Vuoden viimeinen lenkki. Lämmintä tänään vain 4 astetta. Se on talvi selvästi nyt. Homma aloitettiin Hopon klippaamisella. Mysliä kaukaloon, raippa käteen ja homma käyntiin. Yllättävän rauhallisesti saatiin homma hoidettua. Kari parturoi ja mä pidin hevosen aloillaan. Hyvä työnjako, vaikka Karin käden jälki ei ole ehkä ihan parturiin verrattavaa, mutta Hopo ei koskaan seiso paikoillaan, jos äijälle sen homman antaa, joten parempi näin. Vauhtiraidat saatiin aikaiseksi. Valoisassa niitä ei kannata katsella, mutta onneksi valoisaa ei montaa tuntia vuorokaudessa ole. Kun homma oli hoidettu, niin Hopo mökötti taas perinteiseen tapaan karsinan perukoilla.

Urho ja Hopo laiteltiin valmiiksi. Me tehtiin Hopon kanssa alkuun asfalttipätkä ja kipitettiin karkuun taas parhaamme mukaan. Selvästi Hopon hengitys kulki kepeämmin, kun valtavaa turkkia oli vähän trimmattu. Oltiin jo puolessa välissä oikopolkua, kun valkoinen salama pyyhkäisi metsän reunasta. Hopo hirnahti tervehdykseksi ja Urho vastasi. Kun pääsimme pois peltopolulta, niin karautettiin vielä karkuun kellolle asti. Kukot ja kanat poukkoilivat pitkin pihaa, mutta eivät aiheuttaneet kummallekaan hevoselle sydämen tykytyksiä.

Hölköteltiin peltojen välistä metsään ja siitä asfaltille. Pieni pätkä käyntiä ja taas koirakentän tiellä hölkkää. Seuraava peltotie käyntiä ja jo oltiinkin taas radan varressa. Huolestuttava juttu tuli näköpiiriin: edestakaisin jauhava, pörisevä mönkijä, joka lanasi tietä. Hopo olisi jo ollut menossa, mutta eikös viritys pysähtynyt odottamaan. Hopokin pysähtyi. Ukko sammutti koneen ja nyt vasta Hopo olikin epäluuloinen. No eikäs äijä todennut, että he kyllä menevät. No eivät todellakaan menneet. Ukko alkoi jutella hevosille ja Hopokin oli saanut hetken harkita asiaa, joten siitähän me sitten mentiin…. ja Urho perässä. Hölkillä Hornankallion päälle asti. Tehtiin vielä loppukäynnit sinne, missä Kari viimeksi mätkähti maahan. Nyt homma sujui paremmin, joskin kyllä Urhoa vähän huolestutti.

Tallin pihalla olimme siten, että Hopolta oli kulunut lenkkiin aikaa tunti ja Urholta seitsemän minuuttia vähemmän. Hopo pääsi suoraan tarhaan. Se oli aavistuksen nihkuinen, mutta ei hiessä ja siitä mulla oli tosi hyvä mieli. Urho joutui vielä vartiksi kentällä. Taivuttelin sitä vähän, oli jäykän tuntuinen. Kari sai noottia, kun ei viitsi kentällä ratsastaa. Ihan rauhallisia olimme Urhon kanssa molemmat ja kaikille jäi hyvä mieli.

Urhokin pääsi takaisin tarhaan ja heinille. Kari jatkoi siivoamista ja mä otin viimeisen mohikaanin käsittelyyn. Olin sen jo aiemmin harjannut ja nyt Sessukka sai taas jo tavaksi tulleen takapuolen pyykkäyksen. Yritti tarjota ohimennen hammasta ja sai siitä melkoiset palautteet. Silmät taas pyöri päässä, kun ruvetaan ojentamaan. Sulassa sovussa lopettelimme homman ja jo olikin aika kiiruhtaa kotiin perunasalaattia rakentelemaan.

Hevosilla vapaata. Kirjoittelin muutaman tekstin ja pistin eteenpäin. Kari kävi Dottien kanssa Kaisan luona. Samalla keikalla olivat puhuneet vähän Urhon naksumisesta ja Kaisa tarkisti vähän kirjoistaan asioita ja totesi, että antamamme itse loihdittu nivelsekoitus on oikein hyvä vaihtoehto. Sillä mennään sitten jatkossakin. Ja naksuminen on nyt kyllä huomattavasti vähentynyt, kun nivelaineita on syötetty.

Leudossa säässä mennään edelleen. Lämmintä 5 astetta ja valoista aikaa kuutisen tuntia. Ei vettä taivaalta, mutta ilman suhteellinen kosteus varmasti aika suuri. Melkein kastuu, kun pihalla liikkuu. Kahdella autolla mentiin taas tallille, sillä Kari aloitteli tarhojen siivousta jo ennen ratsastusta. Hopo ja Sella olivat tehneet kuusipuistaan selvää, mutta prinssin arvolle ei ilmeisesti sovi havujen järsiminen. Kuninkaallisen kuusta on vain riepoteltu.

Sellakin otettiin taas sisälle ja perspesulle tietenkin heti. Se alkaa sujua jo hyvässä hengessä ja harmoniassa. Sessukasta on kaiketi mukavaa, kun hanurin seutua sivellään ja suihkutellaan lämpimällä vedellä. Pitäisi ostaa sinistä shampoota tai sitten mun täytyy ottaa vaalennusaine taas käyttöön, mutta valumajäljet eivät lähde takajaloista enää pois. Pakkasia odotellessa. Jos ei sekään auta, niin vaihtoehto C, eli ProHay otetaan käyttöön.

Poikien kanssa lähdettiin liikkeelle. Me otettiin Hopon kanssa vähän etumatkaa, mutta Urho ajoi meidät kiinni jo ennen ensimmäistä reippaampaa suoraa. Hölköteltiin Riitan suuntaan. Koulun luona ehdotin, että Urho vietäisiin läpi tunnelista. Hopo pistettiin houkuttimeksi. Ensimmäisellä yrittämällä ei onnistunut. Heti kun matalan tunnelin katon varjo kohtasi hevosen pään se kipakasti kääntyi ympäri. Tultiin Hopon kanssa takaisin. Annettiin hevosten hengitellä sieraimesta sieraimeen ja yritettiin uudelleen. Taas jäi Urho matkasta. Kari alkoi hermoilla ja häntäkin piti hetki rauhoitella. Neljännellä yrittämällä Urho uskaltautui tunnelista läpi.

Asfalttiosuudella nähtiin, että vastakkaisesta suunnasta lähestyi myös yksi ratsukko, joka kääntyi Sydänmaantiellä. Sanoin, että siitä saadaankin hyvä saalis, jolla oli vajaan kilometrin etumatka. Kun päästiin soralle, niin paineltiin vauhdilla eteenpäin. Pikkaista vajaa pari kilsaa ehdittiin hölkötellä, kun saatiin karkulainen jyvälle. Ratsastaja alkoikin meitä haastatella ja lyöttäytyi porukoihin. Hopo ei tykännyt kamalan hyvää tästä. Kulkuri otettiin keulaan ja pistelikin kolmella kesäkengällä menemään sellaista vauhtia, että me saimme äijän kanssa vaihtaa kummeksuvia katseita. Kierrettiin porukalla Riitan kieppi. Matkakumppani ehti avautua, että suunnittelee vaihtavansa alaa ja ryhtyvänsä sepäksi. Lisäksi vähän valitteli, että menopeli on jo 17v. Mitäpäs me, nyökyttelimme ymmärtäväisinä.

Kari ja Urho lähtivät heittämään Riitan kieppiä toistamiseen ja mä lähdin uuden seuralaisen kanssa vastakkaiseen suuntaan. Näinkin, että sadan metrin päässä oli Riitan tallin väkeä ja sanoin tulevalle sepälle, että ravataas noi kiinni. Riitta ja Marjut olivat ulkoiluttamassa jotain ensikertalaista. Huikattiin heipat. Seuralaiseni vaihtoi porukkaa lennossa ja me loikattiin Hopon kanssa metsään ja kipitettiin takaa-ajajaa karkuun. Kari ja Urho saivat meidät hiekkakuopilla kiinni. Hölköteltiin hiljakseen asfaltille. Hopolla oli tosi kuuma ja kaduin katkerasti, että en jo kuukausi sitten klipannut sitä enemmän.

Koulun kohdalla Kari ehdotti, että mennään uudelleen tunnelista. Urho lähtikin imuun heti ensimmäisellä kerralla. Kiire oli kuitenkin kova ja vähän rynni ohikin tunnelin ulostulopäästä. Otettiin homma uudelleen. Toiseen suuntaan meni rauhallisemmin ja vielä kolmas kerta ja se tultiin jo asiallisesti ja aiotussa järjestyksessä. Yksi uusi juttu taas otettu haltuun ja Hopo jälleen kerran teki sen, mihin sitä on jo monta vuotta käytetty. Näyttämään pöllöille elämisen ja tekemisen mallia.

Tunnelin jälkeen sovittiin, että nopeammat menevät omaa vauhtiaan ja me tullaan Hopon kanssa vähän rauhallisemmin perässä. Urho karautti laukoille ja häipyi oranssiksi pisteeksi horisonttiin. Hopo sai hetken toppuutella, mutta sitten pystyttiin hölkkäämään omaan vauhtiamme ilman mielipide-eroja. Kun kipusimme viimeisen mäen ylös ja taas alas, niin näin, että oranssi pilkku leijui jo lähes kakkaratien päässä. Hopo vähän huuteli, mutta sitten pistettiin hölkäksi ja laukattiin samainen suora. Tallilla Kari ehti odotella 10 minuuttia. Hopon kanssa tehtiin 16 km lenkki 1:15 aikaan. Urho leijui 17 km 1:05 aikaan. Asfalttia reilu 3 km, joten hyvät hölkkävauhdit kummallakin. Sykkeet heti kamojen riisumisen jälkeen Urholla 48 ja Hopolla 60.

Ei voi kuin ihmetellä, mistä tuota vettä riittää satavaksi. Kari lähti aamun hämärissä Laukkoon lyömään Valtoa ja Sämpyä kenkään. Se on aina koko päivän reissu, mutta nyt on niidenkin poikien hyvä aloittaa kilpailukausi. Omat hevoset saivat tyytyä tarhailuun. Olisi ollut iltamenoakin tarjolla naapurin toimesta, mutta jätettiin tällä kertaa väliin. Ei vaan jaksa. Ihmettelen Ilolan kummajaisia, joita ei nämä kelit tunnu lannistavan. Kyllä tämä kansa on sitkeää tekoa, niin kuin kansallishevosemmekin. Onneksi päivä on pitenemään päin ja varmasti tämä vielä iloksi muuttuu.

Katselin dokumentin Janne Ahosesta. Mahtavaa sitoutumista ja ohjelmassa oli monta seikkaa, jotka voisi suoraan ottaa käyttöön missä tahansa muussakin urheilulajissa. Jäin kuitenkin miettimään asiaa, jonka useampi haastateltava toi esille. Kyse oli siitä, että kotimaassa kuningaskotkan paluu on joiltain osin otettu vastaan kyynisesti, jopa kadehtien. On kuppikuntia, joissa toivotaan, että koko comeback olisi täysi floppi. Kuitenkin heti ensimmäisessä ulkomaankisassa veteraani otettiin hurraten vastaan niin yleisön kuin kilpakumppaneiden tahoilta. Kummallista! Mikä meistä suomalaisesta tekee niin katkeria, että toiselle ei oikein millään suotaisi onnistumista tai menestystä ja hullut hankkeet toivotaan kumoon heti alkuvaiheissa? Harmittaa jotenkin ihan kamalasti, että muiden yrittäminen ja mahdollinen menestys koetaan negatiivisena asiana. Jaettu ilo on kuitenkin paras ilo, joten täytyisi opetella olemaan kannustava ja iloitsemaan muiden uskalluksesta ja onnistumisesta. Jos tukea ja kannustusta olisi enemmän saataville, niin ehkä meidänkin lajissa olisi enemmän niitä, jotka ottavat riskejä ja kokeilevat joskus jopa mahdottomia asioita. Ilman riskinottoa ei tule myöskään suuria onnistumisia. Noh, Janne Ahosen tiimi totesi asian olemassaolon, mutta ei jää siihen rypemään. Ja näinhän sitä täytyykin tehdä. Lajista riippumatta. Mutta ajattelemisen aihetta tässäkin on.

Perinteiset Tapanin glögit. Kihlapäivää vietettiin taas tavanomaisin menoin. Glögikattilat käyhäsivät kolmesta eteenpäin ja latkimista jatkui pitkälle yöhön. Vilinää ja vilskettä oli riittämiin. Väkeä virtasi tasaisena nauhana sisään ja ulos. Kiitos kaikille mukana olleille.

Hevosilla oli vapaapäivä.

Yritettiin palautella itseämme Tapanin vastaanotosta. Kari sai pikalähdön lyömään Mepelle irtokenkää ja sillä reissulla pamahti Rangerista jousi poikki. No eipä mitään, samoilla höyryillä pajalle ja kuinka ollakaan auto oli entistä ehompana käytössä jo illalla. Mun mielestä tosin voisi nyt ottaa vihjeestä vaarin ja vaihtaa auton uudempaan.

Vettä satoi koko päivän ja tallille ei päästy ollenkaan. Sain sentään laadittua alkavan kauden kisakalenterin ja vähän pohdittua tavoitteitakin. Tästä se taas lähtee uuden kauden suunnittelu ja muutaman viikon päästä starttaa toteutuskin. Tammikuun puolessa välissä Urholla seuraava startti ja silloin on matkana n. 50km.

Aamun valjetessa lähdettiin Karin kanssa heittämään vähän reippaampaa lenkkiä. Vettä satoi oikeastaan kaatamalla. Urho ja Hopo lähtivät reissuun koirikselle. Otettiin Hopon kanssa varaslähtö ja pisteltiin reipasta vauhtia menemään. Kari saavutti meidät vasta pitkällä peltotiellä. Loput matkasta mentiin yhtä reippaasti ja saatiin oikein hevoset puhaltamaan. Osittain se johtuu tietenkin viiden asteen lämpötilasta ja paksusta karvasta, mutta vauhtiakin vähän oli. Pojat painelivat tosi reippaasti ja meillä kaikille oli mukavaa. Ketään ei nähty koko lenkin aikana, sillä keli ei tosiaankaan ollut ulkoiluun sopiva. Kun päästiin takaisin tallille, niin sade alkoi vähän laantua. Sella oli odotellut kiltisti tallissa ja koko kolmikko pääsi takaisin tarhoihin. Me kiirehdimme jo kohti Pukkilaa, sillä mamman herkkupadat odottivat.

Perinteinen aattoaamun ratsastus järjestettiin ihan perhepiirissä. Pienessä tihkusateessa painelimme tallille minä, Jarko ja Kari. Hevoset laiteltiin valmiiksi ja tarjoilin niille kullekin leipäpalaset ennen lenkkiä. Jarko laitteli Sellaan valmiiksi ja jutteli sille hikipippurijuttujaan. Ehdimme Jarkon kanssa käydä kentällä vielä perusjutut läpi ennen lenkkiä. Sitten lähdimme liikkeelle. Oli sovittu, että tehdään minipöllis. Kari sai meidät kiinni juuri ennen peltojen välistä kulkevaa oikopolkua. Käännyimme Jarkon kanssa sinne ja Kari jatkoi Urhon kera suoraan hevosenkenkälenkille. Olimme lähes samanaikaisesti kohtaamispaikassa ja siitä jatkoimme yhdessä. Sella sai kulkea ensimmäisenä, Hopo toisena ja Urho viimeisenä.

Hämmästelimme metsää, joka oli edelleen loppusyksyn tilassa. Pienenä poikkeuksena tietenkin se, että pajut ovat kissoilla. Tuntuu jopa, että kasvit kasvavat. Ennen punaista metsälaatikkoa tapasimme maanomistajan, joka varoitteli kaatuneesta puusta. Sehän ei meitä pysäyttäisi. Eikä sitä tehnytkään. Hopon kanssa ylitimme rangan ensimmäisenä, sitten perässä tuli Sella ja viimeisenä taas Urho. Paluumatkalla tapasimme maanomistajan uudelleen ja hän hämmästeli, että kaatunut puu ei meitä ollut pysäyttänyt. Toivottelimme puolin ja toisin hyvät joulut ja jatkoimme matkaa.

Sellalle tuli kiire paluumatkalla. Jarko oli hivenen hätää kärsimässä. Kari ja Urho lähtivät omille teilleen vähän vauhdikkaammin ja me muut etenimme rauhallisemmin. Hetken teutaroituaan Sella kuitenkin tyytyi kohtaloonsa ja loput matkasta sujui ihan rauhallisesti. Kari kiersi oman lenkkinsä vähän alle tuntii ja meiltä kesti Jarkon kanssa vähän yli tunti. Tallilla hevosia odotti pipariyllätys. Kari mittaili Sellan kintun lämpötiloja. Kipeä jalka oli taas vähän lämpöisempi, mutta se alkoi kyllä heti viiletä. Jätettiin hevoset ilman loimia, vaikka tihutusta oli tarjolla. Arveltiin kuitenkin, että pääsevät halutessaan katokseen. Pian oltiinkin jo kotimatkalla valmiina saunaan, notkuvaan herkkupöytään ja lahjasulkeisiin kuusen äärelle. Ihana Joulu!

Hevosilla vapaata. Vettä sateli, mutta joulua tehtiin kovasti ja illan tullen hämärissä ei sitä edes tiedä, että lumi puuttuu ja vettä sataa.

Ihan älyttömät kelit! Kari lähti aamusella tallille ja suitsi sekä satuloi Sellan ratsastuskuntoon. Pienen tauon jälkeen tamma olikin tulta ja tappuraa. Neuvoteltavaa oli jonkin verran. Kari mietti mielessään, että poika tulee kyllä saamaan kylmää kyytiä aaton ratsastusretkellä. Kiersivät neljän kilsan hevosenkenkälenkin. Askellajina oli käynti, mutta loikkimista ja pomppimista suuntaan jos toiseenkin oli riittävästi tarjolla. Jalka lämpeni vähän liikutuksesta, mutta lähti viilenemään välittömästi. Jotain siellä tapahtuu.

Mä ajelin tallille puolitoista tuntia myöhemmin ja mitä lähemmäs kohde tuli ja mitä enemmän jouduin lisäämään pyyhkijöihin tehoja sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että en todellakaan lähde mihinkään ratsastamaan. Huumorintaju oli ihan totaalisesti loppumassa tähän jatkuvaan sateeseen! Ilmoitinkin oitis tallille saavuttuani, että teen safkat ja poistun paikalta. Onneksi Hedu sattui olemaan paikalla ja sai houkuteltua mut juomaan kupposellinen teetä pahimpaan ketutukseen. Siinä sajua siemaillessa tosiaan suurin ärsyyntyminen suli pois ja samaan aikaan sade hiipui. Näin ollen päästiin kuin päästiinkin selkään ja jopa kuivana.

Hopo ja Urho ovat jo hyvät kaverukset ja mukavassa mielialassa kierrettiin pöllökujan lenkki. Mulla tosiaan fiilikset paranivat lenkin edetessä. Hölkättiin niin pitkälle, että oli pakko tehdä Hornankalliolla loppukiepaus. Ja juuri silloin Urho pääsi yllättämään. Remontissa olevassa aaltopeltivajassa naulapyssy lauloi ja ovet paukkuivat tuulessa. Urho teki erittän kipakan täyskäännöksen ja samalle hetkellä oli selvää, että nyt tulee pudotus. Hopokin luottaa Urhon reaktioihin ja ehti sekin ysikymppisen tekemään, ennen kuin sain sen ruotuun. Tuolloin äijä makasi jo selällään maassa, mutta yritti tiukasti pitää ohjista kiinni. Muutaman metrin raahautui hevosen vetämänä perässä, mutta sitten ote irtosi ja Urho singahti vajan taakse pienelle rundille. Tosi nopeasti se kuitenkin rauhoittui ja antoi tietenkin itsensä kiinni. Kurainen äijä ja vähän kipeät sormet saatiin lopputulokseksi.

Kun päästiin takaisin tallille, niin tutkittiin Urho ja todettiin, että ei mitään vaurioita esim. kintuissa. Samalla mittailtiin Sellan jalkojen lämpötilat. Kyllähän niissä edelleen eroa oli. Samalla kuultiin kauhutarina siitä, miten juuri kuluneella viikolla yksinäinen ratsastaja oli suistunut meidän metsälenkillä kanveesiin ja virunut kinttu hajalla metsässä hyvän tovin. Ei tietenkään kännykkää mukana, joten ihan tyypillinen tilanne.