Aamulla selkään. Kuumaa edelleen. Päätin suunnata Kyrölän asemalle ja siitä radan viertä kohti Keravaa. Reitti ei ole meille kummallekaan mieluinen, sillä tien molemmin puolin menee korkea aita. Hyvää siinä on se, että kuljettavana on kilometrin mittainen suora, jossa voisi mennä halutessaan vähän reippaamminkin. Olen kuitenkin aika arka laukkailemaan maastossa, sillä koskaan kun ei voi tietää mistä hypähtää joku lapsi tielle tms.
Takaisin tullessa oli Kyrölän asemalle tullut puutarhatyöntekijä raivaussahan kanssa. Se koettelee Hopon rohkeutta. Joudumme steppaamaan. Sivuille kun ei pääse aitojen vuoksi ja takaisin en antanut sen kääntyä, varsinkin kun sieltä ei olisi ollut toistakaan reittiä tallille. Vastaan tullut perhe kävi huikkaamassa työmiehelle, että pitää pienen tauon pörinässä ja niin pääsimme jatkamaan matkaa. Olisihan Hopo siitä mennyt, mutta jonkin aikaa olisin saanut sitä suostutella. Vähän taas mietin, että ei pitäisi lähteä yksin.
Tallille päästyämme menimme kentälle, mutta ei sielläkään oikein mikään onnistunut. Tämä oli niitä päiviä. Puomilla Hopo oli kiltisti. Koska eivät edelleenkään pääse laitumille, jotka kuivuuden vuoksi kärventyvät kasaan, otin nelimetrisen riimunvarren ja talutin ukkelin lähiniitylle. Istuin itse heinikkoon ja annoin Hopon maistella ruohoa. Ohikulkijat näkivät pelkän hevosen ja olivat kummissaan. Karikin tiiraili tallilta ja ihmetteli oliko Hopo astunut mun jalalle tai jotain, kun ei eukkoa näy. Aikansa mussutettuaan vein Hopsun takaisin tarhaan odottamaan päiväheiniä.