Tien päällä 2016 – Team Suonpää

28.12.2016 Matkalla matkaratsastajaksi I, Vammala

Alkujaan oli sovittu, että kurssi pidetään Tampereella, mutta koska osallistujille sopi paremmin Vammala, niin mitäpä mulla olisi siihen sanomista. Autossa on neljä rengasta ja ratti kääntyy, joten johtotähti starttaili aamulla vähän seitsemän jälkeen. Mulla oli lupa ja oikeastaan jopa kehoitus ottaa piski mukaan ja niinhän mä pakkasin sen uuteen matkustuslaukkuun ja yökylälaukkuun pistettiin pari uutta loimea mukaan.

Ajomatka meni hyvin. Viimeisen puoli tuntia pentu kiemurteli ja aloin tulla epäluuloiseksi, kun saavuin johonkin kylään. Kuvittelin meneväni jonnekin tallille luentoani pitämään. Asia selvisi pikaiselle soitolla Turuselle. Kaupunkikurssista oli kyse. Tanja, joka oli tavoilleen uskollisena myöhässä, hätyytti mulle pari nuorta neitiä apujoukoiksi ja saatiin sisään kamat ja koira. Mullahan kulkee mukana satuloita, suitsia, kypäröitä, trikoita, sykekahvoja ja vaikka ties mitä. Pian on varmaan hommattava tila-auto runsaan rekvisiitan ansiosta. Vammala olikin mulle oikeastaan uusi paikkakunta. Pieni kylänen muiden joukossa. Ainut mikä jäi mieleen oli Seurahuone, jonka valot kutsuvasti välkkyivät.

Yläkerran luentotilassa odottikin jo innokas kuulijakunta ja koiralle tehty pentu-aitaus. Siellähän se ei pysynyt, vaan makoili kurssitettavien sylissä ja kulki Turusen kanssa pihalla pissalla. Muutama liru tuli lattiallekin, mutta se ei luennon etenemistä hidastanut. Tanja hoiteli hommat.

Tämä oli sillä tavalla vähän erilainen luento, sillä kaikki osallistujat olivat tavalla tai toisella lajiin jo tutustuneet. Tästä syystä kurssi soljui eteenpäin hyvin keskustelevassa hengessä. Minuun teki vaikutuksen porukat sitoutuminen. Kävi ilmi, että perheissä oli alppinisteja ja ampumahiihtäjiä, jotka tekevät töitä omien lajiensa parissa tosissaan, joten asioihin ollaan valmiita paneutumaan ja panostamaan.

Kävimme läpi tavanomaiset sääntökuviot sekä kisapaikalla tapahtuvat toiminnot. Mietittiin myös tavoitteellista valmentautumista, varustepolitiikkaa ja katseltiin alkavan kauden kilpailukalenteria. Videoklipit tekivät jälleen vaikutuksen ja rohkaisin osallistujia lähtemään ulkomailla katsomaan kisatouhua. Henkilökohtainen tavoitteeni kun on, että laji myös meillä vähitellen kestäisi kansainvälisen vertailun. Kun ihmiset käyvät ulkomailla katsomassa touhua, niin se samalla poikii muutosta myös tänne kotimaahan. Ja jos joku motivoi, niin päästä katsomaan vaikkapa NBCH-kilpailuja ja pienessä mielessä päättää, että joskus mekin olemme täällä!

Kurssi loppui iloiseen puheensorinaan tiiviin viisituntisen jälkeen. Siinä jo vähän viriteltiin valmennuskuvioitakin ja toivottavasti heti tammikuun kisoissa tytöt aloittavat kauden.

Kurssin jälkeen heikossa auringonpaisteessa pakkasin kimpsut ja kampsut takaisin autoon. En päätynyt Seurahuoneelle, vaan vielä parempaan gasthauseniin, Hevonkuuseen. Pedro päättä kaataa Arvin heti pihamaalle ja kumipoika surkeasti kyynelhtien ojenteli käsiään. Mitäpä sitä paha haltiakummikaan saattaisi kyseisessä tilanteessa muuta tehdä. Otin itkevän lapsen suojaan hirvittävältä pedolta. Loppuillasta Arvi ja Pedro jo juoksivat kilpaa ympäri tupaa. Hevoset käytiin tietenkin katsomassa. Lotta on melkoinen jättiläinen. Hauska on nähdä, miten sekin alkaa vähitellen kisaratsun uraa aloitella.

Aikanaan saapui Anttilakin ja päästiin jakamaan viimeisen joululahjat. Suonpää-leikkuulaudat olivat tämän joulun hittituote ja niitähän mulla oli tähänkin torppaan tuliaisina. Ja kestosuosikki on seinäkalenteri. Kun lahjat oli tutkittu alkoi armoton asioiden ruotiminen. Ja kyllähän meillä ruodittavaa riittää. Matkaratsastusrintamalla asiat eivät todellakaan ole ideaalissa tilanteessa. Olen oikeastaan sitä mieltä, että pitäkööt tunkkinsa. Me kuljemme omaa polkuamme ja muut saavat kulkea omaansa. Meillä on hyvä seura, joka tulee toimiamme ja se riittää. Oma verkosto on myös varsin kattava, joten hyvin tässä pärjätään. Turunen loihti aivan upean päivällisen meidän siinä turistessa. Kun lopulta pöydästä nousimme, niin Anttilakin lähti pyörien kotiin päin.

Meille oli Pedron kanssa varattu oikein pirtistä huone. Muutaman kerran kävimme yöllä pissalla, joko minä tai piski. Olimme kai molemmat väsyksissä ja kellittelimme sängyssä harvinaisen pitkään. Kahdeksaan. Aamupalapöydän kautta kotimatkalle. Reissusta jäi erinomainen fiilis. Hyvä kurssi ja hyvä palauttava turinakerho iltasella. Piski hoiteli myös mallikkaasti oman osuudensa parista lattialorotuksesta huolimatta.

5.-6.10.2016 Matkalla matkaratsastajaksi I & III, Majatalli, Lieto

Majatallin kanssa on tehty jo muutama vuosi yhteistyötä. Välillä kiinteämmin ja välillä väljemmin, mutta jokin lanka meitä kuitenkin yhdistää. Uskoisin, että yhdistävä tekijä on intohimo kehittää tätä lajia. Meillä vuosia mittarissa on vähän enemmän ja Majatallilla vähän vähemmän. Kun tällaiset tahot tekevät jotain yhdessä, niin yleensä syntyy jotain uutta ja tuoretta. Tällä kertaa olimme ideoineet tiiviin viikonlopun siten, että lauantaina iltapäivällä aloitettiin Matkalla matkaratsastajaksi I -kurssilla ja sunnuntaina jatkettiin osalla III. Majatallin haluaa tehdä asiat kamalan tosissaan ja sehän tyyli sopii myös minulle. Vaikka pilke on aina silmäkulmassa niin mitään puolivillaisia kyhäelmiä emme varmasti siedä kumpikaan taho.

Lähdin ajelemaan Tuusulasta Lietoon puolen päivän aikaan. Olin neuvotellut assariksi mukaani Lauran, joka samalla sai osallistua kursseille. Oli myös sovittu, että Laura voi ratsastaa jollain Majatallin hevosella suunnitellun harjoituksen, mutta koska pakkanen tuli aika yllättäen kovettaen tiet ja lunta ei Lietoon oltu saatu, niin jätettiin harjoitus tällä kertaa väliin. Laura uhkui intoa ja ajomatkalla freesattiin vähän hänen terveystiedon läksyään. Pari tuntia meni nopeasti ja tällä kertaa sain ajaa ihan rajoitusten mukaan. Edellisellä reissulla oli aavistuksen tiukempi aikataulu.

Kun saavuttiin kohteeseen, niin mulla oli puoli tuntia aikaa laittaa systeemit kohdilleen. Laura kantoi tavaraa. Mulla oli mukana pari satulaa, parit suitset, parit trikoot, kolme kypärää, muutama sykekahva ja ties mitä kaikkea asiaan kuuluvaa rekvisiittaa. Lisäksi mulla on aika paljon aina jaettavaa materiaalia ja tietenkin 30-sivuiset esitykset, joita on kevennetty kuvin ja esitys kevenee videoiden avulla, jos puheeni muuten tuntuisi puuduttavalta. Tosin olen aika innoissani noista mun materiaaleista ja vielä ehkä enemmän innoissani siitä, että uudet ihmiset ovat lajista kiinnostuineita, joten en usko puheeni olevan puuduttavaa.

MM I lähti liikkeelle aika tavanomaisesti, esittelin itseni, osallistujat esittelivät myös itsensä ja kertoivat lyhyesti taustastaan ja sitten lähdettiin liikkeelle. Meininki on oikeastaan alkeiskurssilla aina sama, että keskustelua on varsin vähän ja kysymyksiäkin nihkeästi. Luonnollisesti se johtuu siitä, että kuulijoille lähes kaikki on uutta ja on tosi vaikea keksi mitään lisäkysymyksiä. Olin myös pytänyt Maria toimittamaan osallistujille ennakkoon tutustuttavaa materiaalia ja luettavaa, joten kurssilaiset ovat aina informaatioähkyssä. Kysymykset saattavat herävät vasta viikkojej jälkeen tai sitten kun on yhden kisat takana.

Melkein viisi tuntia siinä jälleen vierähti. Varusteet kiinnostavat aina ja kellään ei ollut virallisen osuuden jälkeen kotiin kiire, vaan porukka hypisteli satuloita ja keskusteltiin vielä vapaamuotoisesti lajista. Vaikka kuuntelijat kuuntelivat hartaudella hiljaisuuden vallitessa, niin uskon heidän aidosti ja oikeasti keskittyneen sanomaan. Toki toivoisin aina vuorovaikutusta ja keskustelevampaa sessiota, mutta olen jo tottunut, että alkeiskursseilla keskustelua ei merkittävästi synny.

Kun viimeisinkin osallistuja poistui, niin hengähdettiin hetki. Laura kävi tutkailemassa Marin ja Jarin tallikuviot. Mä tsekkasin seuraavan päivän setin ja laitoin uutta jakotavaraa tyrkylle. Kun asianosaiset olivat tallihommansa saaneet tehtyä, niin juotiin iltateet ja syötiin maukkaita voileipiä. Mietittiin siinä syntyjä syviä ja pohdittiin lajin tulevaisuutta. Viikolla toteutunut seuratapaaminen oli ollut hyvä avaus parempaan yhteistyöhän seurojen välillä. Nyt jos koskaan olisi hyvä yhdistää voimat ennemmin kuin kaivautua omiin poteroihin pätemään. Itse tosin olen päättänyt pysyä riippumattomana taiteilijana. Juuri nyt kiinnostaa aika vähän mikään seurojen tai komitean puuhastelu. Mitä vähemmän olen organisaatioissa ja niiden tekemisissä mukana niin sen paremmin itse voin. En muutenkaan ole kamalan ihmisrakas ja nyt on asiat ajettu siihen pisteeseen, että joitain ihmisiä en halua edes nähdä.

Ennen puolta yötä olin tablettini kanssa vierashuoneessa ja katselin Ylen areenalta jotain sarjaa hetken aikaa ennen kuin sippasin. Nukuin kuin tukki ja aika lailla tasan kuusi silmät taas rävähtivät auki, mutta sain kaikessa rauhassa kellitellä punkassa ja odotella että talo alkoi vähitellen heräillä.

Kahdeksalta siirryin luentotilaa varmistamaan, että kaikki on kunnossa, tykki toimii ja kuva liikkuu. Yhdeksältä alkoi porukkaa taas kerääntyä pöydän äären ja luentosarjani kolmas osa pääsi alkamaan. Kolmonen on tarkoitetu sellaisille harrastajille, jotka ovat jo kilpailleet ja ovat vakiinnuttaneet asemansa tasolla 2 ja kaavailevat ainakin etäisesti siirtymisestä tasolle 3 tai ainakin tasolle 2.3.

Tällä kertaa kysymyksiä riitti ja keskustelu oli vilkasta. Se on luennoitsijalle tyydyttävää. Pitkitin vähän teoriaosuutta, koska käytäntö oli päätetty jättää pois ja katselimme pari videota, joita en ollut ajatellut edes näyttää, mutta näytin nyt sitten lisäämään hinkua päästä treenaamaan.

Kun tilaisuus loppui, niin Laura löi kamat salaman nopeasti nippuun. Meillä oli laukut kannettuna autoon ja oikeastaan enne kuin viimeinen kurssitettava oli poistunut pihasta. Olin aika huvittunut ja samalla varsin mielissäni siitä, että mulla oli noin ripeäotteinen assari matkassa mukana. Kävin vielä kiittämässä Maria, joka vaihtoi jo vaatteita ja oli siirtymässä pihahommaan, Tuolla kukkulalla ei homma koskaan lopu.

Lauran kanssa ajeltiin tallille ja puhuttiin kurssien annista, varusteista ja paljosta, paljosta muusta.. Tyttö oli ilmeisen tyytyväinen ja kyseli jo, että pääseekö seuraavallakin kerralla mukaan. Lunta alkoi hiljakseen sadella ja keli muuttui liukkaaksi. Kahden tunnin ajon jälkeen oltiin tallilla ja kun käytiin pellolla ratsastamassa, niin Laura kiivaasti hakia seisovaa mr-istuntaa, joka sieltä alkaa jo vähitellen löytyäkin. Toivottavasti luennot saivat muutkin osallistujat yhtä innostuneiksi.

Seuraavan kerran olen Majatallissa luennoimassa helmikuussa ja silloin on vuorossa Matkalla matkaratsastajaksi II, joka on tarkoitettu muutaman kerran startanneille ratsastajilla ja heidän huoltajilleen. Sitä ennen ehdin käydä pitämässä alkeiskurssin ainakin Vammalan suunnalla ja saattaa väliin kiilata vielä muutama muukin keikka.

24.09.2016 Lajiesittely Nuuksiossa

Kärkkäisen Päivi jäi jokunen vuosi sitten mieleen Paippisissa, kun hän hehkutti, että 10 vuoden yrittämisen jälkeen oli vihdoin kisaamassa. Olin silloin stewardina touhuissa mukana. Tämän jälkeen olemme törmänneet silloin ja tällöin, mutta aina muistan Päivin siitä suunnattomasti riemusta, kun hän ylitti maalilinjan Paippisissa.

Oli siis ihan selvä asia, että kun Päivi alkoi kesällä kysellä mahdollista matkaratsastuskurssia, niin lupauduin sen veätäjäksi. On kiva, jos ihmiset uskaltavat kehitellä jotain uutta ja niihinkin lähden aina innokkaasti mukaan. Päivi alkoi ideoida, että pidetään tiivistetysti sääntökoulutus/lajiesittely ja siihen päälle yhteislenkki ja ennen lenkkiä epävirallinen hevostarkastus. Homma oli siinä ja alettiin lyödä päivämäärää lukkoon. Päivi taisi myydä kurssinsa loppuun alta päivässä. Kertonee jotain lajin vetovoimasta ja toisaalta siitä, että myös täällä cityssä ja sen välittömässä tuntumassa olisi potentiaalia.

Liettuan kisareissu sattui just viikko ennen kurssia, mutta mähän teen aina hommat valmiiksi etukenossa, joten mulla oli diat tehtynä jo ennen kuin lähdettiin reissuun ja tästä syystä mitään hampaiden kiristelyä ei edes tullut. Mulla on aina runsaasti jaettavaa matskua ja osa laitettiin jakoon jo hyvissä ajoin ennen kurssia. Lisäksi mä päivitän matskut jokaista tilaisuutta varten ja se oli nytkin hyvä homma, koska paikalla oli sitten taas ihan tuttujakin naamoja. Videot olin ladannut koneelle, jos vaikka netin kanssa olisi korvessa ongelmia.

Olin Nuuksiossa puoli ysiltä ja Taneli tuli heti avustamaan av-laitteiden kanssa. Mitään ongelmaa ei ollut ja kerrankin oli jykevä tykki, joka tykitti laadukasta kuvaa. Laittelin rekvisiitan esille ja ehdin vielä pihalle tervetimään tulijoita. Aika reipasta oli, että moni oli traikun kanssa liikenteessä. Hymyilevä ja innostunut sakki alkoi valua pihamökkiin ja pääsimme aloittamaan aika lailla sharpisti.

Aloitan oikeastaan aina samalla videolla. Se on hieno lajin esittelyvideo. Ei omaa tuotantoa eikä edes kotimaista, mutta siinä luonto, musiikki ja upeat hevoset kertovat sen, mistä lajista pohjimmiltaan on parhaimmillaan kyse. Tuosta videosta saan itselleni aina sellaisen boostauksen päälle, että kurssi ei voi muuta kuin onnistua! Ja ehkä oma työhistoriakin auttaa asiaa. Niin tai näin, hyvällä draivilla lähdettiin taas liikenteeseen ja parikymmentä kiinnostunutta saivat sen, mitä olivat tulleet hakemaan.

Oli oikeastaan aika hyvä juttu, että mukana oli myös jokuset kisat käyneitä. Pystyivät nyökyytelemään ja antamaan lisää painoarvoa sanomalle. Keskustelu oli soljuvaa ja katseltiin videoita sopivasti diojen sekaan. Tykitin aika kovalla tahdilla ja saatiin kuin saatiinkin aikataulu pitämään. Teoriaosuuden jälkeen ratsastajat ja huoltajat lähtivät valmistelemaan hevosiaan tarkastukseen.

Hevoset tulivat yksi kerrallaan ja käytiin aika perusteellisesti läpi se, miten tarkastus tehdään, mitä tarkastetaan ja miten homma muutenkin etenee. Koska kyseessä oli harjoitus, niin tietenkin asiat käytiin läpi varsin lempeässä hengessä. Jonkun verran kuitenkin löytyi huomioitavaa ja yhdessä ratsastajan kanssa käytiin kohteita läpi. Muutama hevonen jännitti kovasti ja muutama ratsastaja jännitti vielä kovemmin. Kaikki saatiin kuitenkin tarkastettua ja kaikki saivat luvan osallistua harjoitukseen.

Päivi oli suunnitellut kaksi lenkkiä, 15 ja 30. Tarkoitus oli jakautua matkan ja keskinopeuden mukaan, mutta vähän toisin kävi. Mä ounastelin pienimuotoista kaaosta, joten olinkin luvannut tehdä vain alkutarkastuksen ja sitten postua paikalta. Tavallaan jätin uppoavan laivan. Jos kielikuva sallitaan. Sain toki rapostin myöhemmin ja tiivistettynä homma oli mennyt niin, että osa joutui syystä tai toisesta kääntymään takaisin jo ennen aiottu. Oli irtokenkää, liian kovaa vauhtia kuntoon nähden ynnä muuta tavanomaista. Osa eteni niin reippaasti, että viimeiset kilsat piti tulla käyntiä ja silti kaikilta ei saatu sykkeitä ihan haarukkaan. Eli aika tavanomaista hässäköintiä. Päivin kanssa puhuttiin, että yhteislenkillä tietenkin meno voi olla millaista vaan, mutta jos jatkossa vastaavaa tehdään, niin tehdään lenkkikin ihan valmennuksena ja kontrolloidummin. Yhteislenkkiin osallistuneille jäi ilmeisesti kuitenkin kaikille hyvä mieli, joten tapahtuma oli onnistunut, vaikka kaaoskaan ei ollut ihan kamalan kaukana. Innostusta ja hullua heittäytymistä ei ainakaan puuttunut ja moni oli selvästi mukavuusalueensa rajapinnassa ja se on aina kunnioitettava tilanne. Eiköhän jatkos seuraa Nuuksion suunnalla ja Päivi sinne jo kaavailee kisoja ensi keväälle.

23.-27.04.2016 Fei judge & TD -kurssi ja kilpailut Saksan Babenhausen

Pitkästä aikaa olin ihan uuden asian edessä, kun perjantaina aamukuudelta Kari tipautti mut Seutulaan ja heilautin turkoosin matkalaukkuni liukuhihnalle. Koneessa sain viereeni nuorehkon tulkkipalveluyrittäjän ja jostain savon sydämestä maailmalle lähteneen tissiliköörituottajan. Itseäni paremmassa seurassa siis jälleen kerran.

Münchenissä homma muuttui vähän mutkikkaammaksi. Keli oli ihanan keväinen ja muutaman junavaihdoksen jälkeen oli jollain tavalla matkalla oikeaan suuntaan, kohti Babenhausen nimistä pikkuruista kylää, jossa järjestettäisiin Endurance Festival Bavaria Spring -tapahtuma. Tapahtuma piti sisällään FEI- eläinlääkärikoulutuksen, FEI -tuomarikoulutuksen ja 1-3* -kisat. Uusi juttu mulle, joten olin innostunut ja utelias näkemään, mitä olisi tarjolla. Yli 80 starttaajan joukossa ei ollut kuin pari ennestään tuttu nimeä ja toimihenkilölistalla suurin piirtein saman verran, joten uusia kohtaamisia ja kontakteja oli paljon tarjolla.

Ja mihinkään ei koskaan pääse ilman kommelluksia, joten oli niitäkin. Kun lopulta pääsin kohteeseen, niin selvisi, että eihän mulle mitään huonetta oltu varattu. Tietenkään. Junailu sujui sitä verta kivasti, että ilmoitin kotiin, että seuraavan kymmenen vuoden junailut tulee hoidettua tällä reissulla. Hotelliselkkaus johti siihen, että missään lähikylässäkään ei ollut vapaata huonetta, sillä kisaajat huoltoineen olivat miehittäneet alueen. Laukku jäi koulutuspaikan respaan ja pääsin yhden kilpailijan mukana venuelle.

Puitteet olivat hienot ja aurinko paistoi. Kiertelin paikat ja lopulta löysin muutkin toimihenkilöt. Mua luonnollisesti korpesi se, että junamatka oli vienyt lähes puolet enemmän aikaa kuin olin kuvitellut ja pieni huili hotellihuoneessa oli liian mielikuvituksellinen toive, koska ei ollut mitään huonetta. Enkä näin ollen voinut myöskään siistiytyä reissun jälkeen tai vaihtaa vaatteita. No eipä mitään. Aloittelin vähitellen hommani. Pääsin punnitustehtäviin, kuin painonvartijoissa konsanaan. Tämän operaation jälkeen oli briefing, jossa tapasin sitten loputkin toimihenkilöt. Samalla sain tiedon myös siitä, että jostain löytyi paikka majatalossa ja yhdeksän jälkeen Jan Fredrik heitti mut sinne vuokra-autollaan. Samalla päätin, että seuraavalla vastaavalla reissulla myös mulla on vuokra-auto alla.

Iltapalaksi sai vielä emännältä jonkun hawaian toastin, joka ei kyllä vastannut ihan mielikuvaani. Samalla huomasin, että 30 vuotta sitten opiskelemani saksa alkoi kummuta jostain syvältä sisältäni. Ja pakkohan sen olikin kummuta, sillä monen asian hoitaminen englannilla oli haastavaa, jos ei jopa mahdotonta. Otinkin tavaksi aloittaa keskustelut saksaksi ja vaihtaa vasta tiukan paikan tullen englantiin. Toinen selkeä ongelma oli käteiskauppa. Mulla ei juuri koskaan ole rahaa lompakossa ja Saksassa ei näemmä pärjää jos käteistä ei ole. Ja sitä on syytä olla aika paljon.

Puolen yön tietämillä sain seuraa, sillä Nina ja Veera aktivoituivat. Kommelluksia oli osunut kaikkien matkaan. Niitä naureskellen päätimme päivämme ja nukahdimme herätäksemme muutamaa tuntia myöhemmin.

Taksi saapui ajallaan ja mamu-kaveri kuskasi meidät Illertissenistä Babenhauseniin. Poppi soi ja vuorovaikutus oli aika vaisua. Hypättiin ulos autosta ja paineltiin työmaalle. Veera lähti ratsastushommiin, Nina paineli omiin puuhiinsa ja mä omiini. aluksi olin lähtöpaikalla säätämässä. Sitten sain muutamia hommia ohjailla kisailijoita. Esimerkiksi kävin kertomassa huoltojoukoille, että taukoalueen teltoissa ei saa uusin sääntöjen mukaan olla seiniä. Näin ollen seinäkankaat tuli riisua pois.

Kilpailukeskuksessa oli merkittävä määrä asioita, jotka olisi kyllä tehnyt toisin. Ja koska kyseessä oli TD-koulutus, niin pohdin myös, että minkähän verran tohtisi oikeasti pistää asioita uusiksi. Suomessa TPJ:n roolissa olen kyllä aika paljon vaatinut muuttamaan asioita ja tiedän, että kaikki kisäjärjestäjät eivät pidä sitä pelkästään hyvänä asiana. Mutta jotenkin mielestäni tuomareiden tehtävä on varmistaa, että kilpailuissa asiat on, kuten säännöissä määritellään ja tosaalta niiden tulee olla niin, että kilpaileminen on turvallista ja kaikille tasapuolista.

Ohjailu- ja opastustehtävien jälkeen alkoivat ensimmäiset ratsukot saapua välitarkastuksiin ja näin ollen siirryin Styrian porukan avuksi vet gatelle. Puuhaa riitti ja samalla saksan kieli alkoi soljua entistä paremmin. Numerot ovat nyt ainakin hyvin taas hallussa. Meillä oli hyvä porukka ja kaaoksen keskellä ehdimme huvittaa toisimalle. Kakkutarjoilu pelasi ja toimitsijatelttaan kannettiin herkkuja kiihtyvällä tahdilla.

Puolen päivän jälkeen sade saapui ja luonnollisesti vähän latisti tunnelmaa. Kansallisten luokkien ratsukoita alkoi tulla tarkastukseen ja sain hämmästellä kansallisten sääntöjen kummallisuuksia. Jotenkin olin olettanut, että ne noudattelisivat FEI-sääntöjä, mutta poikkeuksia kuitenkin oli. Välitarkastus esimerkiksi tehtiin satuloituna. Hyvä etten jo ohjeistanut ensimmäistä ratsukkoa riisumaan satulaa pois. Onneksi sain tiedon riittävän ajoissa. Erikoista oli myös se, että kansallisten luokkien ratsukot tulivat viimeiseen tarkastukseen 2 h sen jälkeen, kun olivat saapuneet maaliin. Joten eläinlääkäreillä todellakin riitti hommia, koska tarkastuksia oli FEI-luokkia useammin.

Sain norjalaiselta kollegaltani paljon hyviä ajatuksia pohdittavaksi. Muutenkin meillä oli hyvän samankaltainen, ilmeisesti pohjoismaalainen, tapa ajatella asioita ja suhtautua lajiin ja tuomarityöskentelyyn yleensäkin. Kävimme vilkkaita keskusteluja teekupposten äärellä pitkin päivää. Olimme yksimielisiä siitä, että 160-luokan kärkihevonen ei liikkunut puhtaasti ja jokaisen tarkastuksen jälkeen pyörittelimme silmiämme. Vet gatella oli hyvä porukka hommissa ja vaikka päivä venyi ja venyi, niin jaksoimme hymyillä ja tsempata ratsastajia sekä tiimejä.

Jan Fredrick kanssa hurrasimme ratsukoita maaliin. Merkillepantavaa oli se, että kaikkien luokkien kaikki ratsukot saapuivat maaliin laukalla. Ihmettelinkin sitä, että mikä järki, kun sijoitukset olivat jo selvillä. Kyseessä kaiketi kilpailuvietti ja se, että matkaratsastus on Saksassa todellakin kilpailu, ei yhteismaastoilua tai vaellusta. Muutenkin kilpailupaikalla aisti olevansa kilpailuissa. Toimita oli huomattavasti professionaalisempaa kuin meillä. Tiimit olivat enemmän tosissaan. Vaikka meilläkin on muutosta kilpailullisempaan ja urheilullisempaan suuntaan tapahtunut, niin kyllähän me olemme valovuosien päässä. Ja osoittihän tämän jo pelkästään se, että kisoissa kansallisessa 120 km luokassa oli toistakymmentä ratsukkoa mukana.

Lopulta viimeinenkin ratsukko hurrattiin maaliin ja tarkastuksesta läpi. Pian tämän jälkeen siirryimme me vihonviimeiset toimitsijatkin sisätiloille. Lähes kaikki kilpailijat olivat ruokailemassa tallin kahvilassa ja palkintojenjaot suoritettiin siellä. Kellään ei ollut kiirettä kotiin ja tunnelma oli jopa riehakas. Mainio fiilis ja oli ilo olla ilakoinnissa mukana.

Oltiin jo lähellä puolta yötä, kun Patrick, joka oli meille määrätty kuskiksi kuljetti meidät takaisin majapaikkaan ja samalla sovittiin, että hän tulee meitä myös seuraavana aamuna hakemaan. Ihanan korrekti saksalainen nuorimies, joka puhui erinomaisesti englantia. Nina oli löytänyt automaatin ja saimme lunastettua itsemme gasthausesta ulos. Mummo varmaan hengähti helpostuksesta, kun näki setelitukun vilahtavan. En jaksa olla ihmettelemättä sitä, että muoviraha ei kelvannut!

Sunnuntaina heräsin aamuyöstä järkyttävään migreeniin. Pimeässä haroin pillerin suuhuni ja toivon, että parin tunnin päästä olo olisi parempi. Ei ollut. Skippasin aamupalan ja lähdin vähän kävelenään viileään ja piristävään aamuilmaan. Oloni vähän paranikin ja kun Patrick saapui, niin saatoin jo vähän seurustellakin. Kundi oli jostain saanut isomman auton ja meidän hilpeyttä herättäneet laukutkin saatiin mukaan. Siirryimme kurssipaikalle Nina kanssa ja Veera lähti hoitelemaan kisahevostaan. Ratsukko sai hyväksytyn suorituksen edellisen päivän kisassa 120 km:n matkalta, joten nuoren ratsastajan kannalta reissu oli onnistunut.

Kurssi alkoi ja osoittautui raivostuttavan puuduttavaksi. Rankasti ranskalaisittain murtava koulututtaja puhui monotonisella äänellä ja nautti omasta puheestaan. Kävimme kohta kohdalta sääntöjä läpi. Omasta taustastani johtuen aika herkästin alan ideoida, miten mikäkin koulutus kannattaisi pedagogisesti toteuttaa. Metodeita olisi vaikka kuinka, mutta ei ainakaan sillä tyylillä, joka nyt oli käytössä. Muutenkin koin sekä esityksen että sisällön aika vanhoelliseksi. Pakostakin tulin miettineeksi, että onkähän tämä juttu nyt ihan mua varten. Mä olen visioija ja uuden kehittäjä, enkä jotenkin yhtään syty siihen, että säännöt on sääntöjä, asiakkaiden kanssa ei neuvotella, kompromisseja ei tehdä jne. jne. Lisäksi kaksinaismoralismi rehottaa ja edellisen päivän kisat eivät mitenkään tukeneen koulutuksen sanomaa. 10 tunnin luennon jälkeen jäin aika mietteliääksi. Olisin kavannut avointa keskustelua, sillä paikalla oli mielenkiintoisia ihmisiä mielenkiintoisista maista. Muutama entuudestaan tuttu ja runsaasti tämän viikonlopun jälkeen uusia matkaratsastusystäviä. Onneksi meillä oli myös mahdollista vähän vapaamuotoisempaan keskusteluun. Se oli ehdottomasti kurssin parasta antia.

Illalla emme jaksaneet lähteä istumaan iltaa, niin kuin asiaan tietenkin kuuluu. Meillä vaihtui majapaikka ja retuutimme laukkujamme jälleen uuteen osoitteeseen. Tällä kertaa reissasimme jeeppi-traikku -yhdistelmän mukana. Kämppä oli kylmä, mutta pistimme lämmöt täysille. Matkakumppanini sippasivat aika nopeasti ja jäin itsekseni miettimään päivän antia.

Maanantai vasta olikin rankka päivä. Päivä huipeintui kirjalliseen tenttiin. Se noudatteli tyyliltään samaa vanhannaikaista linjaa kuin koko kurssikin. Suoraan 80-luvulta, jolloin ulkoalukua arvostettiin. Mielestäni on ihan turhaa osata knoppitietoa säännöistä, jotka muuttuvat vuosittain. Tärkeämpää on hahmottaa kokonaisuuksi ja tietää, mistä tietoa on löydettäviksi. Mun näkökulmasta katsoen säännöt vaativat aina soveltamista ja jokainen tuomari luo oman teoriansa ja toimintatapansa. Tapaukset pitää käsitellä yksilöllisinä. Inhoan sitä, etät kaikki puristetaan yhteen muottiin ja tuijotetaan ainoastaan jotain pykälää huomioimatta kokonaisuutta. Esitin vähän kritiikkiäkin siitä kokeesta. Ja nähtäväksi jää, pääsinkö edes läpi.

Tällä kertaa lähdimme iltarientoihinkin mukaan. Kyytien kanssa oli taas säätämistä. Eikä siinä mitään, pääsin kessuttavan pick up-tyypin kyytiin. Ruoka oli hyvää sekä edullista. Mun kuski lipitti 5 pitkää ja yhden terävän. Olin kyllä aika haastavan eettisen kysymyksen edessä, kun lähdimme yksisuuntaista vastavirtaan ja kuski kyseli multa, että mikähän sen kylän nimi mahtoikaan olla, mihin ollaan menossa. kuten myöhemmin on todettu, niin olin reissussa useinkin itselleni aika vieraalla maaperällä ja tämä rattijuopon kyydissä matkustaminen oli varmasti ihan äärimmäinen juttu. Suomessa olisin kieltäytynyt ja soittanut poliisin paikalle, mutta kai tämä oli sitten sitä maassa maan tavalla -juttua. Ja kuten Ninalle sanoinkin, mitä olisin voinut muuta tehdä. Kaikki läsnäolijat varmasti havainnoivat saman kuin minä, joten ilmeisesti homma oli sitten ihan ok. Onneksi eksyttiin heti alkuunsa ja vauhti pysyi maltillisena.

Tiistai oli ehkä koulutuspäivistä mielenkiintoisin. Ja päivän päätteksi minäkin sain 1*-tuomarin (ja TD:n) paperit kouraani. Yksi harjoittelukin on tehtynä, joten jos tentti meni läpi, niin kaksi tähteä on äkkiä kauluksessa. Kyllähän se kivalta tuntui, vaikka muutamaa asiaa joudun vielä miettimään, että olenko tosissani kiinnostunut ja lähdenkö tämän karavaanin matkaan.

Ursula heitti meidät asemalla ja laukut kulkivat kaatosateessa pick upin lavalla. Oli törkeän kylmä. Koko pitkä viikonloppu oli paleltu ihan huolella. Iranilainen kurssikaveri kyseli, että enkö ole kylmästä maasta lähtöisin. Vastasin, että toki, mutta meillä lämmitetään talon huolella ja lisäksi kotona mulla on riittävästi vaatteita. Nyt ei ollut. Pientä kommellusta oli jälleen junaliikenteen kanssa ja yksi vaihto suoritettiin melko rivakasti ne helvelittisent kapsäkit kolisten. Ehdittiin kuitenkin muutaman minuutin marginaalilla vaihto tehdä ja päästiin lentokentällä parin vaihdon jälkeen oikein mukavasti. Totesin, että samaa reissua en kyllä enää ikinä junalla tee.

Lentokentällä lähtöselvitykset hoidettiin ERTF:n tyylillä. En voinut uskoa silmiäni, mutta kuljin joukon jatkona. Mä kun käyttelen automaatteja ja luen itse viivakoodeja ja nostelen laukkuja sinne ja tänne, mutta kaikki voi myös olla toisin. Meneehän se niinkin, ja oikeastaan paremmin, kun on vaan autettavana ja palveltavana ja ottaa palvelua vastaan. En tiedä, miksi sitä pitääkin jalostua niin itsepalveluhenkiseksi.

Lento oli myöhässä, luonnollisesti. Teknistä vikaa. Koneessa matkakumppanini nukkuivat. Mä siemailin mustikkakeittoa ja ynnäilin pitkää viikonloppuani. Mielenkiintoista, mielenkiintoista. Toisaalta innostavaa, mutta toisaalta ei yhtään. Saa nähdä. Toki olen iloinen ja ylpeä siitä, että tuomariarvoni nousi askeleen. Eihän siitä haittaakaan ole. Verkostoituminenkin on elinehto, jos lajin parissa haluaa edetä, joten sekin asia oli plussaa.

Kun pääsi kotiin, niin olikin Karille paljon kerrottavaa. Säännöt on ainakin nyt hyvin päässä. Kiinnostava tietää, miten ne päivittyvän kansallisiin sääntöihin. Esimerkiksi hylkäyksien jälkeisen lepoajat sitovat myös kansallisia liittoja. Ihmettelen vaan, miten seuranta mahtaa toimia. Moni muukin asia on nyt kuralla ja tässä olisi yksi asia lisää komitean tai jonkin muuta tahon kirjattavaksi ja seurattavaksi. Muitakin sääntötarkennuksia on, jotka pitäisi ehdottomasti saada kiireesti myös meidän lajisääntöihin. Nyt aion ainakin tehdä alkavan kesäkauden aikana harjoitteluja ja toivottavasti toimarimahdollisuuksia viriää. Varmasti vuoden päästä tiedän, onko tämä mun kuppi teetä vai kuravettä.

Yhden aikaan aloin kaivautua omaan ihanaan sänkyyni ihanan peiton ja tyynyjen sekaan vain nukkuakseni viitisen tuntia ja sen jälkeen lähteäkseni töihin. Päiväksi. Sillä seuraavan päivänä starttaa kisareissu Urhon kanssa Viroon.

2.4.2016 Jolhyn kisat

Olin lupautunut Jokilaakson kisoihin tuomariksi jo kauden ekoihin kisoihin. Kävi kuitenkin samoin kuin aika usein ja kisat peruttiin sääolosuhteiden vuoksi. Vähän silloin harmitti, mutta eihän keleille mitään voi. Kisat siirrettiin myöhäisempään ajankohtaan ja se ajankohta oli nyt. Ennakkosuunnittelussa olin kohtalaisesti mukana. Sääolosuhteet vaikuttivat asioihin tälläkin kertaa. Traikut ja autot piti alun perin saada peltoon, mutta kosteuden takia se ei nyt ollut mahdollista. Näin ollen jouduin heti antamaan liennytyksen, että autoja ja koppeja parkkeerataan sinne minne ne vain suinkin saadaan. Muutenkin ennakkovaroitus oli, että märkää on. Tästä syystä juoksutusalueesta tuli taukopaikka ja juoksutus jouduttiin tekemään aika epämääräisellä pohjalla ja lievään rinteeseen. Eipä silti, vastaavaa on ennenkin nähty, mutta juuri ja juuri kakkostason kriteerit mielestäni täyttyivät. Alkuperäisessä toteutuksessa kyllä, mutta sääolosuhteiden ansiosta välttävästi.

Aamu alkoi valjeta viideltä ja samaan aikaan vetelin North66-pöksyjä jalkaani. Otin takiksi Liettuasta kisareissulta ostetun pitköhkön, painavan ja paksun toppatakin. Auton mittari näyttä kutakuinkin nollaa, mutta kun olin puolisen tuntia ajellut, niin painuttiin jo pakkasen puolelle ja vielä löytyi jopa liukkaita kohtia. Liikennettä ei ollut, joten sähkön sininen salama kiisi moottoritiellä ja olin perillä kohteessa n. tunnissa ja 40 minuutissa. Matkalla ehdin vaihtaa puhelimitse ajatuksia Ninan kanssa ja näin ollen sävelet olivat varsin selvät. Ajoin kilpailukeskuksen pihalle vähän jälkeen seitsemän. Siellä oli touhuttu illalla myöhään ja puuhastelu oli jo käynnissä.

Porukkaa valui paikalle ja jokaiseen tehtävään löytyi ihminen, joka piti nopeasti perehdyttää hommiinsa. Samaan aikaan alkoi tihkua tietoa, että ratsukoita joutui jättäytymään pois. Näin käy aina. Kaikki on niin pienestä kiinni. Niinpä tälläkin kertaa kaksi ratsukkoa vetäytyi kisasta vielä tässä vaiheessa. Lähes viimeisenä paikalle saapui eläinlääkäri, joka oli alkuperäisen eläinlääkärin sijainen ja näin ollen myös perehdytettävien joukossa. Sijaisuus oli realisoitunut myöhään edellisenä iltana, joten aika pienestä oli kiinni, että kisat yleensä saatiin pidettyä.

Kun ell oli perehdytetty, niin oli ensimmäisen tarkastuksen vuoro. Tuurasin eläinlääkärin sihteeriä ja samalla ell sai ensimmäisen tarkastuksen tehtyä. Tarkastuksen loppuvaiheessa hän ilmoitti mittaavansa hevosen lämmön. Mieleeni välähti salaman tavoin, että voi elämä, tämä on se lämpöä neuroottisesti mittaava eläinlääkäri. Ehdin jo ajatella, että nytpä tästä tuleekin lystiä, kun alan vääntää aiheesta kättä. Ja kuten todettu on, meillä tai mulla ei ole tapana antaa periksi…. Mutta ei. Ell perusteli asian sillä, että oli kuullut hevosen vähän yskähtelevän. Lämpö oli normaali ja kyselin hevosen esittäjältä, että onkohan lämpö kotona mitattu. Oli mitattu ja lämpö oli ollut kotona sama kuin eläinlääkärin mittaamana. Joten kaikki oli kunnossa ja lähtölupa myönnettiin.

Kun toimisto oli saatu pyörimään ja tarkastukset rullaamaan kipaisin lähtölinjalle. Ensimmäinen luokka pistettiin liikkeelle. Sitten ihmeteltiin Trackerien seurantaohjelman toimivuutta ja hyvinhän se toimi. Pallukka lähti liikkeelle. Tarkistettiin myös, että tuloseurantataulukko näkyi pilvessä. Hyvin toimi sekin. Kaikki tuntui olevan ok, mutta eikö käynytkin niin, että sain kotoa pelästyttäviä uutisia. Hopo oli yöllä jäänyt taas seinälle ja ikävä puristus alkoi tuntua rinnassa. Toivottavasti ei ikävä tapahtua tarkoittanut taas ähkyä ja klinikkareissua. Ehdin laittaa toisenkin luokan liikenteeseen ennen kuin sain Karilta kuvaviestin. Hopo oli tyytyväisen näköisenä Sellan kanssa tarhassa heinäsäkillä. Joten ainakin se oli saatu jaloilleen. Kari jäi tallille tarkkailemaan. Näin meni hänen oma aikansa aika lailla tallilla vahtia pitäen.

Luokat pyörivät sisään ja ulos. Tarkastukset pyörivät kohtalaisella syklillä ja odotusajat olivat nähdäkseni kohtuulliset. Tuomarin “määräyksellä” steward oli passissa sykekahvan kanssa ja jos ruuhkaa oli syntymäisillään niin stewardi mittaili sykkeet. Näin säästettiin eläinlääkärin aikaa. Tämä on erinomainen lisäys sääntöihin. Tätä on niihin yritetty saada vuosia ja vihdoinkin se viime vuonna meni läpi.

Pieniä kömmähdyksiä ja kompastuksia tietenkin tuli. Ainahan joku homma menee niin, että uusinnassa sen tekisi toisin. Mutta pääpiirteittäin ja olosuhteet huomioon ottaen asiat toimivat niin kuin niiden pitikin. Ratsukot lähtivat ajallaan liikkeelle, ajat saatiin napakasti ja kaikki kirjattiin välittömästi pilven taulukkoon. Tiedot kantautuivat toimistoon ja homma toimi kuin junan vessa. Mulla oli kyllä aika paljon kiirettä, mutta mikäs oli aurinkoisessa säässä singahdella. Ja se on mielestäni myös tarkoitus, että maksetut toimihenkilöt ovat liikkeessä ja tekevät hommansa ja kantavat vastuunsa.

Aurinkoinen sää keräsi paikalle vähän yleisöäkin. Ja tosi mukava oli nähdä lajin harrastajia, jotka eivät tällä kertaa kisanneet. Ehdittiin jopa vaihtaa muutama sananen. Vanhaa komiteaa kertyi myös paikalle. Hyvän naurut saatiin siitä, että kuinka ollakaan sattuivat paikalle ohikulkumatkalla jne. Tämä tuttu tarina. Kukaan ei eksy matkaratsastuskilpailuihin vahingossa ja ohikulkumatkalla. Tämäkin kolkka oli niin syvällä ja käytännössä kyseisen tien päässä että sinne ei kukaan eksyisi vahingossa. Tällä kertaa nämä satunnaiset matkailijat olivat kuitenkin liikenteessä hyvillä aikeilla varustettuina. Kukaan ei tehnyt muistiinpanoja olevista tai olemattomista epäkohdista. Tai mistäpä sitä tietää, millaisia kirjelmiä tällä kerralla liikkuu. Joku jopa vitsaili lähtöpaikalla epäasiallisesta toimihenkilöstä ja vastasin vitsiin vitsillä. Harmi kyllä multa jäi varmaan parhaat jutut kuulematta, kun jouduin aina välillä vilahtamaan velvollisuuksiini.

Kun luokat alkoivat valmistua, niin olin ruoskinut joukkoni sellaiseen moodiin, että palkinnot jaetaan 10 minuuttia siitä, kun viimeinen hevonen on tarkastettu. Uskoisin, että pääsimme tähän tavoitteeseen. En nimittäin käsitä sitä, että pikkuluokkien kisaajia seisotetaan kisapaikalla. Kun lyhyt matka kisataan, niin kisapaikalla ei mielestäni tarvitsisi palkintojakaan odottaa kovinkaan kauaa. Sama pätee hevostarkastuksiin. Jos kisaa lyhyttä matkaa, niin tarkastukseenkin pitää päästä nopeasti. Nämä ovat asioita, joita pidän itse kovin tärkeinä. Näin ollen palkinnot, jotka olivatkin taas ruhtinaalliset, jaettiin erittäin napakasti n. 10 minsaa viimeisen tarkastuksen jälkeen. Tämä tarkoitti samalla sitä, että jokainen tuli tilaisuuteen hevosten kera ja sain pujottaa kaikille ruusukkeet suitsiin.

Muutama ikävä hylkäys tälläkin kertaa oli edessä. Harmittavin varmasti se, että hevonen ei suostunut tarkastuksessa juoksemaan kuin paluupätkän ja ell ilmoitti, että ei pysty arvioimaan takapään liikettä. En voinut muuta, kuin esittää pahoitteluni hevosen esittäjälle. Kannustin treenaamaan juoksutusta kotona harjoituslenkkien jälkeen. Oikein muuta ei asialle voi tehdä. Tosi, tosi tylsä juttu, mutta näin se joskus menee.

Päivän kruunasi se, että 79 km:n lenkin yksinäinen taivaltaja saapui hyvällä ajalla maaliin hyväkuntoisella hevosella. Ratsu vietiin varsin nopeasti tarkastukseen ja se läpäisi tarkastuksen helposti. Näin ollen meillä oli päivän kovimman suorituksen tehnyt nuori ratsastaja palkittavana. Samalla ratsukko sai merkittävän kvaalin ja yhden vastaavan suorituksen jälkeen ratsukko on valmis siirtymään kv-luokkiin. Nämä ovat valtavan isoja asioita. Muistan edelleen hyvin Sellan ekan 80 km joka tuli totaalisena soolosuorituksena.

Olin päättänyt, että kun homma on ohi, niin pummin vielä yhden vohvelin. Ja kylläpä se maistuikin hyvälle. Siivoilin vielä tarkastusalueelta muutamat paskat, vaihdoin vaatteet ja hyppäsin autoon. Oikein mukava päivä. Toki on asioita, jotka olisin halunnut tehtävän toisin ja toki on asioita, jotka itseni olisi pitänyt hoitaa toisin, mutta uskoisin, että nämä olivat hyvänmielen kisat läsnäolijoille. Tietenkin hylkäykset kirpaisevat ja niiden pitääkin kirpaista. Vain sillä tavalla tapahtuu kehitystä. Mutta olin tosi iloinen nuorten ratsastajien esiinmarssista. Mari ja Tara olivat taas satulassa. Jenna ja Rita saivat huimasti kokemusta ja luonnollisesti Saran suoritus oli huikea. Meillä on hyvää nuorta porukkaa tulossa, jotka pistävät keski-ikäiset konkarit pian koville. Ja tämäkin on ainut tapa viedä lajia eteenpäin. Haastaa ja tulla haastetuksi. Kun mietin kotimatkalla tulostasoa, niin onhan se kymmenessä vuodessa kehittynyt mielettömästi. Hevosia ihan oikeasti treenataan, ratsastajat taktikoivat ja suunnittelevat suoritustaan ennakkoon ja kisan aikana. Lisäksi nopeudet ovat ihan toista kuin 10-15 vuotta sitten.

Kotimatkalla otin luonnollisesti vielä pari puhelua, ajoin harhaan ja pyörin jossain Toijalassa. Tuli mieleen Sirkesalon kappale jossa lauletaan: “Toijalan takana ei ole juuri mitään.” Juttu huvitti mua, niin kuin huvittaa yksi toinen juttu Punkalaitumesta, mutta jätettäköön se toiseen kertaan. Kotoa tuli hyviä uutisia Hopon tilasta, joten hyvän “työpäivän” jälkeen oli vielä hyvä kotimatka ja yllättävän hyvissä ajoin olin tallilla Hopon luona kuulostelemassa suolistoääniä.