26.6.-1.7.08 Reykjavik, Islanti
ISHESTAR-talli, 15 minuutin ajomatkan päässä kaupungin keskustasta

 

Alunperin arvelimme, että matkamme on niin tiukkaan aikataulutettu, että emme ehdi hevostelemaan, mutta oikeastaan heti, kun pääsimme Kevlavikin lentokentältä ulos alkoi tuntua ihan älyttömältä se, että emme ehtisi issikoita kokeilemaan. Maa tosiaan elää hyvin voimakkaasti hevostensa kautta, sillä neljää asukasta kohden saarella on yksi hevonen. Kukaan Islannissa vieraileva ei voi välttyä hevos-teemalta, sillä talleja on kaikkialla, kaupungissa on hevospatsaita ja lähes jokaisessa matkamuistossa on hevonen esillä tavalla tai toisella. Islantilaiset ovat ylpeitä hevosestaan ja niin intohimoisia, että maahan ei saa viedä muun rotuisia hevosia ja jos hevonen saarelta joskus poistuu, niin se ei voi sinne koskaan palata. Veri on siis puhdasta vuosituhansien takaa. Viikingit veivät saarelle ensimmäiset hevoset ja niillä on aina ollut tärkeä rooli maan kehityksessä, ihan niin kuin suomenhevosella on meidän maamme kehityksessä.

Ilmasto Islannissa on varmasti ihan vertaansa vaille. Ihmiset ja myös eläimet ovat varsin karaistuneita rankoissa sääoloissa ja karussa maastossa. Tuuli oli aivan sanoinkuvaamaton ja meidän hevosemme eivät liikkuisi mihinkään sellaisessa tuulessa, mutta maassa maan tavalla ja hevosethan eivät ainakaan muusta edes tiedä, vaan syntyvät kyseisiin oloihin ja elävät elämänsä siellä. Meidän hienolle hipiälle tuuli meinasi olla liikaa ja vesi vaan virtasi silmistä, kun kaupungilla liikkui. Sään innoittamana oikeastaan ostin heti alkupäivinä ratsastushousut ja pusakan ja kun pieni maastolenkkimme oli tehty, niin Kari kävi ostamassa saman setin ja minä vielä toiset housut. Materiaali oli kevyttä kuin sifonki, mutta täysin tuulenkestävä ja sadesääkään ei tahtia haitannut.

Pääkaupungin kupeessa oli useita talleja, jotka järjestävät pieniä ja suuria vaelluksia aloittelijoista ammattilaisille. Valitsimme aika summitaisesti tallin nimeltä Ishestar. Seurueeseemme kuului kaksi sellaista, jotka eivät olleet aiemmin ratsastaneet ja me kaksi. Valitsimme tarjonnasta kahden tunnin Lava tour’in. Talli järjesti kuljetukset hotellilta tallille, jote ei tarvinnut muuta, kuin olla tiettyyn aikaan hotellin aulassa. Hintaa reissulle tuli 5900 ISK, eli n. 70 euroa per ratsastaja (..tosin ISK:n kurssi sahaa ylös-alas tunneissa… odotat hetken niin saatat säästää euron – tai sitten et).

Kun saavuimme tallille, niin karujen maisemien keskeltä avautui varsin siisti ja moderni tallialue. Tallituvassa hieno saluuna-tyyppinen baari ja isohkot tilat myös ruokailijoille. Ensimmäisenä allekirjoitettiin sopimus, jossa vapautettiin talli lähes kaikesta vastuusta. Meitä oli kaikkiaan kolmisenkymmentä eritasoista innokasta maastoilijaa. Talli tarjosi kaikille kypärät ja saappaat, sekä sadetakin. Me ei tietenkään otettu kuin kypärät ja jalkineina pidimme kaikkeen toimintaan sopivat offroad crocsit.

Hevoset odottivat valmiina satuloituina tyynesti paikoillaan ja voisi ehkä sanoa, että jopa apaattisina. Tarhan portilla jokaiselta kysyttiin, onko ratsastuskokemusta. Sen ja ilmeisesti ulkoisen olemuksen mukaan arvottiin hevoset. Jokainen tuntui saavan omaan persoonaansa sopivan hevosen. Mulla ja Karilla oli selvästi säpäkät pojat ja ensikertalaiset saivat tyynemmät kaverit. Varusteet näyttivät meikäläisittäin ajatellen aivan loppuun kuluneilta ja mitään satulahuopia ei satuloiden alla käytetty, muutamalla hevosella oli riekaleiset romanit. Jalustimet saattoivat olla ihan eriparia ja nahkaremmit vetelivät viimeisiään. Meidän mittapuun mukaan eläimet olivat huonosti harjattuja. Hevoset olivat kuitenkin hyvässä lihassa ja hyväkuntoisen oloisia. Ei haavoja tai ruhjeita ja jalat kuivat ja kaviot hyvässä kunnossa.

Ohjaaja neuvoi lyhyesti, että liikkeelle lähdetään polkaisulla ja maiskutuksella, jarru löytyy ohjista vetämällä ja sanomalla wo-ou. Käännetään sisäohjasta vetämällä ja siinä sitten tärkeimmät. Kaikki eivät tietenkään ohjeita kuulleet ja osa ei edes ymmärtänyt, mutta sitten nytkähtikin jo karavaani liikkeelle. Turpa hännässä etenimme käytiä muutaman kilometrin, jonka jälkeen porukka jaettiin siten, että oli ryhmä fast, johon tuli vajaa 10 ratsastajaa ja ryhmä slow, johon menivät loput.

Pieniä pöliseviä, mielestäni kovapohjaisia, polkuja pitkin rytkytettiin menemään ravia aivan turpa edellä olevan hevosen hännässä kiinni. Jos yhtään koitti ottaa väliä, niin takaa tuli jo apuohjaaja, joka hoputti hevosta eteen. Eli minun makuuni meno oli aika kaukana idyllisestäratsastusretkestä maisemia ihaillen. Eipä tietty maisemiakaan olisi suuremmin ollut, sillä kaikkialla oli ihan sitä samaa laavakiveä, kuin muuallakin. Ohjaajat puikkelehtivat karavaanin ohi takaa eteen ja takaisin, huusivat mennessään “hop-hop-hop-hop-hop” ja kevyesti näpäyttelivat hevosia kannikoille, että vauhti pysyi yllä. Muutama ratsastaja sai raipan ja lopuille neuvottiin, että kick your horses. Meillä oli ilmeisesti virtavimmat menijät, joten ei tarvinnut potkia, eikä raipottaa. Tosin sain kutsun ohjaajan viereen ja nuhteita siitä, että menin pitkällä ohjalla. Neuvot olivat, että täytyy pitää ohjat niin tiukkina, että hevonen ei laske päätään alas, vaan painaa menemään pää pystyssä. Mitäpä siihen sitten on sanomista muuta, kuin oukay. Puolisen tuntia mentiin reipasta ja ravattiin ihan surutta myös asfaltilla. Tämän jälkeen oli edessä varttitunnin tauko slow-ryhmän kanssa. Hevoset saivat hetken nyhtää maasta olematonta ruohoa ja me ratsastajat vaihtaa kuulumisia. Ensikertalaiset kertoivat, että ekat viisi minuuttia miettivät ainoastaan, että eivät kahta tuntia kestä kyydissä, mutta kun melkein tunnin olivat selässä keikkuneet, niin olo tuntui jo paremmalta.

Tauon jälkeen vauhti kiihtyi ja hop-hop- huudot kaikuivat entistä kiivaammin. Itse aloin olla aika turhautunut ja varsin pitkälle sitä mieltä, että ei ole meikäläistä varten tällaiset massatapahtumat. Muutama vaihtoi tauolla ryhmää ja meitä fast-ihmisiä oli noin kahdeksan, kun painelimme menemään. Laukka oli kiellettyä, mutta salaa menimme Karin kanssa muutamat ylämäet laukkaa. Muutama hevonen vei ratsastajaansa pitkin polunpientareita, kun päättivät mennä välipalalle. Muutama ratsastaja kuului siihen koulukuntaan, että paukuttivat kantapäillä hevosen kylkiä taukoamatta ja minä poliisina sain purra kieltäni, että en pistänyt stoppia sille potkimiselle.

Ravilla paineltiin tallin pihaan asti ja sitten vaan napattiin satulat pois ja homma oli siinä. Hetkeä myöhemmin saapui slow-ryhmä ja autoimme seuralaisiamme satulan avaamisessa yms. Suurin osa porukasta oli aivan haltioissaan, mutta meidän koko seurue oli sitä mieltä, että ei touhu mielettömän kivaa ollut. En usko, että tuollainen kahden tunnin juoksutus kenessäkään sytyttää innostusta alkaa ratsastusta harrastamaan. Kovasti paljon meillä oli kuitenkin reissusta juteltavaa ja vertailimme kokemuksiamme vielä pitsan ja punaviinin ääressäkin. Ja varsinkin ensikertailaisten kokemuksia oli todella hauska kuunnella.

Ei ollut ihan meidän juttu, mutta tulipahan koettua, eikä tarvitse jälkikäteen miettiä, että kuinka ihanaa se olisi mahtanut olla. Siinä keikkuessa moneen kertaan mietin, että kyllä omalla pollella oman tallin maastoissa on meno vertaansa vailla. Eikä ole kymmentä tyyppiä samassa jonossa ja muutamaa karjapaimenta hoputtamassa korvan juuressa. Saa nauttia upeasta luonnosta omassa rauhassa hiljaisuutta kuunnellen. Ei siis tarvitsisi lähteä merta edemmäksi kalaan.