Ei voi kiistää, etteikö pimeys söisi miestä ja naista. Jos yhtään normaalisti lähtee töistä, niin on pimeä, kun ennättää kotiin, vaihtaa vaatteet ja suuntaa tallille. Vaikka yritän pitää aina positiivista mielialaa yllä ja keksiä hyviä ominaisuuksia kaikista asioita, niin tästä kuraisesta ja pimeästä ajankohdasta on hivenen vaikeaa keksiä jotain hyvää. Tai ainakaan hyvää, joka liittyisi hevosharrastukseen. Kiirehdittiin kuitenkin taasen tallille ja viriteltiin heijastinliivit ja otsalamput valmiiksi. Oli ajateltu, että uusi hevonen pääsee tänään maastoon. Hopo otettiin jälleen kerran opetusmestariksi. Se onkin jo monta hermostunutta kaveria opettanut tavoille ja varmuuden vuoksi ensimmäiselle lenkille herra varma ja vakaa lähti oppaaksi.
Hopo näytti suhtautuvan uuteen lenkkikaveriin suopeasti ja yhteistyökykyisesti. Takaset eivät heiluneet kertaakaan, eikä kaveri muutenkaan tuntunut käyvän sen hermoon. Selkäännousu oli taas hivenen jännittävä kokemus, mutta ei mitään todellista tilannetta saatu aikaiseksi. Maiseman valtasi melkoinen sumu ja otsalamput saivat varsin aavemaisen vaikutelman aikaiseksi. Hyvin pian, kun olimme siirtyneet radan läheisyyteen, tuli juna. Uusi kaveri oli ehkä ihan vähän hämmentynyt, kun samaan saumaan tuli myös juna takaa. Mutta Hopohan ei korvaansa heilauttanut, joten ei tarvinnut Ruotsin prinssin myöskään asiasta huolestua. Mopokin ohitti meidät takaa, mutta se meni myös ilman mitään draamaa. Hölköteltiin pitkät pätkät ja tarkkailin Urhon liikettä takaviistosta. Vähän ottaa aikaa, kun osaan sitä tulkita. Mun mielestä siinä on jotain erikoista. Kari aikoo kengittää tulokkaan lähiaikoina ja katsotaan sitten, miten liike muuttuu, jos muuttuu. Letkeää meno on joka tapauksessa.
Kanakopin kohdalla asukas käynnisteli mönkkärin juuri kun oltiin kohdalla, mutta tuollaisiin ei tarvitse reagoida mitenkään, ainakaan hyvässä seurassa. Pimeä peltoraitti mentiin ihan käynnissä. Kun päästiin koirakentälle, niin siellä oli räksyttäviä koiria ja fikkari päässä huutava nainen. Kumpikaan hevosista ei ollut moksiskaan. Mun olis tehnyt mieli sanoa meitä komentavalle rouvalle muutama totuuden sana, mutta Kari kehoitti olemaan hiljaa. Mun mielestä olisi ollut tärkeä viesti, että emme olleet mitään pikkulapsia, joita voi komennella mukamas miten tahansa. Mutta koiriaan metsässä irti pitävälle naiselle jäi nyt se käsitys, että maailma pysähtyy hänen käskystään. Tekee hänet varmasti tyytyväiseksi.
Paluumatka taas hölkkäiltiin. Kari oli tyytyväinen, kun uusi hevonen ei yhtään rettelöinyt, oli se sitten ekana, vikana tai vierellä. Totesimme yhteen ääneen, että pitkään aikaa ei ole mulla ja Hopollakaan ollut niin rentouttavaa yhteislenkkiä, sillä normaalisti lenkkikaveri on aina esittänyt jotain draamaa ja sirkusta. Tänään ei. Hornankallion mäki laukattiin hyvin ja en voinut muuta kuin ihailla uuden hevosen verkkaista, mutta pitkää laukkaa. Aika näyttävää menoa.
Tallin pihassa riisuttiin varusteet pois ja vietiin hevoset suoraan tarhaan. Sellakin oli ihan nätisti odottanut. Tosin se mökötti Hopolle eikä edes kääntynyt katsomaan, kun isäntä palasi takaisin tarhaan. Hetkeä myöhemmin siellä oltiin jo hoitopuuhissa, kun kävin niiden kanssa vähän juttelemassa. Kävin myös moikkaamassa uutta hevosta, joka vähän vierastaa näitä halistelusessioita, mutta tottuu kyllä. Kari siivosi tarhat, mä laitoin safkat ja viikkaillin kuivat loimet kuivatushuoneesta paikoilleen. Kovasti uskottelin siinä itselleni, että kolme menee ihan samalla vaivalla kuin kaksikin……