Keskityttiin viimeistelemään terassia kotona ja hevoset saivat olla omissa oloissaan. Lämmintä riittää ja välillä räpsähtää vähän ukkoskuuroa niskaan, mutta komeista keleistä saadaan nauttia. Perjantaina yritettiin bongata verikuu. Täydellinen pimennyt tapahtuu kuulemma kerran vuosisadassa. Täydellistä pimennystä ei nähty muuta kuin kuvissa, mutta ihan viimeiset rippeet siitä kuitenkin livenäkin. Kesä alkaa olla lopussa ja olen jotenkin haikeassa vireessä. Onhan elokuu toki vielä kesäkuukausi, mutta kun työt alkaa, niin se on syksyä. Ja illat alkavat olla pimeitä…. sekin on syksyä.

Mua vähän ahdistaa, kun on niin kuuma ja hevoset ovat pellossa eivätkä tallissa. Voisihan ne talliinkin viedä, mutta sitten ovat tallissa eivät pellossa. Ja mahdoton ajatus tässä kohtaa on hakea ne päivittäin talliin ja viedä takaisin peltoon. Joten joudun sietämään jompaa kumpaa. Toistaiseksi se on nyt niin, että ovat pellossa. Ja ihan tyytyväisiltähän ne siellä aina vaikuttavat, mutta silti.

Tiistaina vinguin illalla, että lähdetään niitä vielä lähes  yömyöhään katsomaan. Ja niinhän me sitten lähdettiin. Siellä olivat ja söivät. Laitumelle kävellessäni ajattelin, että olisikohan nyt aika käydä Urhon haudalla. Kari varmaankin aavisti, mitä tulossa oli. Ja tulikin. En vaan voinut sille mitään. Yritin rauhoittaa hengityksen ja pulssin, mutta kyyneleet vaan valuivat vuolaina. Valuivat vielä pitkään kotimatkallakin. Itkin siinä sitten samalla Dottien ja Hoponkin. Ilmeisesti on niin, että en tule ikinä pääsemään noista kolmesta menetyksestä yli.

Keskiviikko menikin sitten enemmän tai vähemmän melankolisissa tunnelmissa. Kari on aloittanut jo työt. Mä vielä viikon keräilen voimia ja sitten se taas alkaa, arkinen aherrus. Jos ei jotain lottopottia sattuisi tulemaan kohdalle. Meillä on vielä syksyn valmistelut vaiheessa, mutta eiköhän ne ehdi kun lämpimiä kelejä lupaillaan ainakin vielä pitkään. Olisikin hyvä, jos hevoset voisivat olla vaikka elokuun loppuun asti pellossa.

Helettä, hellettä ja hevoset laitumella. Käytiin niitä moikkaamassa ja rasvailemassa Sellan turpaa. Toistaiseksi se ei ole palanut. Ötökät jonkun verran kiusaavat, mutta eivät kaikesta päätellen kohtuuttomasti. Karilla oli mielenkiintoinen kengityshomma lauantaina ja se veikin häneltä melkein koko päivän. Sunnuntaina aherrettiin terassin kimpussa ja kyllähän se päivän päätteeksi alkoi varsin valmiilta näyttää.

Mielenkiinnolla seurailen  norjalaisten, ruotsalaisten ja liettualaisten matkaa Pisaan junnujen EM-kisoihin. Suomellakin on edustaja mukana ja toivon Nealle hyvää kisaa ja hyvää tulosta. Matka on pitä kujeltella hevosia täältä pohjoisesta Italiaan. Olosuhteet eivät ole todellakaan helpot. Vähän olisi tehnyt mieli lähteä kisoja katsomaan, mutta ehkä parin vuoden päästä….

Tukalaakin tukalammat helteet jatkuvat. Meillä on onneksi allas taas pihalla ja kun tunnin jotain puuhailee, niin pääsee pulahtamaan. Varsinais-Suomessa käryää maasto ja moni voi todella huonosti näillä helteillä, mutta meillä kyllä pärjätään loistavasti. Ainut mikä mua huolettaa on hevoset. Aurinko paistaa, ei tuule, paarmoja paljon yms. Keskiviikon olin jo ihan hermostuksessa ja torstaina totesin illalla, että haluan mennä katsomaan hevosia. Niinpä sitten ajeltiin illan saavuttua laitsalle. Kaikkihan siellä oli hyvin, tietenkin, mutta mulla vaan oli sellainen tunne, että täyyy mennä. Kun alan jostain hermostua, niin sitä tunnetta ei saa pois. Oikeastaan olen rauhallinen vain silloin kun hevoset ovat lähettyvillä. Liittynee siihen, että Urho lähti niin, että emme olleet paikalla. Ihannetilahan se olisi, että joku olisi aina läsnä siellä missä hevosetkin ovat. Nykypäivänä se ei taida olla mahdollista kovinkaan monella, mutta kuten sanoin: ihannetila.

Illalla sain epävirallisen tiedon, että SM-kisoihin liittyvässä sääntötulkinnassa, tai mikä se sitten ikinä olikaan, ei tulla tekemään mitään päätöstä. Ihmettelen tätä kyllä. Sotkuinenhan se juttu oli ja koska valitus ei varsinaisesti liittynyt kilpailun kulkuun vaan siihen, milloin määritellää kilpailu alkaneeksi, niin oletin kyllä kurinpitolautakunnan edes ottavan jotain kantaa.  Mutta jotenkin jännästi tämä kaatui muotoseikkoihin. Kun mun ja Karin toiminnasta tehtiin täysin tuulesta tempaistu valitus jokunen vuosi sitten, niin kummasti asia silloin otettiin käsittelyyn. Mutta mehän olemme nobodyja, joten ehkä sillä sitten oli osuutta asiaan. Eipä silti. En missään vaiheessa uskonut, että tässä tulisi jotain korjausliikkeitä tähän vuoteen, mutta jos vaikka sääntöihin saataisiin kirjattua selkeästi, että matkakisa alkaa tuntia ennen alkutarkastusta, tai vaikkapa alkutarkastuksesta. Jolloin osallistujamääräksi voitaisiin katsoa ne ratsukot, jotka osallistuvat tarkastukseen. Tämä nykykäytöntö oli nyt uutta ja toivottavasti ensi vuonna jo taakse jäänyttä. Voittajat ovat kuitenkin voittajia!

Hillittömät helteet jatkuvat ja oikeastaan ihan siitä syystä pidettiin hevoset edelleen kotona. Kari vähän suunnitteli, että olisi lähdetty iltalenkeille siten, että mä ratsastan Sellalla ja hän tulee taluttaen Tatankan kanssa perässä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä missään vaiheessa vuorokautta ei tehnyt mieli lähteä hikoilemaan hevosen selkään. Sen sijaan siirreltiin hevosia etutontilta takatontille ja takaisin ja se oli aika lailla siinä. Tammat tekivät kuitenkin tehtävänsä ja söivät etutontin ja takatontin kasvillisuuden matalaksi.

Naapurin 36-vuotias tamma tuli tiensä päähän vähän aikaa sitten ja kävivät nyt tarjoamassa laiduntaan meille, mutta Kari ei innostunut. Tiistaina kuitenkin todettiin, että nyt on aika  viedä hevoset takaisin peltoon. Järkyttävässä helteessä lastattiin ne taas kyytiin. Lastaus meni ihan niin kuin toivoa sopii. Kopissa oli tarjolla leipää ja kauraa niin kukapa ei sinne haluaisi tulla. Liian kuuma tosin. Päädyttiin siihen, että vietiin hevoset puolen päivän aikaan talliin lepäämään. Meille tuli myös yksi satula-asiakas sovittelemaan penkkejä ja sen aikaa tammat saivat levätä. Kuudelta vietiin ne peltoon ja vauhtia tietenkin taas riitti. Hännä pystyssä painelivat pitkin peltoa ja sen päälle piehtaroivat. Joten tosi hyvä, että pestiin ne huolellisesti ennen kuin vietiin laitumelle.

Samalla reissulla selvisi, että naapurista ei heru meille kuivaheinää tämä vuonna, joten pienoinen paniikki tässä saattaa tulla kuivaheinää metsästäessä. Viime vuonna sitä saatiin Saulilta ja yritetään samaa väylää tälläkin kertaa.

Aamupäivä meni vielä aitahommeleissa, mutta illalla ajeltiin tallille ja alettiin laitella tammoja matkustuskuntoon. Mua alkoi vähän jännittää, että mitenköhän Tatankan kanssa käy. Sitähän on kyllä käsitelty paljon ja on kuin puoliksi ihminen, mutta silti se ei juuri koska joudu tekemään mitää sellaista, mikä ei ole sille ihan mieleen. Sellahan oli meille tullessaan ihana typykkä, mutta ai että, jos se ei halunnut tehdä sitä, mitä pyydettiin, niin taivas putosi niskaan ja homma meni muutenkin hankalaksi. Mietin vähän, etät mitähän Tatanka toteaa, jos se ei halua jotain tehdä.

Sella käveli hyvin koppiin ja ei voi kun hämmästellen muistella niitä ongelmia, joita aikanaan oli. Kuusi tuntia lastaustataisi olla huiput. Eikä se kovinkaan usein alle tuntiin mennyt. Noh, nyt on toisin ja hyvä näin. Olen nimittäin koittanut karsia Tatankalta kaikki huonot esimerkit pois. Olen todennut, että mallista se oppii todella paljon. Ja kiitollinen täytyy olla siitä, että Hopo ja Urho ehtivät  sen elämässä hetken aikaa olla. Kaksi niin selväpäistä kaveria, että parempia esikuvia en osaa keksiä.

Nyt tilanne oli kuitenkin siis se, että Sella asteli koppiin ja jäi rauhassa odottelemaan. Tatanka kävi kerran tai pari kurkkaamassa ja kun aloin rapistella leipäpussia, niin asteli sisälle syömään. Ihana pikkuinen, rohkea ja luottavainen. Sen elämässä ihminen on ollut  vain hyvä ja jos jotain siltä pyydämme, niin se aika pienesti epäröi pyynnön toteuttaa. Tuli koppiin, söi annetut antimet ja jäi paikalleen seisomaan. Kari sulki luukut ja lähdimme liikkeelle.

Matka sujui hyvin. Rauhallisesti ajeltiin ja äijä unelmoi jo uudesta vetoautosta, joka toivottavasti elokuussa saadaan alle. Aluksi takaa kuuluu muutama kopautus, mutta sitten hiljaisuus laskeutui ja se jatkui kotiin asti. Pihassa tammoilla vähän oli kiire ulos. Sella muutaman kerran ehti jo naruaa nyppiä ennen kuin sai luvan poistua. Tatanka tuotiin kaikessa rauhassa heti perään ulos. Olivat lungisti ja nappailivat pihanurmea. Taluteltiin ne etutontille. Annettiin vettä, heinää ja suolakiveä. Laitoin fb-päivityksen, jotta naapurit osaavat taas tulla moikkaamaan leipäpalojensa kanssa. Tosin uusien naapureiden kanssa olen vähän varovainen. Koirastakin on tullut niin iso haloo, niin saattavat ahdistua myös hevosista. Aika näyttää.

Aina se on ihanaa saada hevoset kotiin. Niiden katseleminen antaa mulle suurta iloa. Sellakin on ollut aina meihin niin kiintynyt, että käytös muistuttaa ennemminkin koira. Tatanka taas puolestaan on kun koiranpentu. Edelleen se saattaa laitumellakin heittäytyä syliin nukkumaan. Hirnahtelee hijlaa unissaan ja heluttelee jalkojaan kuin nukkuva koira. Se on niin IHQ.

Tiistaina 3.7. olin saanut kutsun mr-komitean kokoukseen sääntövastaavan roolistani johtuen. Ihan hyvä, sillä suuremmin minua ei ole tässä vakanssissa kaipailtu. Kävimme hyvää keskustelua säännöistä ja mahdollisista muutoksista. Osasta olin kovinkin innostunut ja osasta en. Lähtökohtaisesti en pidä siitä, että sääntö ei ole täsmällinen. Jos sanotaan esimerksi, että rikkeen tehnyt pysäytetään, niin mielestäni pitää täsmentää, että pysäytetään miten. Ja niin edelleen. Keskustelu kävi vilkkaana. Ja vähän tietenkin sivuttiin myös SM/ lajimestaruusasiaa. Sovittiin myös lisenssikoulutuksesta syksymmälle ja olin toki iloinen, että palveluksiani halutaan käyttää.

Aamulla heräilin taas älyttömään aikaan ja kesäheikki kärsi samasta vaivasta, joten hyppäsi mukaan tallikyytiin. Noh, kun mä aloin hommiin, niin kaveri otti tirsat! No eipä mitään, päästin tammat pihaan ja annoin niiten siistiä pihanurmikkoa ja ruohottunutta kenttää. Itse olen vähäuninen, mutta voin jollain tapaa kuvitella, mitä se on, kun ei vaan saa nukuttua, vaikka olisi kuoleman väsynyt. Sekin on joskus koettu. Noh, mä join teetä ja ihmettelin maailman menoa.

Tammat leiriytyivät kentälle. Se pitäisi lanata mahdollisimman pian, tai olisi pitänyt kai hoitaa jo aiemmin, mutta kun oli liian kuivaa ja sitä ja tätä. Nämä normaalit kootut selitykset.

Kari hoiteli tavanomaiseen tapaan illalla itatallin.

Kun leiri loppui, niin jätettiin omat hevoset pariksi päiväksi talliin. Joten perjantaina ajelinkin jo ennen seitsemää Ridasjärvelle. Olin nukkunut jälleen vähäisesti, joten ei sen niin väliä, vaikka olisin mennyt sinne jo viideksi. Hevoset olivat kaikesta päätelleen nukkuneet raivokkaasti. Kumpikin oli yltä päältä purussa. Ja Sella tietenkin pedannut paskakikkareihinsa. Sain harjata hyvän tovin, että viitsin vapauttaa ne ulos. Ja Tatanka ei tietenkään edes lähtenyt, vaan jäi taas hengaamaan talliin ihmisen avuksi. Kari kertoi sen hakumatkasta, että heti jos reitillä näkyi jotain epäilyttävää, niin hevonen tuli ihan kylkeen kiinni kuin koira. Sellainen se on, ihmisen paras ystävä.

Lopulta sain karsinat laiteltua kuntoon ja nuorukaisen pihalle, joten loikkasin autoon ja ajelin Espooseen, siellä nopea siistiytyminen ja sitten keskustaan hoitamaan asoita, Iksuun hakemaan parturiliikkeeseen jotain hyllyä ja tämän jälkeen taas salaman nokka kohti Hämeenlinnaa. Viimeinen keikka tällä erää.  Kari hoiteli illalla hevoset yöpuulle.

Team Suonpään perinteinen junnuleiri. Upeita, edustavia nuoria naisia, jotka tekevät upeaa työtä ja ovat mitä parhainta mainosta koko lajille. Aina asiallisesti pukeutuneina, hymyilevinä, hyväkäytöksisinä jne. En voisi liikaa ylistää ja todella harvoin ylistän yhtään, koska en pidä turhasta nuoleskelusta ja hypettämisestä. Mutta sanotaan nyt vaikka niin, että on jopa ihan etuoikeus saada tehdä töitä näiden nuorten  kanssa. Se pulppuava iloa ja kepeys, mikä tallilla ja meillä kolme päivää taas vallitsi on vastustamatonta. Tietenkin välillä menee kuppi nurin ja tietenkin välillä joku möksähtää ja mököttää ja haluaa tehdä asioita eri tavalla. Mutta se nyt on normaalia ja liittyy siihen, että tässä nyt kuitenkin opitaan myös yhteistyötaitoja ja myös elämään tätä elämää, joka meille jokaisella on annettu. Koko nelikko on erilaisia persoonia ja tyystin erilaisita lähtököhdista. Täydentävät ehkä toisiaan ja ainakin opettavat toinen tosilleen erilaisuutta ja sen sietämistä. Kaikilla on voimakkaasti tukevat taustajoukut, mutta tämäkin tuki ilmenee jokaisen kohdalla tyystin eri tavalla. Nyt kun aletaan siirtyä lapsista nuoriksi aikuisiksi myös oma roolini selvästi vähän muuttuu. Alan mennä enemmän siihen rooliin, joka minulla on myös töissä. Nyt ei puhuta enää pelkästä urheilusta, vaan ihan ohjauksesta elämän varalle. Ja sekin on totta, että vähitellen ollaan siinä pisteessä, että en pysty pitämään enää omaa turvaväliäni, vaan nämä pahalaiset ovat kiemurrelleet ihan iholle. Koko nelikko on kovin rakkaita ja olen heistä kyllä äärettömän ylpeä. Ja pienen siivun otan itsellenikin, sillä myös minä teen kovasti töitä.

Mä olen suunnitellut ohjelman viime vuoden rungon ja osallistujien toiveiden perusteella. Koska pääkisat olivat niin lähellä, niin ei otetti mitenkään ryppyotsaisesti. Tehtiin yhdessä juttuja, harrastettiin ja ennen kaikkea purettiin Morva niin atomeiksi, että siihen ei enää tarvite tällä porukalla palata. Epäonnistumiset on nollattu ja käyty vähän läpi sitä, miten nollaaminen tapahtuu. Toisaalta toivon, että hyvistä suorituksista osataan iloita pieni hetki ja sitten jättää myös ne taakse ja suunnata eteenpäin. Sen enempää menestykseen kuin epäonnistumiseen ei kannata jäädä rypemään. Ja loppujen lopuksi SM tai lajimestaruus tai mikä se nyt siten onkan nimeltään on pienen pieni kilpailu ja niin kuin Minttu oli rohjennut lehtijutussa ääneen sanoa, meidän tavoitteet on paljon korkeammalla. Mutta askel askeleelta edetään ja siinä mielessä SM on hyvä steppi ja jokainen hyväksytty suoritus 80 kilsalta ja yli on iso teko ja askel lähempänä meidän tavoitetta, joka tosiaan odottelee 2021.

Leiristä lisää Tien päällä -osiossa, vaikka ei nyt sen kummemmin tien päällä edes oltu, mutta en viitsi tukkia tätä päiväkirjaa niin pitkällä kirjoituksella.

Päivä meni enemmän tai vähemmän viikonlopun uurastuksesta palautuessa ja tiistaina alkaa leiriä suunnitellessa. Ritan ja Saran osalta asiat kääntyivät parhain päin. Morvan epäpuhtaan liikkeen syyt on selvitetty ja niistä palattu normaaliin arkeen. Minttu ilmoitti ottavansa leirille mukaan Ruutipojan ja Saana kaikkien harmistusten jälkeen ja leirin pienoisen epävarmuuden vuoksi valitsi perheloman (ja tämä siis täysin ymmärrettävää). Vähän oli mietittävänä logistiikkaa ja muonitusta ynnä muuta. Älyttömän kiva, kun tytöt tulevat. Tästähän oikeastaan sovittiin jo vuosi sitten ja Sara heti vuoden alussa anoi itselleen lomapäivät ja ilmoitti, että hän tulee leirille vaikka yksinään.  Ja mikäpäs siinä. Ihanaa, että tulevat ja toivon oikeastaan, että tämä perinne säilyy niin pitkään kuin kukin meistä hevosten kanssa puuhailee. Vaikka sitten 30 vuoden päästä ihan vaan kuivaleirinä, mutta kuitenkin. Viime vuonna meillä oli Urhon poismenosta huolimatta hienoja hetkiä ja vaikka edellä mainittu menetys varjostaa tietenkin tätä aikaa vuodesta mun elämän loppuun asti, niin uskon tämänkin leirin tuovan meille kaikille iloa ja elämyksiä. Mun valintahan on tehdä nuorten kanssa töitä ja hienoahan se on myös harrastustoiminnan nimissä. Nyt kun ei Karilla ole aktiivista vaihetta matkaratsastuksessa, niin näiden nuorten luotsaaminen on äärettömän terapeuttista myös minulle itselleni. Terapeuttista ja palkitsevaa.