Alkuviikon olen kamppaillut kiivaasti sen eteen, että olen painanut tämän päivän pois mielestäni. Aamulla lähdin vielä aika ronskina duuniin. Onneksi olimme sopineet yhden ideointipalaverin niin, että lähdimme ulkoilemaan. Aivot toimivatkin paremmin ulkoilmassa. Saatiin yksi tilaisuus ideoitua ja samalla etsittyä pari geokätköä ja kerättyä liikuntapisteitä. Lounastimme vielä asian äärellä. Vasta kun pääsin kotimatkalle aloin hermoilla iltapäivää ja iltaa. Hevoset oli jätetty Team Nadirin hellään hoivaan ja sen suhteen mulla ei ollutkaan hätäpäivää. Tanja rekrysi itse itsensä saattajaksi. Mulla oli pieni epäilys aikataulutuksen suhteen, mutta homma toimi erinomaisesti. Turhaan epäilin, että Turunen tulee kolme tuntia myöhässä!
Pieni takapakki tuli kun omaishoitaja päästikin koiran vilahtamaan pihalle ja samalla vilahtamaan avonaisesta portista ulos. Sillä seurauksella, että piski paineli taas hätyyttelemään naapuruston kanoja ja siitä metsään, jossa me sitten Tanjan kanssa rämmimme tahoillamme. ONNEKSI koira löytyi varsin nopeasti. Harmiksi kanojen omistaja ajoi autolla pihaan ja ripitti mua oikein huolella. Lopuksi jouduin sanomaa, että olen nyt lähdössä leikkaukseen, joten on pakko poistua paikalta. Täytyy nyt vaan toivoa, että koira vähitellen oppisi pysymään poissa sieltä kanojen pihasta. Ja että vieraatkin osaisivat laittaa portin kiinni, kun tulevat pihaan.
Tanja vei mut Sympatumiin, sain Diapamin huuleen ja oikeastaan taisin olla enemmän paniikissa siitä, että koira otti ritolat kuin siitä, että kohta laser-säde laulaa. Homma meni kuitenkin ihan säädetysti ja paria tuntia myöhemmin köllöttelin jo kotisohvalla jäätelöpikari kourassa ja jääpussi poskessa. Tanja oli erinomainen saattaja ja noutaja. Hoiteli kaiken puhumisen ja kyselemisen ja talutteli mut turvallisesti autoon operaation jälkeen. Piti mua vielä sohvalla silmällä kun välillä olin hereillä ja välillä torkuin. Mahtava ystävä!