Joulukalenterin eka luukku. Valitettava tosiasia on, että meillä ei ole tässä vaiheessa vielä joulukalenteria, sillä laskin sen varaan, että saan seminaarista ostettua valjakolta perinteisen kalenterini. Ben tosin lupasi jälkitoimituksen, mutta eipä ole näkynyt.
Aamulla odoteltiin taas säätilan paranemista. Kahden pintaan olimme selässä. Sella ja Hopo matkakumppaneina. Kovaa oli ja maltillisesti edettiin. Pöllis tehtiin. Puheltiin niitä ja näitä, terapiaratsastus siis. Pitkät kalsarit ovat ilmeisesti tulleet jäädäkseen. Vuorovedoin edettiin ja monin osin vieretysten. Mitään hämmentävää ei tullut vastaan. Hämärä alkoi laskeutua päälle, kun lähestyimme tallilla. Puolitoista tuntia oltiin ratsailla.
Sitten oli Urhon vuoro. Kari laitteli sen valmiiksi, kun minä kokkailin hevosille iltapöperöt. Aamun psylliumit oli sekä Hopolla että Urholla syömättä, mutta kun heitin sekaan kourallisen kauraa, niin kupit tyhjenivät. On se vaan ällöä limaa, en yhtään ihmettele, että ei uppoa.
Urhon kanssa aletaan nyt vähän muuttaa sen tottumuksia. Tänään sen kaulaan pujotenttiin Sellan martsari. Tuiki tärkeä nartsa tuon tyyppiselle kaverille. Eipä se herättänyt suuria tunteita. Ensimmäisissä siirtymissä se pyrki vähän nostamaan päätään ja naamalle levisi hämmentynyt ilme, kun jokin otti vastaan. Sitten se laskikin nätisti päätään ja jatkoi kulkuaan. Tätä tapahtui pari kertaa. Jatkossa sitä ratsastetaan martsarin kera ja Kari pisti jo oman tilaukseen.
Kenttä on luonnollisesti kova ja vähän muhkurainenkin, joten käynnillä mentiin. Paljon voltteja, kiemurauria, pysähdyksiä ja etuosan käännöksiä. Taipuisuus paranee, Melli on aloittanut poitsun kanssa hyvän työn. Vasempaan se taipuu paremmin. Mua askarruttaa edelleen satunnainen nakse jostain takaa. Edellisen päivän pidemmästä lenkistä ei ollut kuitenkaan mitään huomioitavaa. Rauhassa touhuiltiin reilu puoli tuntia, jonka Kari siivoili tarhoja. Yltyvä tuuli ja heiluvat kentän aidat saivat tyypin vähän huolestumaan ja kun raviponin traikku tuli kentälle kääntymään, niin vähän otimme etäisyyttä, mutta eipä se hetkauttanut meitä mitenkään.
Sanna ja tytöt tulivat vielä Urhoa moikkaamaan, kun olimme palailemassa tarhaan. Kiltisti prinssi jaksoi odotella sen, mikä meiltä meni kuulumisten vaihtamiseen. Se on kyllä asiallinen tyyppi. Vähän törkki mun pipoa ja kevyesti hinkkaili itseään. Se on aiemmassa elämässään saanut aina ratsastuksen jälkeen hinkata päätään ratsastajaan ja en ole ihan varma, miten tuohon suhtautuisin. Varmaan pitää kehittää joku välimuoto. Monet asiantuntijat kieltävät nuo hinkuttamiset ehdottomasti, mutta on tälläkin asialla myös toinen puoli. Olen nyt soveltanut sitä, että kun jalkaudun, niin hankaan itse kädellä sen otsaa ja päätä. Ehkä se ajaa hevoselle saman asian ja tuottaa sille mielihyvää. Siihen saa tuossa tilanteessa hyvän kontaktin ja mietin, että kilpailuissa se tuolla hinkkaamisella saattaa rauhoittaa itseään ja se taas veisi ratsukkoa nopeasti kohti tarkastusta. Nämä on näitä.