Koko viikko pyöri oikeastaan irti revityn takahampaani ympärillä. Asioita saatiin tehtyä tai jätettiin tekemättä hampaan, tai sen jättämän ammottavan aukon johdosta. Karu kokemus, en suosittele.
Liettuan viimeinen ilmopäivä lähestyy. Se tarkoittaa sitä, että on paljon asioita, joita pitää hoitaa ja juttuja, jotka pitää noutaa. Isoihin kisoihin valmitautuminen on aina vähän paradoksaalista. Tekisin mielelläni suurimman osan asioita hyvissä ajoin, mutta kun koko korttitalo saattaa romahtaa siihen, että hevonen on yhtenä päivänä kolmijalkainen, niin kamalasti ei viitsi tehdä ennakkoon, ettei tule tehtyä ja panostettua täysin turhaan. Näihin reissuihin valmistautuminen vie kuitenkin kuukausia ja viikkoja aikaa, mutta lopullinen rutistus tapahtuu usein viimeisellä viikolla. Niin varmasti tälläkin kertaa. Toistaiseksi hevonen on siinä kunnossa, että jos se matkustaa edes jollain tapaa ilman hillitöntä stressiä, niin sen pitäisi aika helposti 80 km matka taittaa. Pitkä kuljetus itseäni huolestuttaa, koska Urho ei ole mikään kamalan hyvä matksutaja. Se stressaa, vaikka onkin kiltisti. Ja kun se stressaa, niin se hikoilee ja vastavuoroisesti ei juo tai syö riittävästi. Meillä on matkustuspäiväksi nyt valittu keskiviikko, joten paikan päällä on hetki aikaa tankata. Ja hevonen on pönäkässä laidunkunnossa, joten eiköhän se starttikuntoisena saada kisapaikalle.
Ihan näinä päivinä mun täytyy akaa käydä pakkauslistaa läpi. Otan edellisten vuosien listan muokkaukseen. Meidän pitää kaikki kamat vetää nippuun tiistaina, niin keskiviikkona napataan vain hevonen kyytiin ja ajetaan aamulla satamaan. Ihan uutta on se, että suomalaisia on niin paljon reissussa mukana. Viime vuosien työ, joka on panostanut lajin kilpailutoimintaan on tuottanut tulosta ja entistä useampi on rohjennut lähteä maan rajojen ulkopuolelle. Se on erinomainen juttu, sillä takaa myös kotimaan kisojen laadukkaan toiminnan lisääntymisen. Kun kilpailijat näkevät erilaisiatapoja toteuttaa kilpailuja, niin myös järjestäjien täytyy uusia tekemistään. Harvassa asiassa se, mitä on tehty 20 vuotta sitten toimii nykypäivänä. Kehitys kehittyy ja toivottavasti myös matkaratsastus kotimaassa jatkaa kehittymistään.
Hevoset jäivät tallille tämän mun hammasoperaation ajaksi. Oikeastaan ihan siitä syystä, että en kerta kaikkiaan kyennyt niitä Karin kaverina siirtämään takaisin laitumelle. Hyvää tässä oli se, että varsakin pääsi tutustumaan karsinaansa ja tallirutiineihin. Se sopeutuikin heti ja helposti. Satu sitä aamulla liikutteli ihan näppärästi ja Karikin yhtenä iltana totesi, että homma on yhtä helppoa kuin ennenkin, koska Tatanka on niin kiltti.
Perjantaina oli juuri ja juuri siinä kunnossa, että jaksoin taluttaa laitumelle ensin Urhon ja sitten Hopon. Kari toi tytöt. Hyvin meni. Kun lähdettiin ensimmäistä kaksikkoa viemään, niin mieleen tuli kesän kauhein kokemus, kun Sella ja Hopo karkasivat tarhasta ja siirtyivät laitumelle ihan omaehtoisesti. Pelkäsin koko ajan, että kaksikko pyyhältää meistä ohi laidunmatkalla. Näin ei onneksi käynyt. Koko nelikko saatiin laitumelle. Ihanassa ilta-auringossa katselin niiden touhuja. Juoksentelivat välillä innokkaasti ja sitten taas painoivat turvat maahan. Alkaa olal hyvä mieli siitä, että lauma on hyvin ryhmäytynyt, vaikka sainkin ennakkoon varoittavia lausahduksia, että kuvio on jo lähtökohtaisesti mahdoton. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että nelikko on yhdessä sulassa sovussa ja varsakin saa hihhulointiseuraa valkoisista kavereistaan. Hopo juoksentelee velvollisuudentunnossa joukon jatkona, mutta eläväinen lauma meillä on kasassa.
Launtaina olisi ollut maajoukkuevalmennettavien viimeinen yhteinen treeni ennen Liettuan kisaa. Karilla oli duunijuttu ja lisäksi meillä oli vielä perhetapahtuma bookattu samaan aikaan. Lisäksi totesin mj-valmentajalle, että meidän liikkuminemme näihin yhteisiin valmennuksiin on vähän nihkeää siitäkin syystä, että 2h autoilua suuntaansa ei oikein houkuta. Jos treenit pidetään joskus vaikka Vermossa, niin sitten ollaan varmaan mukana. Toisaalta meillä on aika selvät sävelet ja erakkoluontoisina puuhaamme ehkä kuitenkin mieluiten omalla porukalla. On omat sidosryhmät ja omat valmennussuunnitelmat ja pärjäämme aika hyvin niillä. Toki mj-valmentaja taustatuki on tärkeä ja kisamatkoilla hyvä joukkuehenki ja yhteistyö vie merkittävästi eteenpäin.
Lauantaina ratsasteettiin myös nuorten EM-kisa Portugalissa. Meidän mielenkiintomme suuntautui tietenkin Susanne Nesetin etenemiseen. Hänen urakehitystänsä olemme seuranneet läheltä ja ehkä suurin jännittäjä huoltajien joukossa on Susannen isä Arid, jonka kanssa olemme monet tunnepitoiset hetket viettäneet onnitellen toinen toisiamme. Norjalaiset ovat muutenkin mahtavaa porukkaa näissä mr-kuvioissa ja perhe Neset heistä ihan parhaasta päästä! Kun kirjoitan tätä, niin kisat ovat vielä käynnissä, joten en voi muuta kuin toivottaa lykkyä ja tuuria!