17.8.07 Niinisalo
Perjantaina lähdemme ajelemaan heppiksellä Niinisalon suuntaan, sillä haemme Viljon ja Minnan kenttäleiriltä. Samalla siinä sitten katsastamme paikat sisältä ja ulkoa ja hevoset tietenkin myös. Maastot ja reitit mitä ilmeisimmin hulppeat. Itse tallialue on aika pieni ja majoitustilat kenties hienohelmoilta vaativat liikaa leirimieltä, mutta perus-sissi pärjää loistavasti ja jollain sopivalla kaveriporukalla leiri olisi varmaan älyttömän kiva idea. Ja sokerina pohjalla on upseerikerho lähituntumassa.
17.-18.8.07 Konnevesi
Muutama tunti ajoa lisää ja saavumme määränpäähän, eli Konnevedelle, jossa Minnan ystävä Leena pyörittää pientä ratsutallia ja kesä on ollut leirien parissa varsin kiireinen. Meidät toivotetaan lämpimästi tervetulleiksi ja puramme Viljon ulos ja lähdemme tutustumaan tallin asukkaisiin. Koko lauma on pihamaalla ja kymmenkunta hevosta tulee meitä uteliaina tervehtimään. Varsinkin Viljosta ne ovat kiinnostuneita. Porukan tähti on kolmikuinen varsa, joka on aivan hurmaava.
Majapaikaksi saamme Leenan rantamökin, jossa on myös sauna, jonka laitammekin heti lämpiämään. Maastot ja maisemat ovat aivan upeat ja haikeina mietimme, miten mukavaa olisi Hopon kanssa olla reissussa, sillä aivan mökkimme vieressä on hevosten uittopaikka ja muutenkin ympäristö on kuin luotu hevosteluun.
Leena järjestää asiakkailleen pitkiä maastoreissuja käsittääkseni ympäri vuoden, mutta ei ota asiakkaikseen aivan aloittelijoita. Se onkin järkevää, sillä pelottavalta tuntuu ajatus, että nykyään monet tallit markkinoivat, että maastoreissuille pääsee mukaan, vaikka ei olisi koskaan hevosen selässä aiemmin ollut.
Hyvin nukutun yön jälkeen palaamme päärakennukseen ja käymme vielä tervehtimässä tilan omia hevosia ja tietenkin huikkaamassa heipat Viljolle. Päiväkahvien jälkeen suuntaamme kohti kotia ja matkalla pähkäilemme sitä, että pitäisiköhän joskus lähitulevaisuudessa pakata Hopo kyytiin ja lähteä viettämään pitkää viikonloppua “omatoimilerin” merkeissä. Täytynee jutella Minnan kanssa ja ottaa Leenaan yhteyttä asian tiimoilta. Maastot ja ilmapiiri ainakin houkuttelevat todella.
Kassari, Viro, 26-28.1.07
Tallityttö-Riin, joka työskenteli Tiipii-tallilla kesän 2006, kutsui meidät vastavierailulle Viroon. Hän halusi esitellä omaa maataan ja yksi esittelykohteina olevista paikoista oli Hiidenmaalla sijaitseva pikkuruinen Kassarin saari. Saari on melko eristyksissä, sillä hiljakseen Hiiumaalle putputteleva lautta ei montaa kertaa päivässä saarella käy.
Hevostilan omistaa virolainen perhe ja Riin on tuntenut heidät pitkään ja työskennellyt tilalla. Tällä hetkellä Riin kouluttaa Kassarin hevosia toisaalla, mutta aikoo ensi kesäksi mennä taas saarelle hommiin. Nyt kun olen paikan nähnyt, niin ymmärrän täysin, että pienemmästä palkasta huolimatta tyttö valitsee Kassarin suomalaisten tallien sijaan.
Tällaisille hienohelmoille ensivaikutelma oli vähän säväyttävä, sillä paikat eivät ole niin tiptop, kuin ehkä olettaisi ja elämäntyyli on muutenkin toinen. Ilmapiiri on lämmin ja välitön. Oudot, kielitaidottomat matkaajat otettiin avosylin ja vahvalla kädenpuristuksella vastaan suuren tuvan ruokapöytään nauttimaan yhden perheenjäsenen synttärikakkua. Kielisekamelska oli mekoinen, kun puhumme sekaisin suomea, eestiä, englantia ja saksaa. Pian kuitenkin muodostuu ihan oma kieli, jossa käytetään niitä sanoja, joita mielestä löytyy ja keskustelukumppani tuntee. Nopeasti pöytään ilmestyy myös vodkaa ja sehän vain lisää keskustelun kiihkeyttä.
Esittelykierroksen jälkeen meille löytyy makuupaikkakin ja pienellä järjestelyllä saan paikan mieleiseksi ja kannamme tavaramme sisään. Sitten jo taas huhuillaankin tupaan istuskelemaan ja isäntämme kertoilee meille näkemyksiään ja kokemuksiaan hevosista, matkaratsastuksesta, omista kokemuksistaan Suomessa lomittajan hommissa 90-luvulla ja kaikesta taivaan ja maan välillä.
Illan pimetessä kiertelemme ympäri tilaa. Talli on pieni ja siellä on vain muutama hevonen, kuulemma kalleimmat kilpahevoset. Kun kyselen, missä muut hevoset ovat, niin isäntämme katsoo minua hymyillen ja heilauttaa kättään suuressa kaaressa: “Jossain tuolla”. Äkkiä hämärästä ilmestyykin muutama varjo ja siinähän onkin talon takana yksi lauma hevosia. Älyttömän uteliaina ja ystävällisinä ne tunkevat tutustumaan tulijoihin. Vähitellen alan ymmärtää, että n. 200 hevosta asustelevat kesät talvet ulkosalla pienissä 10 hevosen laumoissa. Laumalla on aina parin hehtaarin alue käytössään. Alue on rajattu sähkölangalla. Pääsääntöisesti yksi lanka, joka roikkuin noin 30 sentin korkeudessa, joten ne voisivat koska tahansa astua siitä yli, mutta eivätpä vaan astu.
Äimistelen vielä myöhemminkin, että mistä sitä koskaan tietää, missä hevoset ovat. Minulle kerrotaan ystävällisesti ja rauhallisesti, että eihän sitä tiedäkään, mutta autolla mennään sinne, missä aitaus on ja sitten etsitään. Hämmennykseni huvitti suuresti isäntää Koit’ia ja emäntää Lindaa. Isäntä kertoili leppoisaan tapaan omia näkemyksiään hevosten kasvatuksesta ja pyrkimyksestään jalostaa ensiluokkainen matkaratsu risteyttämällä arabihevosta ja torihevosta. Lähes kaikki hänen hevosensa olivatkin risteytyksiä.
Aamulla sitten hyppäämme pakettiautoon, jonka takatilaan oli nostettu nahkainen nojatuoli, jossa matkustin hevosaitaukselle asti, Kari istuskeli sisälokasuojan päällä ja vaihdoimme keskenämme paljon puhuvia katseita. Lunta oli polveen asti ja niin vaan paineltiin pakettiautolla perille asti. Yllättäen metsän siimeksessä näkyi taas lauma ja ei muuta kuin ulos autosta. Vähän epäröivinä seurasimme Koit’ia, Taavettia ja Riinua langan sisäpuolelle ja hoipuimme umpihangessa kohti hevosia. Koit osoitti meille hevoset, jotka piti pyydystää. Saimme tietenkin helpot tapaukset ja kiltisti antoivat saalimme kiinni “kaulapannastaan”. Kari saalisti Voikukan (kimo rist.) ja minun saaliini oli nimeltään Esav (Voikko tori), nimet kuulimme luonnollisesti vasta myöhemmin. Umpihangessa Riinulta ja Taavetilta vei selkään hyppääminen aikaa noin puoli sekunttia, katsoimme hölmistyneinä vierestä, kun he jo ratsastivat hevosia kohti tallia. Meidän tehtäväksemme jäi taluttaa hevoset sähkölangan ulkopuolelle ja samalla estää kuutta muuta lähtemästä mukaan. Koit sulki langan takanamme ja käski päästää irti hevosista. Olimme silmät ymmyrkäisinä ja varmistimme vielä muutaman kerran, että todellako irti. “Irti irti” ja irroitimme otteemme. Hevoset jolkuttelivat rennon letkeästi kohti tallia ja me hyppäsimme takaisin pakuun, joka suditteli hevosten perässä tallille.
Satulahuone oli iso tila, jossa satuloita oli sikin sokin ja siellä sun täällä. En tiedä millä perusteella ne arvottiin, mutta lopulta sain itselleni suitset ja satulan ja jonkin rätin satulan alle laitettavaksi. Hevoset olivat ihan lumisia ja jäisiä. Vakiojäsenet heittivät releet niskaan ja homma oli sillä selvä. Kari alkoi kysellä harjoja ja minä koitin käsin harjailla omaa keltaista polleani. Saimme harjat ja suimme niillä jäistä karvaa johokin kuosiin ja edes suurimmat roskat pois. Vilkaisin hevosen jalkoja, mutta kenkiä ei tietenkään ollut. En ole koskaan ratsastanut kengättömällä hevosella. Hevonen oli joka tavalla virtaa täynnä ja imi itseensä omaa hermostuneisuuttani. Taavetti, perheen n. 16-17-vuotias poika, ilmeisesti hoksasi neuvottomuuteni ja tuli laittamaan hevosta kanssani kuntoon. Virtaa tuntui olevan kuin pienessä kylässä ja saihan se turpansa eteen, muiden tavoin, n. 3-4 litraa kauraa syötäväksi samalla, kun heitämme satulan selkään.
Olin todella jännittynyt, kun vihdoin pääsin selkään ja sama hermostuneisuus näkyi Karin kasvoilla. Olimmehan lähdössä vieraaseen maastoon, syvään lumeen täysin vierailla elikoilla, jotka olivat menohaluja pullollaan. Hädissäni sopersin Riinulle, että mennään ihan rauhakseen, kun vähän jännittää. Riinu totesi, että tietenkin ja kertoi vielä Taavetille, että hiljakseen mennään. Karilta meinasi polla lähteä käsistä heti kättelyssä, kun sivutiellä meni auratraktori ja vilkuilimme toisiamme silmät pyöreinä.
Siinä sitten vaan lähdettiin lumeen kahlaamaan. Aurinko paistoi, pakkasta muutama aste ja maisemat aivan kuin satumetsästä. Ehdin vähän jo rentoutua ja keulamies ilmoitti, että ravi! Esav lähti painelemaan nopealla frekvenssillä ja keventelin menemään kuin singerin neula. Kari tikitti edessäni samalla tavalla. Metsässä vauhti tuntuu yllättävän kovalta ja välillä piti kumarrella tai väistellä roikkuvia lumisia puunoksia. Kun taas siirryimme käyntiin, niin naureskelimme molemmat, että ompahan reipasta menoa. Heti taas käveltiin ja ravattiin ja käveltiin ja ravattiin. Matkanteon ohessa juteltiin mukavia ja kyseltiin kaikenlaista hevosiin ja hevostilaan liittyen. Maisemat vaihtuivat ja mutkittelime umpilumessa, välillä pienillä metsäteillä. Taavetti luonnollisesti tunsi maaston ja luotin häneen kyllä täysin. Ja pakkohan se olikin, sillä hevoset menivät kyllä toistensa vanavedessä, joten eipä siinä olisi eksymään päässytkään.
Jotain hekottelimme Karin kanssa, emmekä huomanneet, että edestä kävi käsky “laukka”. Sitten sitä jo mentiinkiin. Lumi pöllyten pitkin mutkittelevaa polunpohjaa. Hetken ehdin miettiä, että tästä ei kyllä hyvää seuraa, mutta eipähän mitä, Kevyt istunta löytyi nopeasti ja polle hoiteli varmajalkaisena loput. Matkan edetessä lepertelin Esaville hellittelysanoja kaikilla osaamillani kielillä ja Kari taisi tehdä samoin. Seuraava puolituntia mentiinkin pääasiassa laukkaa. Välillä vähän katseltiin maisemia ja pysähdyimme tuulimyllyn juurelle ja löytyipä metsästä jokin muistomerkkikin, sekä luonnonsuojelualueen muistomerkiksi jätetty vanha metsäkone. Välillä aina ehdimme vaihtaa muutaman sanasen ja sitten taas mentiin. Esav ei erityisemmin pitänyt siitä, että ohjat olivat tuntumalla ja lopulta annoin sen laukata lähes pitkin ohjin ja aloin jopa luottaa sen varmaan askellukseen.
Vähitellen aloimme vähentää vauhtia. Ja totesimme, että olimme tulleet samalle reitille, mistä menimme jo aluksi toiseen suuntaan. Ihmettelimme sitä, että kukaan hevosista ei ollut yhtään hengästyksissään, eikä hikisenä. Vielä lopussa Esav näki jotain pelottavaa ja sitä piti hypellä hetken matkaa.
Kun hyppäsin alas selästä, niin Esav todella näppärästi hinkutti korvantaustaansa puomin tukipuuhun siten, että sai niskahihnan pois korvien takaa ja samalla kuolaimet pois suustaan. Eipä tainnut olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, eikä tätiratsastajaa. Harjailin sitä taas vähän ja koitin katsoa, että kaikki on ok. Vähän tutkailin tilannetta, että olisikos joku loimi jotain, mutta eipä näyttänyt kuuluvan tapoihin. Hevoneni ei ollut yhtään hiessä. Ei edes satulan alta ja itse olin varsin kuumissani ja pää kypärän alla märkänä.
Kari sai tehtäväksi viedä satulat pois ja minä lähdin viemään hevosia. Aitauksen yksi kulma olikin ihan lähellä tallia ja sinne tuupattiin kaikki neljä. Lähtivät tyytyväisinä etsimään muuta laumaa. Sillä aikaa Kari oli selvittänyt isännältä, että Voikukka oli kuusivuotias ja Esav nelivuotias. Vähän meitä nauratti. Kyllä meillä juttua ja ihmeteltävää riitti ja riittää reissusta vielä pitkäksi aikaa.
Ratsastuksen jälkeen oli taas vuorossa seurustelua ja teen juontia ja yleistä hässäköintiä. Kun olimme lähdössä jatkamaan matkaa, niin Linda vielä tuuppasi minulle teekupin kouraan, että saan juoda sitä ajomatkalla. Koitin pontevasti kieltäytyä, mutta kieltävää vastausta ei kertakaikkiaan otettu kuuleviin korviin. Matkamme jatkui toiselle tallille tutustumaan myynnissäolevaan hevoseen, Ferdinant Kassarist:iin. Upea hevonen ja varmasti aivan loistava matkaratsu. Koit itse ratsastaa pitkiä matkoja ja siksi haluaa myös jalostaa matkaratsuja. Vähän toki mieleen nousi ajatus, että mitenkähän sitä kahden hevosen kanssa pärjättäisiin…..
Älyttömän antoisa matka ja niin monin tavoin ajatuksia herättävä. Toisaalta osoitti jälleen kerran, että näitä hommia voi tehdä niin tuhannella eri tavalla ja toisaalta laittoi miettimään, että millaista elämää hevonen oikeastaan itse eläisi, jos se voisi valita. Elelisikö se ympäri vuoden ulkosalla lajitovereiden seurassa ja liikkuisi laumassa isolla alueella, vai haluaisiko se seistä muutaman neliön tarhassa huppari niskassa ja syödä erikoisia papanoita ja kylmällä ilmalla kyyhöttää tallissa, ettei vaan vilustu. Molemmissa tyyleissä on varmasti puolensa. Kassarissa ollan hyvin maanläheisiä. Niin ihmiset, kuin eläimetkin ovat enemmän yhtä ympäristönsä kanssa ja meiltä täällä Helsingin kupeessa eläviltä tuollainen elämänviisaus on kadonnut jo aikapäiviä sitten. Tämä oli hyvä muistutus siitä, että asioita voisi joskus tarkastella vähän toisestakin näkökulmasta, kuin siitä, mikä on itselle tutuin ja turvallisin. Aluksi ajattelin, että ei voi olla totta, muta kun tutkailin hevosia vähän tarkemmin, totesin, että ne ovat hyväkuntoisia, hyvässä lihassa, paksussa karvassa ja liikkuvat puhtaasti. Ne olivat reippaita, luottavaisia, ystävällisiä, yhteistyöhaluisia ja kaikkea, mitä hevoselta voi toivoa. Retkemme ei varmastikaan jäänyt viimeiseksi Kassarin saarelle.