Satu hoiteli aamuhommat ja Melli kävi aamupäivällä ratsastamassa Sellan. Tamma oli valmistellessa ollut taas happamana, mutta kun pääsivät töihin, niin meininki ja mentaliteetti muuttui. Hyvä treenin jälkeen tamma pääsi takaisi tarhaan mutustamaan heiniään. Kari teki iltatallin ja mä nappasin työpäivän jälkeen kourallisen kipareita ja painuin punkkaan.

Caro lattoi hevoset ulos, joten Karikin sai nukkua vähän pidempään. Puolilta päivin puski kuitenkin jo tallille touhuamaan. Päivä vierähti nopeasti. Hämärän tullen lisäsi vähän heinää ja kiirehti kotiin syömään. Pienen huilin jälkeen pakkasimme itsemme taas autoon ja käytiin ottamassa hevoset sisälle. Mun selkä tuntui ihan hyvältä. Kolmikko oli leppoisalla tuulella ja itsekn tulin hyvälle mielelle, kun harjailin ja nuuhkin niitä.

Kari kotiutui aamuyöstä ja saikin heti ottaa vastuun oikeastaan ihan kaikesta. Lähdettiin kuitenkin yhdessä tekemään aamutallia ja jotain huiskin siellä kannatuksen vuoksi. Pedrokin sai tehtyä aamujuoksunsa. Kun tultiin kotiin, niin olin aika valmis taas asettumaan makuulle. Lounaan jälkeen Kari lähti tallille ja touhuili siellä myöhälle iltaan. Moni asia on kuukaudessa mennyt vähän rempalleen. Riehui tarhoja siistiksi ja kävi Urhon kanssa heittämässä hyvän lenkin. Hevonen oli ollut vähän hermona alkuvaiheessa, mutta selkäännousu oli sujunut hyvin. Ekan kilsan pöhisi omiaan, mutta sitten rauhoittui ja keskittyi tekemiseen.

Mulla on menossa stewardilisenssi vanhaksi ja hermoilen sen kanssa. En ole ihan tyytyväinen siihen, miten päivitysmahdollisuudet on järjestetty. Enkä oikein iloitse siitäkään, että osallistuminen tuomarikoulutukseen päivittää lisenssin. Noh, ei voi mitään, aika kuluu ja maaliskuun loppu lähestyy vauhdilla. Jos ei pysty, niin ei sitten pysty. En tiedä, kumpi on tärkeämpää, kouluttaa uusia vai varmistaa, että vanhat saavat lisenssinsä päivitettyä. Toivottavasti lisenssitoimarit eivät kuitenkaan vähene entisestään. Homma on aika epäkiitollinen. Jotain pitäisi tehdä myös lisenssitoimihenkilöiden arvostuksen lisäämiselle. Ja se jotain on kyllä ihan jokaisen lajin parissa toimivan itsensä tehtävissä ja päätettävissä. Tuntuu olevan kamalan vaikeaa niin järjestäjille kuin kisaajillekin hyväksyä se, että tuomarin sana on laki. Vaikka asioita toki tehdään yhteistyössä, niin viimeisen vastuun kantaa tuomari ja sen takia hänen soisi kyllä nauttivat myös sidosryhmien kunnioitusta. Ihan jokaisesta asiasta ei tarvitsisi alkaa nillittämään, mutta toisaalta tietenkin toimareiden pitäsi olla määrätietoisia ja pysyä linjassaan, joka vielä pohjautuisi sääntöihin. Monesta muusta lajista voisi kuitenkin vähän ottaa oppia siitä, miten tuomariin suhtaudutaan. Oli se tuomio omasta mielestä oikein tai väärin, niin se on tuomarin pätös ja sillä mennään. Varsinkin turhat valitukset liittoon ja niiden jatkuva puiminen takuuvarmasti saavat ihmiset miettimään, että kannattaako noihin hommiin edes lähteä. Toivottavasti uusia toimareita nyt kuitenkin saadaan ja toivottaavasti alkeiskurssien, sääntökoulutusten ja  valmennusten myötä saadaan myös lajin parissa toimivat henkilöt ymmärtämään, että se joka kulloinkin niitä tuomarin natsoja kantaa on sen päivän kuningas.

Caro ja Satu ahkeroivat tallilla. Satu teki kaiken valmiiksi tallihommien osalta ja mä ylitin itsenä siten, että illalla koiran kanssa kävin kumpanakin iltana ottamassa hevoset sisälle. Ei mitään suurta ponnistelua, mutta tähän saumaan sopivaa turpaterapiaa. Avasin ovet ja suljin ne kolmikon perässä. Kevyesti harjailin, kopeloin läpi ja kuuntelin suolistoäänet. Vaikka pakkasta ei ole kuin kymmenisen astetta, niin kolmikko ei meinaa sitä saada kunnolla lämmitettyä. Ilmeisesti Hopo oli kuumin kaveri porukassa, sillä viime talvena kovillakin pakkasilla oli sisälämpötila vähintään kahdeksan. Nyt se tuppaa olemaan neljä.

Paskalava ei ole tyhjentynyt, joten tarhoja ei nyt myöskään ole siivottu. Olen jo harkinnut sellaista vaihtoehtoa, että pyydetään Riitta tuomaan kuorman tänne meidän pihaan. Hyvin uppoaisi tähän muhkuraiseen tonttiin. Voi sitä riemua, kun Pedro saisi möyriä hevosenpaskassa elämänsä innolla myös kotona.

Pakkanen paukkuu ja aurinko paistaa. Mun elämä on nyt soljunut aika lailla nukkuen ja kiparia imien. Mutta päivä päivältä kroppa tuntuu paremmalta. Sunnutaina kävely postilaatikolle oli jo äärirajoilla ja tänään meni pienen pieni metsäkävely pedron kanssa. Hitaasti kiiruhdetaan ja kotona voin rauhassa nuolla haavojani. Caro ja Satu ovat hoitaneet tallikuviot. Tiistaina Satu juoksutti kentällä koko kolmikon. Ei draamaa.

Maajoukkuevalmennettavat kokoontuivat tiistaina. Olimme jo ennakkoon ilmoittaneet, että emme osallistu. Eikä mulle tosiaan tullut mieleenkään, että lähtisin mihinkään istuskelemaan. Mun rooli on muutenkin aika vähäinen. Lähinnä heittelen ideoita ja toki yritän saada ryhmää toimimaan tiiviisti yhteen. Näen niin, että yhteisöllisyys veisi asiaamme eteenpäin. Henkisen puolen jutut on mun mietittävänä ja aiheeseen kuuluu vahvasti se, että jokainen renkaisiin kuuluva henilö kokisi olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi. Silloin annamma mahdollisuuden onnistua ja menestyä. Toivottavasti saame porukan kanssa sellaisen hyvän pöhinän päälle ja PM-kisoissa saataisiin jotain ihan uutta aikaisiksi.

Tänään Melli ystävällisesti kävi ratsastamassa Sellaa. Tavanomaiseen tapaan. Tamma oli hyväntuulinen ja toimi toivotulla tavalla. Tekivät ihan kunnolla töitä kentällä ja homman jälkeen tarhaan pääsi tyytyväinen hevonen ja kotiin lähti tyytyväinen ratsastaja.

Päätettiin kokeilla sellaista kattausta, että Satu laittoi kaiken madollisen valmiiksi ja iltatallin aikaan hoidin itseni tallille päästämään kolmikon sisälle. Näin tapahtuikin ja sain tylsyyteni keskelle vähän turpaterapiaa. Eipä silti, kannustusta ja tsempitystä on tullut paljon ja kiitos niistä.  Pienikin puuha uuvuttaa ja kun kotiin pääsin niin olin aika lailla valmis iltalääkkeille ja nukkumaan!

Päiväni meni sängyssä kieppuessa, sohvalla nukkuessa, kipulääkkeitä nappaillessa, seisoskellessa ja mustelmia bongaillessa. Luita  ei ollut poikki, sen oivalsin kyllä jo edellisenä päivänä, mutta olo oli sillä tavalla tukala, että varasin maanantaille lekurin. Niin kipeä en ollut, että olisin päivystkseen lähtenyt.

Caro ja Satu hoitelivet hevoset. Ei mitään ihmeellistä sillä rintamalla. Paskalava ei tyhjentynyt.

Aamulla käytiin Pedron kanssa tekemässä aamutalli. Tein kaiken mahdollisiman valmiiksi, sillä suunitelmissa oli, että illalla käyn ratsastamassa ja teen sen jälkeen iltatallin ja käyn kotimatkalla kaupassa. Hämmensin vähän lantalavaa ja kirosin tilannetta, niin kuin olen nyt tehnyt jo yli kahden viikon ajan. Todella turhauttavaa olla riippuvainen jonkun toisen aikatauluista ja viitseliäisyydestä. Mulle sopisi erinomaisesti sellainen omavaraistalous, että ei tarvitsisi keneltäkään pyytää tai odottaa yhtään mitään. Riippumattomuus on muutenkin mulle tärkeä juttu ja ainakin tämä toisen armoilla oleminen ja yksinkertaisten asioiden aneleminen on aivan torkeän ärsyttävää.

Kun päivä kääntyi itlapäiväksi, niin lähdin takaisin tallille. Olin toivonut aurinkoista ulkoilusäätä, mutta sitä ei valitettettavasti ollut tarjolla. Alkuviikon jäätikön päälle on kuitenkin satanut ohut kerros lunta, joten maisemat ovat olleet nyt aika kivat ja pakkasta muutama aste. Hevoset toihuilivat omiaan, kun saavuon paikalle. Keräilin Urhon varusteet talliin ja hain hevosen sisälle. Se oli jo lähtökohtaisesti todella hermostunut. Kun aloin nostaa satulaa selkään, niin se alkoi poukkoilla ja satulakin putosi siinä rytäkässä. Vetopaniikkikohtaus oli taas alkamassa, mutta sain sen purettua ja rauhoitettua tilanteen. Riimusta napsahti yksi osa rikki, mutta muutoin säästyittiin vaurioitta.  Asettelin satulan selkään ja rauhoittelin hevosta.

Olisi tietenkin pitänyt tässä kohtaa miettiä hyödyt ja haitat, uhat ja mahdollisuudet.  Kun kevonen on noin hermona, niin parasta olisi tietenkin viedä se kentälle ja juoksuttaa tai jättää koko liikutus toiseen kertaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Olin asennoitunut mukavaan ratsastusretkeen pellolla, käynyt availemassa jo kaikki veräjät ja muutekin sillä mielellä, että nyt mennään! Ilmeinen virhe. Hevonen puhisi ja pöhisi, kun menimme pihalle. Taluttelin sitä hetken ja käytiin laittamassa kentän valot päälle ja muutenkin mukamas ajoin sen tunnetilan alas. Tulkitsin tilanteen väärin.

Kun sain jalkani jalustimelle ja ponnattua painon sille, niin hevonen lähti liikkeille. Täyttä laukkaa ulos portista, joka oli auki siitä syystä, että paskalavan hakija pääsee lavan kitkatta hakemaan!! Sain vielä itseni satulaan, mutta en tietenkään jalkaa vastapuolen jalustimelle. Pienessä ylämäessä ja kiintyväst nopeudesta johtuen painoni heilahti satulan takakaarelle, joka luonnollisesti aiheutti pukkisarjan. Ohjia en ehtinyt sen enempää kasata enkä niistä olisi tohtinut suuremmin edes ottaa kiinni. Kolmannesta pukista ja ysikymppisestä lähdin. Volton kautta oikealle kivikovaan maahan. Huudon saattelemana. Ilmeisesti maahan osui ensin alaselkä ja sitten pää.

Pimenevässä ilmassa makasin selällänä pää kohti tallia ja jalat kohti Ridasjärventietä. Hetken siinä hengittelin ja olo oli sellainen, että mikään raaja ei liiku. Sain käännettyä itseni vatsalleni, löysin silmälasini ja hyvin, hyvin hitaasti könysin konttausasentoon ja siitä varovaisesti vaiheittain pystyasentoon. Vähän huojuttu ja kypärä oli omituisesti kallellaan. Otin sen päästä pois ja totesin, että sehän oli mennyt hajalle. Kiukuspäissäni heitin kypärän maahan, jossa se nökötti seuraavan tunnin.

Lähdin tarhoille päin ja oletin, että Urho olisi siellä. Ei ollut, mutta sen sijaan tammat juoksentelivat tarhan yhtä laitaa pitkin edestakaisin hännät pystyssä. Jäljistä näin, että hevonen oli mennyt metsään. Kirosin mielessäni avoimen portin lisäksi sitä, että mikä helvetti sen sinne metsään ajoi. Onneksi mulla oli herkkuja taskussa ja hetkellisen metsästyksen jälkeen sain karkulaisen kiinni. Heitin siltä paluumatkalla satulan puomille, sillä pelkästään hiihtävä kävely on sitä verta vaikeaa, että selkään ei ollut mitään mahdollisuutta edes yrittää. Vein ruunan kentälle ja juoksutin sitä puolisen tuntia. Sen jälkeen vapautin sen tarhaan ja raahustin hakemaan levälleen jääneitä  varusteita ja tärisevin käsin kaivoin 2 neljästaista Buranaa ja yhden tonnisen Panadolin hampaisiihin ja purin ne jauheeksi, jonka sain nieltyä alas.

Olin niin raivoissani, että kihisin. Se vitun portti, toi vitun hevonen, vitun paniikkikohtaus edellisenä päivänä, se vitun tosiasia, että  kahden viimeisen kuukauden aikana Kari on ollut enemmän maailmalla kuin kotona. Ja sokerina pohjalla faktatieto siitä, että edessä on taas saikku ja mahdollisesti sairaalareissu. Olin niin raivona, että teki mieli huutaa. Ja olisin varmaan huutanutkin, mutta kun sekin olisi sattunut!

Tein siinä  vielä iltatallin raivon voimalla. Harjasin hevoset ja ähisin liikkuessani. Selkä ei enää taipunut mihinkään suuntaan. Kuulostelin, että pystynköhän ajamaan autoa. Kotimatkalla kävin huojumassa lähikaupassa ja kotona kokkasin lämpimiä voileipiä. Palan painikkeeksi nappasin 6mg Sirdaludin. Laitoin kellon soittamaan kahden tunnin välein, sillä pelkäsin toki mahdollista tajuttomuustilaa aivotärähdyksen johdosta. No ei tarvinnut pelätä sitä, sillä kun koko kroppa oli kuin pesismailalla piesty, niin yhtään kokonaista tuntia en yhtäjaksoisesti nukkunut. Edelleenkin vallitsevin tunne oli raivo ja varmaan sen takia sainkin vaadittavat hommat tehtyä sekä tallilla että kotona.

Töiden jälkeen kävin taas nappaamassa matkaan sekä koiran että Lauran. Tallilla touhuilin omia heinäjuttujani kun kuulin tallista ihan tajutonta kolinaa. Menin katsomaan ja niinhän siellä oli käynyt, että tällä kertaa Urho oli jätetty käytävälle ketjuihin kiinni, hajotettu riimu ja poistuttu paikalta. Ei, ei, ei, ei.  Se ei nyt vaan meinaa mennä jakeluun. Annnoin likalle vähän suoraa palautetta. En tiedä, miten seon yleensäkin niin vaikeaa, että kaikki hevoset eivät ole saanlaisia ja se mikä toimii yhdellä ei toimi toisella. Paljon voi tietenkin kouluttamalla saada aikaan, mutta vanhojen huonojen tapojen poisoppiminen on tosi, tosi hidasta. Olin aika harmissani, sillä nyt käytäväkäyttäytyminen otti taas tosi paljon takapakkia ja se vaikutta suoraan ihan kaikkeen. Kaikkeen kengittämiseen lähtien ja moneen moneen muuhun juttuun.

Noh, hevonen saatiin valmiiksi ja likka selkään. Sen suhteen ei ollut tällä kertaa mitään vaikeuksia. Ehkä aavistuksen steppaili, mutta tilanne rauhoittui tosi nopeasti. Siirtyivät kentälle taivuttelemaan.  Ihan mukavasti tekivät töitä kaikissa askellajeissa. Laura tosin ei oikein aina jaksa ratsastaa kamala ntarkasti, vaan antaa hevosen vähän kanttailla ja oikoa. Kuitenkin olivat lähes puolitoista tuntia hommissa. Laukkasivat paljon ja tyttö ei oikein meinannut sisäistää sitä tosiasiaa, että laukka on hevoselle raskasta ja nopeuttaa sykkeen lisäksi hengitystiheyttä. Ja jos hevonen on hengästynyt, niin loppukäyntejä jatketaan sitten niin kauan kunnes hengitys on tasaantunut, ei kellon mukaan.

Tallissa mitattiin syke ja opetin Lauralle sykekahvan käyttöä ja sovittiin, että alkaa jokaisen treenin jälkeen mittaamaan sykkeen, että saa hommaan rutiinia. Tyttö juotti hevosen ja hinkutti sen kuivaksi. Sitten otettiin loput hevoset sisälle ja alettiin tehdä lähtöä kotiin.

Keskiviikkona ei mitään mainittavaa. olin myöhään töissä ja Satu hoiteli tallikuviot. Torstaina Melli kävi päivällä ratsastamassa Sellan kentällä. Se oli mukavalla tuulella j teki työtä pyydettyä. Tatanka spurttaili kentän ulkopuolella ja antoi muutaman kerran lisäkierroksia myös Sellalle.  Hommien jälkeen Melli antoi kolmikolle päiväheinät ja Satu hoiteli illalla tallihommat, koska mulla oli yksi vanhempainilta. Meno vaikutti tavanomaisen tasaiseltä ja kelit olivat pikkupakkasella.

Kotimatkalla nappasin Lauran Keravalta ja siitä kiihdyteltiin Suonpäähän. Nopea vaihto, koira kassiin ja baanalle. Satu oli touhunnut talllla jo pitkin päivää, joten kaikki oli hyvässä järjestyksessä. Laiteltiin Sella valmiiksi. Laura jaksaa sen kanssa kikkailla ja väitti tällä kertaa opettaneensa sen pussailemaan. En tiedä, mihin kyseistä taitoa tarvitaan, mutta puhatkoot nyt tamman kanssa niin plajon kuin haluaa. Hyvä suhde kuitenkin palkitaan, jos joskus kisaamaan pääsevät.

Kun kaikki hupsuttelu ja hipsuttelu oli tehty, niin pääsivät kentälle. Heti pääsin muistuttamaan muutamasta perusasiasta, mutta muuten homma meni varsin kivasti. Kentällä pohjakin on aika ok ja saivat tehtyä puolitoista tuntia töitä. Tamma oli kuuliainen ja aika innostunut vaihtelun vuoksi pyörimään kentällä. Pedro juoksenteli sen vierellä ja perässä. Sella on oikeastaan ainut, jonka luulen jossain vaiheessa piskin kyllästyvän. Urho ja Tatanka melkein jopa lähtivät koiran leikkiinkutsuun mukaan ja porukalla vähän pyrähtelivät tarhan puolella.

Kun Sella siirtyi loppuverkkoihin, niin otin kaksi muuta sisälle. Sella pääsi sitten suoraan heinille. Mä menin pihahommiin ja Sella oli tietenkin käynyt selällään niin likka jostain kumman syystä päätti vielä ottaa sen käytävälle hajattavaksi yms. Kuulemma kivempi juottaa sille melassivesi siinä. Ilmeisesti oli tosi kivaa, ainakin hevosella. Kun tulin heinäkiekalta, niin saavillinen malassivetta oli käytävän lattialla ja likka sitä luuttusi tomerana. Totesi sitten itse, että oli tässä se hyvä juttu, että nyt hän oppi ettei Sellaa voi siinä irti pitää ja jättää esimerkiksi juoma-astian kanssa hetkeksikään vahtimatta. Vähän epäilen, että mahtoiko mennä kerrasta läpi.

Harjattiin vielä hevoset ja sitten toivoteltiin niille hyvät yöt. Kotimatka puhuttiin kiihkeästi eläinsuojelusta ja muista siihen viittaavista asioista. Laura myös kertoili, miten kilpailulupa lunastetaan Virossa. Aika paljon vaativampi kokonaisuus kuin meillä, mutta seurajäsenyyttä ei vaadita, vaan lupa myönnetään suoraan liitosta.  Sovittiin seuraavat tallipäivät ja taas lähempänä yhdeksää pudotin tytön kotitalonsa eteen Keravalle. Pedro nukkui koko kotimatkan kuin tukki. Kyllä siitä hyvä tallikoira kehkeytyy.