Aamulla lähdin seiskalta tallille. Oli komea aamu ja kivan kirpsalla keli. Syksyn voi haistaa ja aistia jokaisella solulla. Aamusumun seasta välkähteli aurinko ja tallin pihalla huokui ihana rauha. Kun arki on hillittömässä sirkuksessa, niin kyllä ihania hiljaisia hetkiä osaa arvostaa. Kun avasin tallin oven, niin hörinä otti minut vastaan. Se oikeastaan kuitenkin voittaa hiljaisuuden.
Pientä epäselvyyttä oli jälleen askelkuvioissa ja joku ennätti taas käydä pesarissa ja kun kaikki oli lopulta saatu ulos, niin Hopo vielä pujotteli kettingin alta takaisin talliin tyhjäämään Urhon väkkärikupin. Se on kyllä Houdini vailla vertaa. Miten niin iso ja iäkäs hevonen kykenee limboamaan niin matalalta? Tyypit kirmailivat tyytyväisinä pihalla. Minä laitoin radion pauhaamaan ja tartuin talikkoon samalla poikien touhuja seuraillen. Caro kävi ottamassa aamutalliohjeet ja painui takaisin peiton alle. Touhuilin vielä, mitä touhuilin, join kupposen teetä ja nautin atmosfääristä.
Iltapäivällä Kari kävi touhuamassa vielä omia touhujaan. Puuhaa riittää.