Ei voi kuin ihmetellä, mistä tuota vettä riittää satavaksi. Kari lähti aamun hämärissä Laukkoon lyömään Valtoa ja Sämpyä kenkään. Se on aina koko päivän reissu, mutta nyt on niidenkin poikien hyvä aloittaa kilpailukausi. Omat hevoset saivat tyytyä tarhailuun. Olisi ollut iltamenoakin tarjolla naapurin toimesta, mutta jätettiin tällä kertaa väliin. Ei vaan jaksa. Ihmettelen Ilolan kummajaisia, joita ei nämä kelit tunnu lannistavan. Kyllä tämä kansa on sitkeää tekoa, niin kuin kansallishevosemmekin. Onneksi päivä on pitenemään päin ja varmasti tämä vielä iloksi muuttuu.
Katselin dokumentin Janne Ahosesta. Mahtavaa sitoutumista ja ohjelmassa oli monta seikkaa, jotka voisi suoraan ottaa käyttöön missä tahansa muussakin urheilulajissa. Jäin kuitenkin miettimään asiaa, jonka useampi haastateltava toi esille. Kyse oli siitä, että kotimaassa kuningaskotkan paluu on joiltain osin otettu vastaan kyynisesti, jopa kadehtien. On kuppikuntia, joissa toivotaan, että koko comeback olisi täysi floppi. Kuitenkin heti ensimmäisessä ulkomaankisassa veteraani otettiin hurraten vastaan niin yleisön kuin kilpakumppaneiden tahoilta. Kummallista! Mikä meistä suomalaisesta tekee niin katkeria, että toiselle ei oikein millään suotaisi onnistumista tai menestystä ja hullut hankkeet toivotaan kumoon heti alkuvaiheissa? Harmittaa jotenkin ihan kamalasti, että muiden yrittäminen ja mahdollinen menestys koetaan negatiivisena asiana. Jaettu ilo on kuitenkin paras ilo, joten täytyisi opetella olemaan kannustava ja iloitsemaan muiden uskalluksesta ja onnistumisesta. Jos tukea ja kannustusta olisi enemmän saataville, niin ehkä meidänkin lajissa olisi enemmän niitä, jotka ottavat riskejä ja kokeilevat joskus jopa mahdottomia asioita. Ilman riskinottoa ei tule myöskään suuria onnistumisia. Noh, Janne Ahosen tiimi totesi asian olemassaolon, mutta ei jää siihen rypemään. Ja näinhän sitä täytyykin tehdä. Lajista riippumatta. Mutta ajattelemisen aihetta tässäkin on.