Hopolla klinikkapäivä. Ja se kesti tosiaan lähes koko päivän. Ontumatutkimuset aloitettiin puuduttamalla kinttua alhaalta ylös. Mulla oli oma klinikkakäynti samaan aikaan, joten seurailin tilanteen kehittymistä etänä. Jarko oli tonteilla. Kuten arvelinkin, ontumaan ei alaosastolta löytynyt selitystä. Nivelet ja luut näyttivät hyvältä. Sellan vuosien takainen potkukaan ei ollut jättänyt jälkeä. Olassa oli pienen pientä rikkoa, mutta ei oikeastaan mitään sellaista, joka ontuman selittäisi. Ultrattiin ja röntgattiin. Mitään ei oikein löytynyt, mutta oikean olkapään alueella oli tulehdusta. Totesin heti, että se symppaa mun vaivoja, joten meillä on yhteiset fyysiset viat sen lisäksi, että luonteetkin on samanlaiset. Hopo oli esittänyt parastaan ja potkinut betoniseinää niin että palaset lentelivät. Tulivat kauempaakin katsomaan, asiallista käyttäytymistä.
Pakkohan se oli ollut rauhoittaa ja tämän ansiosta myös letkuttaa ja tehdä ähkyriskin ehkäisevät toimenpiteet. Pienet rettelöinnit vielä ennen kuin kortisoni saatiin piikitettyä. Samaan hintaan sitten vielä raspaus, kun kerta taju oli kankaalla. Hampaat olivat nyt hyvät, joten jotain hyvääkin. Karilta meni kaikki iltapäivän palaveritkin pieleen, kun koko päivän vietti klinikalla. No nyt on vaarilla vielä viikko totaalista lomaa ja sitten katsotaan, mihin suuntaan homma alkaa kallistua. Vielä jäi Karenkolle muutama juttu tutkittavaksi, jos ei tällä ala toeta. Katsotaan sanoi tohtori ja ihmetellään, niin kuin ollaan ihmetelty jo jonkin aikaa.
Illalla Kari paineli vielä kengittämää vanhaa herraa. Samalla piti tietenkin silmällä, että mitään ähkyyn viittaavaa ei ollut ilmoilla. Hopo sai jo hokkikengät alle, joten eiköhän talvi kohta tule.
Sella kaipaili Hopoa tietenkin koko päivän ja Urho eleli omaa rauhallista elämäänsä. Jälleennäkeminen oli lämmin.