Aamulla kiirehdittiin tallille. Perusaskareet ja kiireesti takaisin kotiin hiihtelyä radiosta kuunnellen. Karilla oli duunikeikka ja me kellahdettiin Pedro kanssa sohvalle. Havahduin siihen, kun äijä kolautti oven kiinni keikalta tullessaan. No mikäpäs siinä, katseltiin vielä vähän Korean kisoja ja ennen kuin aurinko painui punaisena mailleen lähdettiin takaisin tallille. Nyt oli mun aika nousta taas ratsaille.
Urhon poismenon jälkeen en ole ratsastanut kertaakaan. Ja lähellä oli, etten ollut tänäänkään. Jostain syystä vuoden takainen ilmalento onkin mieleni syövereissä kasvanut aika isoksi ja kun olin juuri ponnistamassa selkään tulikin tarve purkaa koko aseltelma. Jouduin hetken hengittelemään syvään ja rauhoittamaan mieleni ja sitten ponnistin selkään. Samalla hetkellä kun oli selässä oloni rauhoittui ja rentouduin. Olin todella yllättynyt, että mieleni loihti noinkin mittavan tunneryöpyn pintaan. Olin ennakkoon ajatellut, että varmaan koen tunnekuohun, kun olen taas ratsailla, mutta se ei aiheuttanut mitään mieletöntä elämystä. Oli sitä, mitä yleensäkin.
Kari tuli Tatankan kanssa myös kentälle. Nuori otus poukkoili alkuunsa, mutta treenailivat taas pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä taluttajan tahtiin. Me tehtiin Sellan kanssa omia kuvioitamme. Kenttä oli harmillisen huonossa kunnossa. Sitä pitäisi käyttää enemmän. Nyt sain sen aika hyvin kyllä tikattua ristiin ja rastiin.
Seuraava omituinen jännityspiikki tuli jalkautumisessa. Jouduin tekemään kaarron kolmasti ennen kuin tohdin hypätä alas. En tajua, mikä siinäkin oli! Ehkä pelkäsin sitä, että kipeä polveni pettää, tai että tilanteessa tulee jotain muuta draamaa. Tosi, tosi omituista. Noh, uskon, että seuraava kerta on jo luontevampi. Ei olisi pitänyt odottaa näin pitkään. Enkä olisi osannut kuvitella, että pelkotiloja olisi jäänyt, sillä niitä ei ollut heti havaittavissa. Outo juttu.
Illalla alettiin jo Majatallin väen kanssa ideoimaan Varman seuraavia kisoja. Mari oli hypettänyt jo koko päivän ja kehitellyt yhtä ja toista valmiiksi. Lietoon on aina kiva mennä kun suunnitelmat on tehty huolella ja järjen kanssa. Lisäksi on hienoa, että ihan joka kerta kehittävät jotakin uutta ja kivaa. Oikeasti kehittävät tuotetta. Kunnioitettavaa toimintaa. Ei ole olemassakaan sellaista lajia tai asiaa, jota ei pitäisi koko ajan kehittää ja hakea uusia muotoja ja tapoja tehdä asioista paremmin.
Tästä päästään mukavasti meidän uusiin sääntöihin. Tosi omituisia asioita on nostettu keskiöön. Toisaalta, harrastajathan ne itse nostavat, mutta silti. Kyllä nutturasäännöt ja hiusverkot jotenkin tuntuisivat kuuluvan ihan toiseen maailmaan. Samoin kypäräsääntö on outo, jos homma todella menee niin, että ensin annetaan sääntö ja sitten sen noudattamista ei valvota. Ei pitäisi mielestäni tehdä sääntöjä asioista, joihin ei oikeasti tosissaan sitoudu edes säännön säätäjä. Lajisäännöissä on ollut pitkään jo vastaavia turhia sääntöjä, kuten vaikka viimeisen kilometrin sääntö. Jos sitä ei voida valvoa ja jos ei toimareilla ole kanttia antaa rankkua säännön rikkomisesta niin sääntö on turha. Noh, näitä saan varmaan jatkossa miettiä enemmänkin, sillä kuulemani mukaan vasta valittu lajikomitea on esittänyt minua sääntövastaavaksi. Olen kyllä tosi iloinen tästä. Kolme vuotta sitten ilmoitin jo, että jätän komiteatyön ja olisin kiinnostunut sääntötyöstä. Tämä ei sitten edellisen lajikomitean aikana ollut mahdollista, mutta nyt se tuntuikin yllättäen taas olevan. Asia tuli aavistuksen puskista, sillä kuvittelin, että homma oli jo toisella tavalla taputeltu. Mutta luonnollisesti kiitän luottamuksesta asianosaisia ja odotan innolla tulevaa sääntötyötä.