8.-11.06. 2017, Endurance Ride 1-3*, Istok Equestrian Club, Pietari

Member on the ground jury

Pienessä kuumeessa, raastavasti yskien ja ääni painuksissa suuntasin torstaiaamulla rautatieasemalle. Kariakin kai säälitte sen verta, että heitti mun keskustaan asti, niin säästyin yhdeltä ylimääräiseltä siirtymältä. Söin aika lattean aamupalan aseman kahvilassa ja siirryin Allegro-junaan. En ole aiemmin käynyt Pietarissa, enkä ole myöskään aiemmin matkustanut Venäjälle junalla, joten koko kuvio oli uusi. Juna oli hienon näköinen niin sisältä kuin ulkoakin. Paikat olivat aika lailla tiukkaan täynnä ja turisteja oli paljon matkassa mukana. Sain onneksi istua kasvot menosuuntaan päin, sillä kun nytkähdettiin liikkeelle, niin yhdessä vilauksessa oltiinkin jo Lahdessa. Parhaimmilla luotijuna kulki statistiikan mukaan lähes kahta ja puolta sataa. Passit ja liput tarkastettiin ensimmäisen kerran tässä vaiheessa. Hetken päästä passit skannattiin uudelleen ja silloin matkustajille jaettiin maahantuloilmoituslappuset täyteltäväksi. Taas kaksin kappalein ohuen ohuita lomakeita. Vainikkalassa passit tarkasti suomalainen rajavartiosto ja hetkeä myöhemmin Vipurissa marssi vaunuun melkoinen määrä naapurin vastaavia ja sitten se syynääminen vasta alkoikin. Passit katsottiin vielä kolmasti ja tavaroiden perään kyseltiin kahdesti. Jouhevastihan homma meni paikallaan istuen, mutta jos olisi halunnut nukkua, niin se jäi kyllä haaveeksi. Kun kolmen ja puolen tunnin aikana kuudesti esitteli passiaan, niin välitorkut jäivän aika vähäisiksi. Muuten matkustaminen oli erittäin vaivatonta. Jos toisen kerran samaan paikkaan tulee asiaa, niin samalla kyydillä menisin.

Pietarissa väki ohjattiin junasta jollekin takaportille ja siellä olikin sitten ystävällisen näköinen nuori mies nimikyltti kourassa vastassa. Käsi ojossa kohti noutajaa, joka nappasikin painavan kassini kantoon ja lähdimme kävelemään asemarakennuksen etupuolelle, jossa hetki odoteltiin “taksin” tuloa. Yhteistä kieltä ei oikein löytynyt ja aika nopeasti sain huomata, että muutenkin Venäjällä tarvittava kielitaito on venäjänkieli. Koska aakkosetin ovat tunnistamattomissa, niin edes opasteista ei saisi mitään selkoa omin avuin. Olin opetellut ennaakkoon kymmenkunta sanaa tai sanontaa ja niitä sainkin seuraavien päivien aikana viljellä. Lyhytkurssi olisi ollut ihan paikallaan. Huvittavia tilanteita saatiin elehtimällä aikaan, kun yritin esimerkiksi kaupassa viittoilla, että haluan hapotonta vettä. Alias-pelin pelaamisesta oli hyötyä. Paikallisia ei kielipuolisuus suuremmin huvittanut, mutta muutamalla ontuvasti lausutulla sanalla sai yleensä pienen hymyn kuitenkin aikaiseksi.

Olin katsonut ennaakkoon taksin taksat ja summittaisen ajoreitin Helen’s Homeen, jossa kaikkien toimihenkilöiden oli tarkoitus majoittua. Ajomatka tuntui aika pitkältä. Nevan rantaa pitkin ajettiin ja muutama hieno historiallinen rakennuskin sattui matkan varrelle. Onhan Pietari valtava kaupunki, kun asukkaitakin on enemmän kuin koko Suomessa. Ja matkan varrella näkyi koko ajan massiivisia rakennustyömaita ja kerrostaloja nousi tiukasti vieri viereen esikaupunkialueelle. Kovin kauas ei ydinkeskustasta tarvinnut mennä kun maisemat muuttuivat nukkavieruiksi ja rähjäisiksi, tiet huonokuntoisiksi. Kun auto pyshtyi majapaikkaa ympäröivän peltiaidan eteen, niin mietin, että jessus sentään. Mutta kun portti avattiin, niin sen takaa paljastui todella sympaattinen pieni puutarha ja puutahan perällä oli oikein idyllunen majatalo. Sesonki ei varmaankaan ole vielä alkanut, joten koko talo oli oikeastaan meidän toimihenkilöiden käytössä. Huone oli viihtyisä ja täytti kaikki odotukset. Olin varautunut paljon vaatimattomampaan majoitukseen, joten heti oltii reippaasti plussan puolella. Kelikin oli kivan kesäinen.

Pääsin hetkeksi huilaamaan, päätä särki. Parin tunnin päästä paikalle alkoi tulla muitakin, vanhoja tuttuja muutama uusikin naama. Jälleennäkeminen on aina lämmin. Päätettiin lähteä lähikauppaan. Jännitystä riitti, kun yritettiin päästä kiivaasti liikennöidyn tien yli! Yhdelläkään autoilijalla ei ollut aikomustakaan antaa tietä. Lopulta kauppaan kuitenkin päästiin. Olin vähän pettynyt siihen, että tarjonta oli aika kotoista ja länsimaista. Ei mitään ertyistä eksotiikkaa. Myyjien palvelualttius oli odotusten mukainen. Ei yhteistä kieltä ja vaihtorahaksi sain kilon kopeekoita hirvittävän palatuksen ohella. Paluu takaisin majapaikkaan oli vielä hurjempi, sillä nyt mukana oli myös ostoskassit kahdessa kädessä. Ylityksen jälkeen kuului aina todeta: we are still alive!

Osa toimareista oli käynyt isommassa kaupassa ja oikein alkoholikaupassa, joten itse rakenneltu iltapala piti sisällään erilaisia naposteltavia, iranilaiseen tyyliin tehtyjä kurkkuja ja tomaatteja sitruunalla ja suolalla maustettuna sekä Belugaa. Asiantuntijoiden mukaan juuri Beluga on parasta venäläistä vodkaa.  Muslimivahvistuksemme tiesi kertoa, miten sen maku hivelee makunystyröitä! Iltamme siis vierähti iloisen keskustelun merkeissä. Kävimme todella mielenkiintoisia aiheita läpi.  Lajin tila puhuttaa aina ja pohdittiin sen olomuotoa maailmalla, Euroopassa ja kussakin edustamassamme maassa. Kisojen järjestämisen haastavuus puhutti ja tietenkin sain oivan foorumin tuoda esille NBCH 2018-kisojamme. Kävimme myös läpi kunkin maan sääntöjä ja sain todeta, että meidän virityksemme on kyllä ehkä kaikista vähiten kilpailutoimintaa tukeva. ihanneaikaluokat pitäisi rajoittaa lyhyemmille matkoilla ja ihan ehdottomana muutoksena pidän sitä, että ihanneaikakisoihin ei eläinlääkäriä tarvittaisi. Kisojen järjestäminen on tällä hetkellä taloudellisesti haastavaa ja osallistumismaksut ylittäneet kipurajat jo aikoja sitten, joten mielestäni ei ole muuta ratkaisua kuin keventää eläinlääkärin roolia ja tämän myötä kuluja. Nyt viimeisetään olisi aika aika radikaaleille uusille linjauksille.

Aamupalalla tapasimme jälleen hupaisissa merkeissä. Tuon porukan kanssa ei naamat ole kyllä hetkeäkään vakavina. Vähän aikaa taas odoteltiin. Odottelu tuntuu myös olevan paikallinen maan tapa. Yhdeltätoista lähdimme porukalla kilpailukeskukseen, joka oli n. 4 km:n päässä majapaikastamme. Olin vähän ajatellut, että senhän voisi vaikka mennä fillarilla, mutta hetkeä myöhemmin totesin, että juu, ei voi. Matkan varrella kohosi taas mielettömät rakennustyömaat ja pienikokoiset kaukasialaiset työmiehet puuhailivat siellä jo kovasti. Alue muuttui ihan joutomaaksi ja oikeastaan jopa jätemaaksi / kaatopaikaksi. Kertoman mukaan Istokin talli on alueen hienoin ja todellinen luksustalli. Kun ajettiin pihapiiriin, niin tätä asiaa oli erittäin vaikea uskoa todeksi. Vastaavaa ymäristöä en ollut koskaan ennen nähnyt.  Paitsi pentuna Keravan kaatopaikalla, josta käytiin kaivelemassa aarteita. Mahtavuuden kruunasi se, että oikeastaan heti kun astuttiin autosta ulos, alkoi sataa.  Porukkaa oli aika paljon paikalla ja kovasti heillä tuntui olevan paperitöitä yms tehtävänä. Yhteistä kieltä ei taaskaan oikein löytynyt. Lähinnä seurailimme paikallisten puuhastelua ja odotimme taas jotain.

Lähdin katselemaan paikkoja ja saamani kuvaus “Shit pit” ei ollut ihan kamalan kaukaa haettu. Aluksi ajattelin, että jos heittelisin sitä ryönää vähän kauemmas ja syrjään, mutta sitten tajusin, että koko alue on yhtä ryönää. Lasia, metallia, kenkiä, muovia, kaakelia, aivan mitä tahansa. Jos meillä kasvaa sienä sateella, niin tuossa jumalan hylkäämässä kolkassa näytti kasvavan jätettä! Mulla oli aika kova nieleskeleminen. En ole koskaan ajatellut itseäni minään luontofanaatikkona, mutta suunnistajana ja metsässä liikuskelijana rakastan puhdasta luontoa enemmän kuin olen ymmärtänytkään. Kun näin luonnon aika rankkaa laiminlyöntiä, jopa raiskausta, niin olo tuntui tukalalta. Kaikki muu meni oikeastan tähän “maassa maan tavalla” fraasiin, mutta tuo ei mennyt. JFF totesi, että pari vuotta aikaisemmin mesta oli ollut samassa tilassa. Talli oli ilmestynyt sinä aikana ja keskellä piha-alauetta tonottävä mökki, joka oli kisatoimistona. Kisatoimisto olikin ihan näppäri. Punalipun lisäksi siellä oli kamina, joten kylmästä ei tarvinnut kisa-aamunakaan kärsiä ja tarkoitus oli muutekin, että ajanottajat ja muut kököttävät siellä sisällä ja ikkunoista katselevat tulemiset jä lähtemiset. Se ei oikein kuulostanut toimivalta ratkaisulta. Mutta muuten mökki oli näppärä komentokeskus. Kisat tulisivat tapahtumaan sen ymärillä.

Käytiin vielä katsomassa talli. Se ei ulkoakaan näyttänyt ihan ruusulta, mutta kuitenkin uudelta, joskin huiskimalla tehdyltä ja viimeistelemättömältä, mutta sisältä se näytti surkealta.  Mun logiikka ei vaan riitä ymmärtämään, miksi sinne oli rontattu kaikkea vanhaa roinaa. Viritykset olivat kammottavat. Foreign vet onneksi puki palautekeskustelussa sanoiksi ajatukseni, että missä tahansa Euroopan maassa tuo talli olisi pistetty käyttökieltoon. Ainut mieltäni rauhoittava asia oli se, että suurin osa hevosista näytti hyväkuntoisilta. Ne olivat hyvässä lihassa ja karvassa ja valppaina tarkkailivat ympäristöään. Liimasin hymyn naamaani, koska ajattelin, että jos en näin tee, niin ilmeeni kertoo kaiken. En kyennyt ottamaan edes kuvia, olin niin shokissa. Mutta seuraavana päivänä nappasin jo muutaman kuvan itselleni muistoksi siitä, että kyllä meillä sentään asiat on aika hyvin.

Janne tuli reiteiltä ja totesi, että reitit olivat ‘absolut hemskt’. Hän ei ollut kuulemma koskaan edes pelännyt niin paljon, kuin rallikuskin kyydissä, kun painoivat pitkin liukkaita reittejä. Hänen mukaansa sinne olisi pitänyt mennä tankilla. Olisin halunnut mukaan reitille, mutta auto oli täynnä tai jotain. Mutta jos ymmärsin oikein, niin reitit olivat muhkuraiset, ja jätesälää puski ylös sieltä sekä täältä. Paljon monttuja ja mutkia, vesikuoppia ja risteäviä reittejä, korkeaa heinikkoa, yms.  Toisaalta, ei asfalttia, ei liikennettä ja pohjat varsin pehmäet. Janne kuitekin arveli, että joudumme miniminopeuksia ehkä laskemaan, koska suurin osa reiteistä oli hänestä niin hidaskulkuisia. Lisäksi hän käski meidän varautua siihen, että hylkäyksi tulee olemaan paljon. Ennen kuin lähdimme pois, niin kävin vielä tpj:n kanssa ihan asiallisen keskustelun  asioista, jotka täytyy olla tehtynä ennen seuraavaa päivää. Da da, kaikki tulee olemaan aamulla valmiina. Yksi asia heillä oli hyvin hallussa, nimittäin kyltit. Niitä oli joka lähtöön ja osa varsin hupaisiakin. Kaikkien merktysi ei oikein vaan auennut.

Viideltä piti alkaa tarkastukset, mutta jotenkin sekin oli vähän myöhässä. Aikataulutus ei tuntunut myöskään olevan sikäläinen hyve. Alkutarkastus itsessään oli ihan kaaos. Meillä ei ollut kunnollisia lähtölistoja ja koska aakkoset eivät olleet ihan tuttuja, niin tulijoiden ja menijöiden kirjaaminen oli snadisti haastavaa. Kovinkaan monella ei ollut alkeellisintakaan käsitystä siitä, miten hevonen esitetään. Myös tästä asiasta järjestävä taho sai myöhemmin foreign vetiltä palautetta. Homma on niin alkeellisella tasolla, että he tarvitsisivat kipäesti klinikoita ja opastusta siitä, miten lajia harrastetaan. Intoa riittää ja ilmeisesti rahaakin, joten nyt tarvitaan ohjausta ja opastusta. Ja kun he sitä saavat, niin kaikesta päätellen pyyhkäisevät meistä suomalaisista pian ohitse. Muutamassa vuodessa varmaankin. Nuoria oli paljon mukana ja kaikkien innostus oli suurta, vaikka toteutus kusahti monessakin kohdassa. Osalle vielä tehtailtiin passeja ja juuri kun olin sulkemassa tarkastusaluetta, niin joku kansallisen luokan tulija keksi vielä tulla tarkastukseen ja kun juttu oli jo tapulteti, niin yksi kv-luokan ratsukko vasta saapui paikalle. Samaan aikaa ERTF oli jumissa rajalla. Hevonen oli kuitenkin jo tarkastettu ja lähtölupa saatu. Mun päänsärkynä  oli hevoset numerointi. Ei ollut mitään, millä hevoset olisi voinut merkitä. Järjestävä taho pyöritteli silmiään ja levitteli käsiään. Kun ei muuta keksitty, niin alkoivat sitten askarrella ohjeideni mukaan suitsiin numerolappuja.

Tarkastuksen jälkeen alkoi reittiselostus. Palatus oli vilkasta. Ymmärisin siitä oman nimeni. Reitistö oli todella sokkeloinen ja pienistä lenkeistä koostuva. Ei tuntunut aiheuttavan kisaajissa suuria tuntemuksia. Tapaamisen jälkeen osa ratsastajista hyppäsi hevosten selkään ilman kypärää tai muuta edellytettyjä varusteita. Mulla riitti hommaa ja selitettävää.  Villin idän meininkiä. Mietin vielä punkassa, että toivottavasti sekä hevoset että ratsastajat pysyvät kisan kuluessa ehjinä ja hengissä. En voinut muuta todeta päivän päätteeksi kuin only in Russia!

Nina oli luvannut hoitaa aamun kuviot Hamidin ja paikallisten toimihenkilöiden kanssa. Näin ollen meidän muiden oli lupa saapua venuelle vasta kuudeksi. Ja sehän sopi. Mulla oli kello soimassa varttia vaille ja Nina soitti  vielä hälärin, joten ihan tikkana olin peltiportilla kuudelta. Venuella asioista oli kuin olikin tapahtunut. Tosin pääluokan lähdön kanssa oli ollut jotain hässäkkää, sekin oli ilmeisesti myöhästyyt, mutta ajattelin, että en jaksa ottaa siihen asiaan suuremmin kantaa. Mutta ei sekään juttu ihan selväpiirteisesti mennyt. Reitit olivat sillä tavalla hauskasti tehty, että ratsukot tekivät ns. ohiratsastuksen useaan kertaan, joten ratsukoita vilahteli koko ajan johonkin suuntaan. Huolto tapahtui myös maalisuoran päässä, joten sitäkin pääsi hauskasti seuraamaan. Ekalta 40 km lenkiltä pitkän matkan menijät saapuivat puoli seitsemän aikaan ja suorivat kaikki nopeasti tarkastukseen, jonka jälkeen kisaa jatkoi enää yksi. Mari vetäytyi myös kisasta tässä vaiheessa. Muut 2*-luokan ratsukot olivat vetäytyneet jo edellisenä päivänä, joten kv-luokissa oli enää kourallinen osallistujia ja kansallisissa luokissa se rapsakka 20. Ratsukoita tarkastettiin ja lähtöjä lähetettiin ja vaikka olin aluksi ajatellut, että hommasta ei tule yhtään mitään, niin kumma kyllä kaaos oli hallittu. Lähettäjä aina ilmaantui jostain paikalle, maalilinjalla aina oleili joku kun siellä tapahtui ja peräänkuuluttamani eläinlääkäreiden sihteeritkin napsahtivat työpisteeseensä, kun heitä tarvittiin. Joten hommahan toimi. Aloin hengittää vähän vapautuneemmin.

Päivä soljuin eteenpäin. Hevosia vieraili huoltopisteessä ja tosi moni huolsi hevosensa itse. Valtavan vesisaavin luona päivysti pari nuorta, jotka tarvittessa auttoivat. Kiinnitin huomiota siihen, että hevoset joivat tosi hyvin. Niille kelpasi mikä tahansa vesi ja joivat yhtä hyvin ojasta, uittolammesta kuin saavistakin. Tauolle tullessaan tosi moni ratsasteli kaikessa rauhassa omaan taikopaikkaansa. Mitään kiirettä ei ollut ja jos joain viilensivät, niin jalkoja. Jotain rättiä laittelivat selkään, mutta erityisesti satulan kohtaan, takaosan isot lihakset jäivät paljaiksi. Usein tulivat tarkastukseen ihan palautumisajan lopuilla ja ehdin muutamaa jo käydä hätyyttämässä. Sama oli CRI-tarkastusten kanssa, että kun kävin muistuttamassa, että tarkastukseen pitäisi tulla, niin saatoin saada lepotuolissa istuskelevalta ratsastajalta vastauksen, että eikös tässä ole vielä minuutti aikaa. Kellontarkka työskentely ei mitä ilmeisimminkään ollut kamalan merkityksellistä.

Tarkastukset sujuivat jouhevasti kuuden eläinlääkärin voimin. Kolme oli kansallisia ja FEI vettien koulutuksessa. Itse hosuin huoltoalueen, tarkastusalueen ja lähtöalueen välimaastoissa. Pyrin olemaan aina siellä, missä tapahtui ja missä tarvittiin. Varsinaista ruuhkaa ei mihinkään tullut. Jotain pientä opastamista oli siellä ja täällä ja juuri siitä kellonajasta muistuttelua. Kisaajien ratsastustaito jonkun verta pisti silmään ja erityisen paljon pisti silmään se, että hevosia ratsastettiin voimakkaasti eteen pohkeella. Jopa niin paljon, että jouduin asiasta huomauttamaan. Yhden ratsastajan komensin lähtölinjalla alas selästä ja hän sitten lähti liikkeelle taluttaen. Lähdimme ihan varmuuden vuoksi toisen tuomarin kanssa pienelle metsäretkelle. Ratsukko tulkin siellä vastaan ja ilokseni sain todeta, että hevonen ainakin siinä kohtaa kulki ihan omalla moottorilla. Sillä reissulla plutasin sitten jossain kuraojassakin ja kun aurinkokin oli alkanut paistaa, niin hiki virtasi.

Kun ratsukot alkoivat saapuilla loputarkastukseen, niin oleilin enemmän tarkastusalueella ottamassa äänestyslippuja vastaan ja julistamassa hyväksyttyjä suorituksia. Kohdalleni sattui vain yksi hylkäys ja kuinka ollakaan kyseessä oli juuri se ratsukko, jonka ratsastajan olin jo aiemmin komentanut alas selästä. Hylkäyksiä tuli melko paljon. Ainahan se tuntuu ikävältä ja varsinkin kun tiedän, miten tylsältä niitä tuntuu ottaa vastaan. Superhauskaa sen sijaan oli onnitella suorituksesta kisan nuorimpia ratsastajia. Mukana oli kolme n. 10-vuotiasta. Venäläisten sääntöjen mukaan nuorilla ratsastajilla (alle 12v)  pitää olla valmentaja mukana. Hyvä idea mielestäni. Henkinen tuki ja turva koko ajan läsnä, kun aikuinen ratsastaa seurana. Kannattaisi miettiä tätäkin vaihtoehtoa myös meidän sääntöihin. Ennemmin vaatia avec, kuin nostaa osallistumisoikeusikää. Palkintoja ei näissä pikkuluokissakaan jaettu ennen kuin koko kisa oli ohi.

Kun reiteillä oli enää yksi ratsastaja, niin päätettiin purkaa vähän toimihenkilömiehitystä. Meikäläinen sai vapautuksen ja pääsin kämpille ja suihkuun. Päätä särki ja heittäydyin sängylle ja kappas, olin nukkunut 2h ja kello oli yhdeksän. Lähdin hiippailemaan alakertaan ja siellähän oli oman porukan epävirallinen iltajuhla alkamassa. Naposteltiin taas nyyttärityyliin ja järjestävä tahokin kantoi herkkuja pöytään. Myös paikalliset toimihenkilöt pyrähtivät paikalle. Kaikki olivat kovin väsyneitä, joten nopeiden kiitossanojen jälkeen paikalliset poistuivat tahoilleen.  Miesvoittoinen kv-toimariporukkamme oli taas kunnostautunut juomahankinnoilla ja reteästi lähti ilta käyntiin. Kiivaasti keskusteltiin päivän kulusta. Siirtyihän juttu Halvardiinkin. Asia herättää edelleen tunteita ja mielipiteitä. Asia on hirvittävän ristiriitainen ja koska en siitä juurikaan tiedä, niin en oikein lähde näihin keskusteluihin mukaan. Foreign vet antoi vähän skansinaaviseen suuntaan palautetta, että meidän pitäisi enemmän auttaa ja ohjata itäisen maan kisatoimintaa. Tämä synnytti myös kiivaan keskustelun, sillä aika myöhään järjestävä taho oli ilmoittanut, että pienoinen likviditeettivaje estää maksamasta ennakkoon sovittuja palkkioita. Jäivän siis jonkin verta saamapuolelle ja se ei vältsisti ole koskaan kamalan kiva juttu. Hamidin mielestä meidän pitäisi ymmärtää olevamme yhtä suurta perhettä ja siinä vaiheessa humoristinen ystäväni vieressä alkoi kovaäänisesti hoilottaa kappaletta “we are family…”. Ratkesin miesflunssani johdosta ihan oikeasti räkäiseen nauruun. Sen jälkeen vuoron perään nappasimme keskustelusta fraaseja, jotka sopivat joihinkin lauluihin ja lauloimme toisillemme niitä. Minäkin kraakkuvalla äänelläni. Nauratti niin paljon, että meinäsi lirahtaa housuun. Juomat olivat vaarassa lopahtaa kesken, mutta arvelin keittiötädeiltä löytyvät ratkaisun ongelmaan parillakymmenellä eurolla. Näin myös tapahtui. Hupia riitti muutama tunti ja sitten totesin, että nyt tämä porukka alkaa olla sitä verta tinassa, että arvelin olevan oikean hetken poistua yläkertaan. Ynnäilin vähän päivää ennen nukahtamista venäjäksi dubattua Arskaa katsellessa. En oikein päässyt selville, oliko loppusumma positiivinen vai negatiivinen.

Aamuksi olimme sopineet aamupalan ysiksi. Oli aika hijaista silloin. Eipä silti, ei maistunut paistettu muna ja pari rasvaista makkaraa mullekaan. Söin Ninan ostaman banaanin. Vähitellen porukka alkoi valua koloistaan ruokasaliin. Muut tekivät lähtä kaupunkikierrokselle ja jokiajelulle, mutta me aloimme Ninan kanssa sanoa da svisania. Jokainen toimihenkilöystävä piti rutistaa jäähyväisiksi ja muutama kyynelkin vierähti poskille. Onhan tuo nyt hienoa porukkaa. Ja totta sekin on, että olemme yhtä matkaratsastusperhettä, joka tasaisin väliajoin kokoontuu milloin mihinkin kolkkaan. Tälläkin kertaa meillä oli ollut aivan kertakaikkisen mainio porukka kasassa. Hupia oli riittänyt läpi koko viikonlopun. Turha tärkeily ei ollut ollut läsnä, vaan hypättiin vitsistä vitsiin ja pientä kiusoittelua ja leukailua harrastettiin läpi raskaan kisaviikonlopun. Portille tuli taas epävirallinen taksi ja puolta tuntia myöhemmin olimme Ninan kanssa asemalla. Käytiin vähän pyörimässä kylällä ja siirryttiin ahtaan lähtöaulan kautta junaan. Nina osti matkamuistokojusta tuliaisia, jotka minä hetke myöhemmin omin.

Matka sujui nopeasti, nopeammin kun tullessa, niin kuin aina. Nina luki ja torkkui, mä pulasin tabletilla ja roiskin Burger Kingin colaa vastapäätä istuvan ihmisen kamoille. Kohta oltiin rajalla, harasho! Käytiin vielä kisaa läpi. Nina kysyi, mikä on päällimmäisin ajatus ja en edelleenkään oikein osannut sanoa. Arvelin tarvitsevani vähän etäisyttä tehdäkseni linjauksen. Nina hypähti Lahdessa junasta mä jatkoin vielä vajaan tunnin ja ronttasin laukkuni Tiksissä pihalla. Samalla ohjailin sen vastapäätä istuneen ihmisen lentokentän junalle. Pakkohan mun oli, kun olin roiskinut sitä colaakin hänen nukkuessaan. Keravalla Kari oli vastassa ja kotona annoin nopean selostuksen ja kävin pikaisesti suihkussa ja otin sohvalla ihanan torkut piski sylissä.

Loppusanoiksi täytyy muotoilla, että olihan reissu sanalla sanoen avartava! Osa asioista kauhistutti, osa raivostutti ja osa laittoi miettimään. Paikallisten yhteishenki ja sitoutuminen teki vaikutuksen. Seura oli niin hauskaa, että hetkeäkään ei ollut vakavaa, vaan vitsi vääntyi ihan tauotta. Uskoisin tehneeni hyvää työtä ja hoitaneen pestini toivotulla tavalla. Sitä en tiedä, että olisikö Venäjän kisat nyt nähty. Piti oikein miettiä, että jos vielä joskus kutsutaan, niin onko vastauksen da vai niet? Sitä en pysty tässä vaiheessa sanomaan. FEI-toimarina olen niin tuore, että kaikki kokemus on tervetullutta, joten olen tästä kokemuksesta ja mahdollisuudesta kyllä äärettömän iloinen ja kiitollinen.  Tapasin myös ihania ihmisiä, joiden kanssa toivottavasti pidämme yhteyttä jatkossa. Varmaan salaa mielessäni mietin, että omalta osaltani olisin voinut olla kehittämässä venäläistä matkaratsastusta vähän oikeampaan suuntaan. Uskon kuitenkin pienen ihmisen ja esimerkin voimaan. Tässä kaikessa on pureskeltavaa vielä pitkäksi, pitkäsi aikaa. Snadisti kammoa, mutta toistaalta, snadisti nastaa. Kaikella on aina vähintään kaksi puolta ja niin myös tällä reissulla. From Russia with love!