.

Kymmeneltä aloitettiin ja tupa oli täynnä. Ihan jo alkumetreillä sain huomata, että nyt on keskustelevaa ja kyselevää porukkaa paikalla. Se on aina hyvä. Kun pääsee vastaamaan täsmäkysymyksiin niin samalla varmasti osallistujat saavat rahoilleen vastinetta. Mitä enemmän kyselevät ja mitä paremmin kysymyksiin pääsee vastaamaan, niin sen onnistuneempana kurssia pidän. Tosin, joskus porukka on hiljaisempaa, mutta palautteet perusteella kuitenkin tyytyväisiä. Tällä kerta keskustelua käytiin paljon. Mielenkiitosta oli myös vähän miettiä itsekin näitä lajimme erityispiireteitä. Puheeksi nousi se, että juoksutuksessa ei tarvitse käyttää kypärää, massalähdön vaarat, hitaampien ohittaminen ja moni, moni muu asia. Seikat, jotka ovat meille lajin parissa puuhaaville itsenstään selviä saattavat tuntua muiden lajien harrastajista omituisilta ja jopa vaarallisilta. Toisaalta joku siellä totesikin, että jokaisessa lajissa on omat erikoisuutensa ja lajille tyypillieset jutut. Tästä olen täsmälleen samaa mieltä. Esimerkiksi yhteislähtö on lajin ominaispiirre ja 15 marginaali antaa tarvittaessa liukumavaraa.

Kaksi ja puoli tuntia meni ihan siivillä dioja setvien, videoita katsellen ja keskustellen. Lounaan ajaksi pistin vähän pidemmän videon pyörimään taustalle. Broilerjauhelihakeitto katosi kupuihin vauhdilla. Pedro sai tauon jälkeen puruluunsa ja jos se ei järsinyt sitä, niin se kulki kiertopalkintona sylistä syliin. Jatkoimme kurssin toista puolikasta, joka käsittelee enemmän kisapaikan tapahtumia. Kävi ihan niin kuin yleensäkin, että vaikka kyseessä on lajin esittely, sääntöjen läpikäynti ja kaikin puolen alkeet, niin kurssilaisten mielenkiinto ylsi jo paljon pidemmälle. Moni jo mielikuvituksissaan pohti SM-kisoja ja niihin valmistautumista. Tästä voisi päätellä, että kesämmällä voisi olla MM II paikallaan.

Homma lipsahti 5 minsaa pitkäksi ja päättyi aplodeihin. Tämän jälkeen muutama halusi vinkkia valmentautumiseen ja muutama halusi vinkkiä varustehankintoihin. Paikalla oli useampi issikkaihminen ja toivonkin, että pian nähdään taas kisatohinoissa myös issikoita. Lisäksi takarivissä oli ravipainotteista sakkia ja heidän kanssa juteltuani luulen saaneeni muutaman innokkaan mukaan viimeistään syksyn kisoihin. Kurssilla oli pari valjakkoharrastajaa ja heidän innostuksestaan en päivän päättyessä ollut täysin vakuuttunut, mutta kourallinen täysin hevosittomia uhkui ainakin intoa. Heistä saataisiin ainakin hyviä huoltajia ja toimihenkilöitä. Koknaisuudessan mulla jäi tunne, että ainakin kaksi kolmesta näemme tavalla tai toisella lajin parissa lähitulevaisuudessa.

Kun kiitokset oli lausuttu, niin montaa minuuttia ei järjestävältä taholta mennyt pistää Majakkaa järjestykseen. Hulina oli niin kova, että en loppupeileissa ollut ollenkaan varma, mitä kaikkea mun autoon on kannettu. Koira hääri jälleen keittiössä, vaikka epäilin jo yhtä kurssilaista salakuljettaneen sen takkinsa alla mukaansa. Vähän venyttelin selkääni ja totesin sen suhteellisen vetreäksi. Koira käpristyi jälleen omaan kassiinsa ja lähdimme kotia kohti. Maltkalla vaihdoin vielä Tanjan kanssa kuulumisia ja ihan aikataulussa olin viideltä kotona. Nappasin lääkepurkista sopivan annoksen ja hetkeä myöhemmin tuhisimme sekä minä että koira jo sohvalla syvässä unessa.