26.-28.06.2018 Team Suonpään junnuleiri, Ridasjärvi

Vähän veivattiin taas lerin aloitusta ja muutakin kokoonpanoa. Hepulla on Napilla oli pieniä vaikeuksia Jämsässä ja niitä kartoittaessa aikaa kului sen verran, että ei ollut ihan varmaa millä hevoseslla kukakin ratsastaa. Näin ollen vähän ruuvailtiin myös aloitusta ja alkuperäisen maanantain sijaan aloitettiin tiistaina. Se sopikin hyvin, sillä sain hoidettua maanantaina vähän muita juttuja ja laiteltiin tallilla systeemit valmiiksi. Myös logistiikan kanssa oli sumplaamista ja koska Sara sai hetki sitten ajokortin, niin nyt olikin oiva hetki treenata hevosauton kuljettamista. Minttu ja Sara lähtivät Kärppälästä hijakseen ajelemaan ja olivat ihan aikataulussa Ridasjärvellä. Samoihin aikoihin Rita saapui myös tallille ja lähti hakemaan Nappia. Tytöt laittoivat itselleen makuupaikat valmiiksi sekä hevosille tarhat ja karsinat ja siinä vaiheessa mekin ehdimme Karin kanssa paikalle. Jotenkin hassua, että olivat omalla kyydillä. On ihana huomata, että muksut kasvavat, mutta on se silti myös jotenkin hämmästyttävää. Kohta huomaa, että teinistä on tullut aikuinen, ihan vertainen. Ja toisaalta, kun useamman vuoden tekee nuorten ihmisten kanssa töitä, niin samalla siinä näkee ihmisen kasvun ja myös oman vaikutuksensa ihan eri tavalla kuin aikuisten ihmisten kanssa työskennellessä.

Syötiin pikainen lounas ja alettiin laitella hevosia valmiiksi. Meininki oli leppoisa. Juttu luisti ja tasainen pulputus ja kikatus höysti hommia. Vessasta löytyi kohtlaiseksi kasvanut ampiaispesä ja oma ohjelmanumero oli sen tuhoaminen. Ratsukot lähtivät liikkeelle kohti rataa. Mä latasin autoon vähän syötävää ja juotavaa, sykekahvan ja muistiinpanovälineet ja lähdettiin karin kanssa perään. Otin aika paljon videota ihan sen takia, että voitaisiin niitä yhdessä illalla katsoa. Tarkoitus oli taas kerran keskittyä istuntaan, sen symmetriaan ja tasapainoon sekä mahdollisimman liikkumattomaan asentoon, jotta hevosta häirittäisiin mahdollisimman vähän. Mähän lähtökohtaisesti toivon, että ravissakaan ei kevennetä. Ihan vaan siitä syystä, että väsyneenä jokainen istahdus satulaan tulee kerta kerralta raskaammaksi ja muutenkin se keventäminen käy hevosen selän ja ratsastajan polvien päälle. Ennemmin treenataan niitä keskikehon lihaksia ja ollaan siellä seisovassa asennossa.

Helle oli aika raastava, mutta ratsukot etenivätkin maltillisesti ja keskinopeus pidettiin kympin tuntumassa. Kun päästiin radalle, niin kierroksia tehtiin vain neljä ja pyrin kuvaamaan niistä mahdollisimman pitkät pätkät. Pääsääntöisesti tytöillä on hyvä ja  vakaa istunta. Varsinkin Mintun pitkäkinttuinen kroppa on kuin tehty kyseiseen istuntaan. En oikein voi kuin ihaillen katsoa tytön menoa. Toki Sauronin silmä aina jotain havaitsee. Eihän hommassa ole mitään mieltä, jos vaan heiluttelen viiriä ja huutelen, että loistavaa ja mahtavaa ja upeeta. Kyllä tässä vaiheessa vielä korjattavaakin löytyy, mutta pääsääntöisesti homma on jiirissa, jos vaan ne jalkaterät pysysyvä eteenpäin ja kintut hevosen kyljissä kiinni ja heiluminen saadaaan minimoitua. Jos hevoselle saadaan ihanteelliset olot niin ratsastaja voi vähän kärsiä.

Tytöt olivat pari tuntia ratsailla.Tallille tulivat hikiset hevoset ja hikiset ratsastajat, sillä ilma oli todella lämmin. Hevoset pääsivät suihkuun. Tytöt söivät lounaan ja laittelivat hevoset tarhoihin ja heinää eteen. Sitten lähdettiinkin jännittävälle ajomatkalle, sillä köröttelimme hevosautolla Suonpäähän. Aluksi olin vähän jäykkänä, mutta sitten totesin, että Sara ajaa erittäin tarkasti ja varovaisesti, joten ei syytä huolleen. Vauhti tulee aikanaan, sitä ei mielestäni tarvitse yhtään hoputtaa. Ja yleisessä tiedossa taitaa olla mun melko raskas kaasujalka, joten en missään tapauksessa ala antaa kellekään ohjeita siitä, että pitäisi ajaa lujempaa. Välillä meillä oli jonoa perässä, mutta mitä sitten. Olkoot! Jokainen on opettelut autolla ajamisen ja aluksi se ei ole kamalan helppoa.

Kun päästiin perille, niin Kari laitteli päivällistä ja me pureuduttiin vielä kerran ja toivottavasti viimeisen kerran Morvan tapahtumiin. Käytiin jokaisen suoritus läpi ja pohdittiin tilanteet läpikotaisin. Tämän jälkeen mietittiin loppukautta. Puhuttavaa riitti taas aika paljon. Vähitellen nuoret oppivat analysoimaan tekemisiään entistä paremmin ja myös painamaan mieleensä asiat joita on tehty ja asioista jotka voisi tehdä toisin. Homma muuttuu koko ajan suunnitelmallisempaan suuntaan. Kun puheet oli puhuttu ja sapuskat syöty, niin tytöt hyppäsivät taas Saran kyytiin ja palailivat tallille. Kari tosin ajoi auton ylös meidän pihasta, mutta muuten Sara hoiteli homman. Ilmoittivat, kun olivat perillä ja varmaan kohta puolen yön jälkeen olivat unessa. Ensimmäinen leiripäivä oli takana.

 

Aamulla nuoriso heräili sitten omaan tahtiinsa. Luulen, että kihistessä oli mennyt aamun puolelle ja aika nuutuneita naisia kömpi tallituvasta pihalle, kun saavuin paikalle. Sara oli tainnut hoidella aamutallihommat, koska on vähäuninen. Tai tarvitsisi kyllä unta enemmänkin, mutta ei nuku. Noh, meitä vastaavia kukkujia on enemmänkin, mutta aina se herättää huolen, kun toisessa saman ominaisuuden havaitsee.

Hevoset ja ratsastajat jalkautuivat kentälle. Pyöriteltään naurua ja hevosia. Pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä, peruutuksia ja väistämisiä. Ihan perusjuttuja, mutta niitä tulee tehtyä aika harvoin. Pitäisi tehdä enemmän. Jokaisen. Kun aikamme olimme harjoitelleet, niin otettiin vielä kolme juoksutusta: normivauhti, hitaasti ja kovaa. Tämän jälkeen alettiin laitella hevosille satulaa selkään ja siirryttiin Erikan kentälle.

Kentällä oli muutama tynnyri ja puomi valmiina ja tytöt innostuivat, että voisivat vähän hyppiä. No mikäpäs siinä, meillähän oli hyvän mielen leiri menossa. Halukkaat pomppivat hetken ja sitten alettiin töihin. Saralle ja Mintulle homma oli tuttua, sillä väännettiin taas hannunvaakunaa. Rita vähän panikoi ja alkoi ikään kuin psyykata itseään, että homma ei tule onnistumaan. Enemmän pitäisi vaan uskoa itseensä. Eihän se helposti mennyt, mutta meni kuitenkin ja vähän toisella asenteella olisi voinut mennä paremminkin. Mintulla meni aluksi homma selvästi pitkäksi, mutta kun hevonen oivalsi, mitä siltä haluttiin, niin pysähdykset alkoivat napsahdella paikoilleen. Sara myös aika vauhdikas ja saisi treena hitaampaa ja hitaampaa etenemistä. Kaikilla oikeastaan sama asia ja senpä takia saisivat kyllä työskennellä myös kentällä ja hakea siitä koottuakin kootumpaa etenemistä. Nappipysähdykset ja liikkeellelähdöt kehittävät yhteistyötä ja myös hevosen lihaksistoa, joten niitä saisivat kyllä tehdä myös enemmän. Toivon, etät hannunvaakuna löytäisi mukaan kotitreeneihinkin ja ensi vuonna sitä taas väännetään leirillä, jos ei muuten. Se on niin monipuolinen kuvio käyttää.

Lopuksi rakennettiin pieni ristikko, joka puuttui pystyksi ja hevosetkin vaihtuivat ja tytöt hauskuuttivat mua ja itseään. Ei varsinaisesti mitään teknisiä huippusuorituksia, mutta ihan siistejä ylityksiä. Ja Nappikin, jonka ei pitäynt missään tilanteessa hypätä hyppi ihan korvat hörössä. Taas en voinut olla välttyä ajattelemasta, että uskokaa hyvät ihmiset itseenne ja hevosiinne. Jos ei ole itseluottamusta tai luottoa toiseen, niin mitään ei ikinä tapahdu. Kaikkea kannattaa kokeilla ja uskoa omiin mahdollisuuksiinsa. Oli kyseessä sitten ihan mikä tahansa. Hyväkään vaimistautuminen ei auta, jos ei usko omaan tekemiseensä. Elämässä noin niin kuin yleensäkin.

Hyppelyiden jälkeen hevoset ratsastettiin takaisin tallille ja laiteltiin tarhoihin heinille. Tytöt söivät ja sitten lähdeettiin vähitellen kohti Järvenpäätä. Vuorossa oli taas videoiden ja kuvin katselu ja analyysi, sekä suihku ja siistiytyminen Blueskatua varten. Kari heitti meidän kylille ja lähti itse hakemaan kenkiä, jotta voisi Turusen pyynnöstä kengittää Ruutipojan. Me tyttöjen kanssa pyörittiin sitten pari tuntia markkinahumussa. Hämmästytettiin Rautakouran ukot kovilla käsivoimilla ja tingittiin käsityöläiseltä yksisarviskalsareita. Jossain vaiheessa tytöt livahtivat kauppaan ostamaan tykotarpeita, sillä illan ohjelma jatkui niin, että he toteuttivat yhdessä sunnittelemansa päivällisen.

Pari tuntia typyköiltä meni keittiössä ja tohina oli taas melkoista. Mä ennätin jopa ottaa lempi nojatuolissani pienet päiväunet ja sitten herätettiin syömään. Aika mainiota. Syötiin erittäin onnistunut päivällinen ja sen jälkeen alettiin suunnitella paluuta tallille, sillä vuorossa oli vielä uittoretki hiekkakuopille.

Jännitystä oli selvästi ilmassa kun lähdettiin hevosia viemään. Kari ajoi, sillä hevosauton perään laitettiin treikku, jotta saatiin kaikki pollet paikalle. Lastaus ja purku onnistui mallikkaasti ja matkahan ei ollut kuin kuutisen kilsaa. Tytöt ponkaisivat biksuissaan selkään ja lähtivät ratsastamaan kohti rantaa. Olin tehnyt vähän taustatyötä ja selvittänyt lupa-asiat ja parhaan paikan lähteä kahlaamaan. Heppu meni erittäin pienellä suostuttelulla veteen ja Ruutipoika sen  vanavedessä. Nappi vähän empi ja Rita oli ehtinyt jo useamman kerran todeta, että ei se  varmasti mene. Meni kuitenkin, kun talutin sen  veteen ja sen jälkeen kun alkuun pääsi niin lyöttäytyi Heput ja Ruutipojan följyyn. Katselin ratsastajien riemua ja samalla koin taas haikeita tunnelmia. Voi Hopo <3. Vesi oli lämmintä ja kahlailua kesti hyvä tovi. Heppu muutaman metrin uikin, mutta lähinnä potkivat vauhtia pohjasta tai kävelivät.  Mutta ihan tyytyväisiltä hevosetkin vaikuttivat ja saivat kyllä hyvän pesun.

Kaikki ilottelu loppuu joskus ja niin mekin puolen yön aikaan pakattiin hevoset takaisin kuljetuskalustoon ja väki autoon ja takaisin tallille. Vähän hytisevät tytöt vetivät vaatettä päälle ja laittelivat hevoset yöpuulle. Luulen, että päivä oli ollut antoisa ja painunut jokaisen muistiin. Ja se onkin ehkä kaikista tärkein juttu, miksi haluan tämän vuotuisen leirin säilyttää. Muistoja ja elämyksiä. Yhdessä tekemistä ja kokemista. Samalla opitaan aina jotain hevosista, itsestä ja muista. Yöttömässä yössä ajeltiin takaisin kotiin. Olin jotenkin onnellinen ja jotenkin onneton. Se on erikoinen tunne. Valtaa aina joskus mielen. Kai se on jotan melankoliaa.

Viimeisenä aamuna leirillä oli havaittavissa lievää kireyttä. Ilmeisesti jostain oli tullut vähän eriäviä näkemyksiä. Sellaista sattuu ja varsinkin naisporukassa aika usein. Senkin asian kanssa pitää vain oppia elämään, antaa toiselle tilaa ja ottaa sitä itsekin tarvittaessa. Vähän seurailin tilanne alta kulmain. Ei onneksi mitään suurta draamaa, mutta sellaista pientä sähköä ja kipunaa. Ehkä se kuitenkin vähän laimeni, kun päästiin hommiin. Väsymyksellä tietenkin myös osuutta asiaan. Niin kuin me kaikki vähän nukkuvat tiedämme, niin univaje tekee kireäksi ja herkäksi. Jos nukkuu sen 7-8 tuntia yössä, niin moni asia tuntuu helpommalta ja sujuu myös helpommin.

Kari haki Sellan ja laitteli sen ratsastuskuntoon. Meni tietenkin vähän aikaa, sillä kaviot piti vuolla. Tytöt olivat aiemmin valmiina ja ehtivät selkäänkin vähän Karia aikaisemmin, mutta aika hyvin samaan aaltoon Kari pääsi mukaan. Mä latasin taas autoon huoltokamaa ja lähdin sitten hiljakseen ajelemaan perään. Tavoitteena oli joki 25 km lenkki taas maltillisella tahdilla siten, että jokainen välilä vetää ja jokainen välillä kulkee kärkipäässä.

 

Ratsukot näyttivät taas niin hyviltä, että oksat pois ja pala latvaa. On se  vaan hienon näköistä, kun liikkeelle on lauma hevosia, jotka ovat puhaita, niiden varusteet ovat kunnossa ja hauska värikirjo on esillä. Tämä kun vielä viimeistellään sillä, että ratsastajilla on lajiin tarkoitetut ja siistit vaatteet, niin silmä lepää ja muut liikenteessä olevatkin kiinnittävät huomiota. Visuaalisena tyyppinä pidän tätä arvossa ja korostan sitä aina. Niin kisoissa kuin treenatessa voi myös kunnioitta omaa lajia ja omaa tekemistä ja pukeutua asiallisesti. Samalla kun levittelemme lajiin liittyviä kuvia, niin niistä saa asiallisen käsityksen lajista. Jos emme halua tulla luokitelluksi puskaratsasteluksi, niin meidän pitää asian eteen tehdä myös töitä. Yksi tärkeä pointti on se, miltä ratsukot ja varusteet näyttävät.

Sain nelikon kiinni vähän ennen kuin sukelsivat pikkuteille ja metsäpoluille. Kurvailin omaan paikkaani väijymään. Tänään ratsastus näytti vähän taas paremmalta kuin pari päivää aikaisemmin. Kun ratsastajat keskittyvät, niin hyvältähän se näyttää ja kun välillä joutuvat keskittymään, niin jotainhan aina jää myös selkäytimeen.

Vauhti ei ollut kovaa ja hevosen askeleet eivät kaikilta osin ihan sopineet yhteen. Toinen ravaa kovempaa kuin toinen laukaka jne. Muutamalla näistä on vaikeuksia laukata hitaasti ja sitä pitäisikin kovasti treenata. Se tulee takuuvarmasti kentällä tehdyn työn ja kootun laukan myötä. Joten sitä saa ja pitää treenata kotioloissa. Sella puksutteli siellä joukon jatkona into piukeana. Se on pulskassa kunnossa, mutta eipä yhtään porukasta jäänyt. Oli hauska katsella myös sen menoa. Jonkun verran ajelin porukan perässä. Välillä huollettiin ja kiire oli kova, vaikka yhden piti huoltaa neljää, niin Kari varsinkin hoputti jokaisessa huollossa, että mennään jo, mennään jo. Niin kuin olisi kovastakin kisatilanteesta kyse.

Juuri kun kaikki oli niin lystiä, niin Sellalta hajosi vasemman takasen tossu. Vaijerihan sieltä nasahti poikki ja lysty loppui siihen. Lähtivät käynnillä kohti kotia. Pistin tytöt vielä kiertämään pellolla muutaman lenkin. Taas ihastelin Mintun stabiilia asentoa. Ruutipoika tarjosi jonkin verran haasteita, mutta mitään ongelmia ratsastajalla ei ollut niiden kanssa. Heppu ja Nappi puksuttelivat tasatahtia ilman ongelmia. Mukava oli havaita, että Morvan ongelmista ei ollut mitään tietoa. Hevoset liikkuivat hyvin ja halukkaasti ja aamun tarkastuksessakaan ei mitään huomioita ollut. Huollettiin vielä kerta ja viilennettiin samalla. Sitten lähdin ajelemaan tallille ja tytöt hölköttelivät Karin kiinni. Porukalla tulivat tallille ja olin laitellut kaikille haaleat huuhteluvedet ämpäreihin valmiiksi. Käytiin vähän lenkkiä läpi ja siirryttiin pakkaushommiin.

Rita lähti viemään Nappia laitumelle ja vähitellen lähti sitten kotimatkalle saattajan kera. Sara ja Minttu joutuivat notkumaan vielä paikalla, sillä Kari alkoi kengittää Ruutipoikaa. Tytöt purkivat tuntojaa leiristä ja vänä muustakin. Paikat oli laitettu kuntoon ja kun hevonen oli uudessa kengässä ja juoksutettu muutamaan kertaan, niin pollet pistettiin autoon, halittiin loppuhalit ja nuoriso poistui paikalta. Ihania nuoria naisia. En voi muuta sanoa.

Tatanka haettiin tallille ja nyt oli tammojen vuoro olla pari yötä sisätiloissa ja sitten saisivat siirtyä kotipihaan toviksi. Ihana rauha ja hiljaisiis lasketui Suonpään tallille. Toisaalta olin nauttinut täysin siemauksi siitä, että tallialue oli hetkellisesti taas täyttinyt tohinasta ja elämästä. Meillähän on yleensäkin aika rauhallista siellä.  Leiriin olin tyytyväinen. Ohjelma oli aika kevyt, mutta sopi hyvin tähän saumaan ennen toivottavia laidunlomia. Päätavoite on takana. Sitä ei saatu, mitä lähdettiin hakemaan, mutta aina tavoitteet eivät täyty. Ei maailma siihen kaadu. Ollan kuitenkin tehty hyvää työtä ja se täysosima  varmasti joskus on vielä edessä, jos vaan jaksamme tiiminä tehdä työtä. Resurssit ovat kaikilla rajalliset ja hevosen päivän kunto on aina se, mikä se kulloinkin on. Sattumallakin on suuri osuus, vaikka itse toivoisin, että suunnittelemalla ja toteuttamalla suunnitelmat maali saavutetaan. Niin se usein onkin, mutta aina se sattuma on myös mukana ja sen oikkujen mukaan asiat menevät.  Näissä merkeissä tapaamme varmasti taas vuoden päästä. Sitä ennen ehtii paljon tapahtua ja ajattelin jo talvelle kuivaleiriä, joka sisältäisi sitten vähän toisenlasta tekemistä.

 

 

15.-17.06.2018 NBCH/SM-kilpailut Morva, Jämsänkoski , tiedotusvastaava, apulaiskilpailunjohtaja, kansallisten luokkien tpj

Takana oli kutakuinkin vuosi työtä ja kovaa suunnittelua. Useita kokouksia paikan päällä ja skypen kautta. Viimeisen kuukauden aikana mulle tulvimalla tulvi sähköposteja ja ties mitä kysymyksiä ja toiveita. Samaan aikaan Kari yritti saada ajanottoon ja seuraantaan liittyvät seikat toimimaan takuuvarmasti ja hänelle jäi vielä karttojen piirtäminen. Mä yritin pitää jossain järjestyksessä talkoolaisten tekemiset ja Tanja sekä Sari puuhasivat Jämsänkoskella pitkiä päiviä. Sara hoiteli reittimerkit, Anniina taittoi käsiesitteen jne. jne. Vapaaehtoisia saatiin kisapäivänä hyvin mukaan ja vaikka koko päivä oli yhtä kaaosta, niin tavallaan se kuitenkin oli hallittua kaaosta.

Torstaina mä lähdin JFF:n kanssa ajelemaan Tuusulasta Morvaan. Ajeltiin ihan kaikessa rauhassa ja pysähdeltiin syömään, juomaan ja kessuttamaan. Juttu luisti, puolin ja toisin. Meillä on aina varsin hauskaa ja riehakasta yhdessä. Niin myös tällä kertaa.  Oltiin kutakuinkin kahdelta mestoilla. Kari ajeli perässä ja tuli muutaman tunnin myöhemmin paikalle.

Huomasin heti, että kisakeskuksessa ei oikeastaan ollut mitään vielä valmiina. Se tarkoitti sitä, että talkoolaisille tulee kiire. Moni paikallisista teki tietenkin töitä normaalisti, joten rakennustyöt alkoivat oikeastaan vasta neljän jälkeen. Mä olin ehkä ajatellut, että pystyn enemmän viettämään aikaa tuomariston jäsenten kanssa ja toivottemaan väkeä tervetulleeksi ja vastailemaan edelleen tidustelutulvaan, mutta aika nopeasti huomasin, että ihan toimeenpanevaa homma on jokaiselle kynnelle kykenevälle.  Toisin sanoen porukkaa oli alustavissa hommissa liian vähän. Onneksemme Uutut olivat ruodussa. Siinä on sellainen energiapariskunta, että oksat pois. Ja tehokkaitahan ovat myös Jämsän naiset, mutta nimenomaan naiset. Vaikka niin tasa-arvohenkinen olenkin, niin kyllä rakennushommissa kuitenkin miehistä on melkoinen hyöty. Voisi jopa sanailla, että ovat ylivertaisia. Lisäksi Mummeli halusi suorat linjat ja purku-uhka vaani heti, jos kaikki ei ollut just eikä melkein. Mitään syötävää ei oltu hoksattu pienelle iskuryhmälle järjestää, joten aika ohuella ravinnolla painettiin hommia.

Jossain vaiheessa annettiin periksi ja poistuttiin paikalta. Turusen hommaama mökki oli juuri sitä, mitä hän oli luvannut ja iloksemme ruoka oli pöydässä. Oltiin kuitenkin niin väsyksissä, että mäkään en meinannut jaksaa syödä mitään. Uni tuli kyllä hyvin, mutta vähän mua kylmäsi, että mitenkähän saadaan paletti kasaan.

Aamulla alkoi sama hösääminen. Piti sinkoilla sinne ja tänne ja juosta ympyrää. Meinasi taas jäädä syöminen väliin, mutta yritin pitää huolen siitä, että päätä ei alkaisi särkeä, joten pakko oli lähteä syömään. Juuri silloin Sara sitten ilmoittikin, että Heppu ei liiku puhtaasti! Ratsastaja oli selvästi jo heittänyt kirveen kaivoon. Totesin, että mun pitää seuraavaksi kiirehtiä toimareiden briiffiin. Joten mulla ei ollut saumoja käydä hevosta katsomassa. Se olisi ollut Saralle tärkeä juttu, ymmärrän sen hyvin ja olen syvästi pahoillani, että aikataulullisesti tämä oli mahdoton tehtävä. Katsojia oli kuitenkin runsaasti. Ja totuushan on se, että ei mun silmät sen paremmat ole kuin muidenkaan. Mutta tietenkin meillä on sellainen luottamus, että Saralle olisi ollut tärkeää saada mut paikalle. Tekivät siellä varmasi kaiken, mitä tehtävissä oli. Alkujaan arviot olivat, että nivusiin ilmestynyt paarman purema oli epämääräisen liikkeen aiheuttaja, mutta myöhemmin tutkittuna ja pohdittuna olemme tulleet siihen tulokseen, että oli siellä taustalla harmillinen reuhtominen ennen kisaa. Eli taisi olla pureman ja sen lihasperäisen pienen vamman aiheuttamaa vaivaa.

Me kiirehdittiin pitämään briiffiä toimareille. Vähän oli nihkeä tunnelma. Kari oli jotenkin pihalla asioista ja senkään takia homma ei mennyt ihan putkeen. Toimarit saivat kuitenkin tarvittavat tiedot. JFF 0li aamulla ja edellisenä päivänä käytetty reiteillä, joten kertoili niistä. Hän piti onneksi reittejä sopivan haastavina ja ratsastuskelpoisina. Jotain perusnarinaa siinä tietenkin oli, niin kuin asiaan kuuluu. Yksi vet tupsahti kesken kaiken paikalle, kun oli ollut nukkumassa yms. Päätuomari oli viimeisillään tiineenä ja vähän kireänä hänkin. Kun briiffi oli ohi, niin meillä kaikilla olikin jo kiire tarkastukseen. Multa vinguttiin masterlistoja, vaikka olin toimittanut lähtölistat. Kun sitten sain toimitettua masterit, niin niitäpä ei enää tarvittukaan. Kaikkea tällaista pientä kyykytystä siinä oli jo alun alkaen. Jossain vaiheessa joku jo alkoi vähän sanoa, että ihan kaikkeen ei tarvitse taipua. Mutta itsessäni olen tyytyväinen, että ihmeen hyvin olen oppinut vastaavan tyyppistä simputtamista kestämään hymyssäin suin. Mun luonteelle kun sopisi paremmin pistää hommalle heti stoppi.

Tarkastuksien aloituksessa oli jotain sählinkiä. Siinä olisi varmaan kilpailun johtajan pitänyt olla tärkeässä roolissa, mutta itse tulin myöhässä paikalle niin JFF oli onneksi ottanut ohjat käsiinsä. Jokunen ratsukko jäi alkutarkkiin ja kolme suomalaista. Ikävä kyllä Sara oli yksi heistä. Noh, mitään epäselvää ei ollut näissä hylkäyksissä, satuin ne kaikki näkemään. Hevoset eivät liikkuneet puhtaasti ja yhtä ei saatu tarkastettua. Tässä vaiheessa mullekin selvisi, että olen sm-kisojen tpj. Olin muistellut olevan stew. Mun piti nimittäin mennä hylkäämään yksi kansallinen hevonen. Onneki selvisi tässä vaiheessa eikä vasta kisan jälkeen! Siis tietenkin se on ollut mulla tiedossa, mutta jotenkin jäänyt taka-alalle kaikessa hässäkässä.

En viitsinyt singota Saran perään. Kyllähän sen jokainen tietää, miltä tuo tuntuu. Meillä oli suuret odotukset ja hevonen on ollut erinomaisessa kunnossa. Mua nyt ei niinkään kiinnostanut, miten SM-luokassa käy, vaan lähinnä PM. Mä en yleensäkään tykkää siitä, että kun jotain tapahtuu niin ollaan heti kyselemässä tuntoja ja tunnelmia. Anna ensin vähän aikaa ja kun ihminen sitten itse tulee esiin, niin alan työstää tapahtunutta. Sarahan hoiteli homman aika professionaalisti. Porasi ja polki jalkaa ensin hetken, sitten kasasi itsensä ja ilmoitti ottavansa yhden tallivahtivuoron, johon meillä oli vielä vajetta. Tietenkin homma otti koville ja otti vielä seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana ja varmasti vielä nytkin, kun kisasta alkaa olla pari viikkoa. Ja niin pitääkin. Vain sen tuskan kautta jalostumme taas tähtäämään uusiin haasteisiin ja toistaalta kestämään myös ne tulevat vastoinkäymiset. Ei sen mielipahan näyttäminen mikään synti ole, mutta jotenkin arvostan asioiden käsittelyä omassa rauhassa. Yleinen dramatisointi ei näkemykseni mukaan myöskään johda mihinkään.

Kun tarkastukset oli tarkastettu, niin alkoi tämä SM – lajimestaruusvääntö. Kaija mainitsi ohimennen, että nythän me emme sitten enää kisaa sm-tittelistä. Olin, että que? Hän totesi, että koska molemmista SM-luokista yksi jäi alkutarkkiin, niin se oli siinä. Kysyin, että onko näin. Koska mun mielestä kisa alkaa jo tarkastuksesta ja tarkastuksessa hylättäy saa tuloksen, jossa hän on hylätty. No näin se ei Kaijan mukaan ollut, koska edellisellä viikolla heillä oli ollut ennakkotapauksena vammaisratsastus tms, jossa oli toimittu samalla tyylillä. En jatkanut keskustelua sen enempää, mutta kun pääsimme kämpille puolen yön aikaan, niin laitoin Akille asiasta kyselyn.

Tarkastuksen jälkeen menimme vielä Morvaan ja siinä vaiheessa ruotsi-suomi-vet-henkilöt vaativat audienssia ja pistivät mut tilille doping-karsinasta ja hoitokarsinasta. No totta munassa ne oli aika ala-arvoiset ja sitten porukalla alettiin niitä värkätä parempaan happeen. Ei oltu mukana hommassa ihan loppuun asti, sillä Kari hääräsi ajanottotiimin kanssa. Mä siinä vielä juoksin ympyrää ja lopulta homma oli sellaista tyhjäkäyntiä, että oli viisaina siirtyä Himokselle mökkiin. Tällä kertaa oli lettuja pöydässä! Olin pinna kireänä ja kuoleman väsynyt, mutta mikäpä silloin auttaisi paremmin kuin letut!!?? Hoitelin vielä muutaman sähköpostin ja yritin saada selvyyttä tähän SM-asiaan. Ajatukset pyörivät päässä ja uni ei meinannut tulla. Herätys oli viideltä, joten vähillä unilla mentiin jälleen. Aamulla jo särki vähän päätä, mutta mitä burana ei poista, niin ei sitten poista.

Aamulla paineltiin Lampisille. Saatiin luokat liikkeelle. Aurinko paistoi ja näennäisesti kaikki oli hyvin. Kun Lampisten pihapiiri tyhjeni niin kerättiin ensimmäiset merkitkin jo pois. Eli purkuhommat alkoivat oikeastaan välittömästi kun lähtölupa oli annettu. Lähdöt tapahtuivat maltillisesti ja hyvässä järjestyksessä. Päivitin jotain sosiaaliseen mediaan, seurannat toimivat hyvin ja homma lähti rullamaan toivotulla tavalla. Tämä on ehkä aina järjestelyhommassa paras hetki: kisa saatu polkaistua käyntiin. Sara lähti huoltamaan Minttua, Turunen höyrysi Saanan kimpussa ja Ritan vanhemmat keskittyivät tyttärensä edesottamuksiin. Mukava jännitys hohkasi huoltojoukoista.

Ennätin kilpailukeskukseen hoitelemaan jotain juttuja ja sitten alkoikin ensimmäiset ratssukot lähestyä taukoa. JFF komensi mut vet gatelle pitämään huolen siitä, että kisaa varten laadittu systeemi korttien ja lippujen ja lappujen liikkumisesta paikasta toiseen toteutuu tarkoitetulla tavalla. Homma nyt oli Majatallin väellä niin hyvin hanskassa, että eipä siinä mulla kummoista roolia ollut. Otin kuitenkin ensimmäiseen tarkatukseen ratsukot vastaan, annoin tarkastuskortit ja viittoilin ratsukoita sinne ja tänne. Katrin oli saanut hyvän parven lajin parissa vähän vähemmän aikaa olleita hoitamaan in gaten ja out gaten toiminnot. Näissä asioissa Katriniin voi aina luottaa ja sekin homma rullasi erinomaisesti. Käsittääkseni myös väkeä oli sen verran, että pytyivät tauottamaan toinen toisiaan hiljaisempina hetkinä. Kari hääri ajanotto- ja seurantatiimissä ja homma toimi kuin junan vessa. Tietenkin pieniä ongelmia aina välillä ilmestyi, mutta niihän näissä tietokonejutuissa yleensäkin. Juju onkin siinä, että miten hyvin niihin ja varauduttu ja miten nopeasti ongelmat saadaan korjattua. Tällä kertaa erinomaisesti ja virolainen virma, joka palvelun tarjosi onnistui pienellä taustatuella ihan sataprosenttisesti. Vuoden takainen rämpiminen ja rypeminen johtui mielestäni siitä, että mitään back uppia ei järjestävä taho ollut osannut järjestää. Harma systeemi toimii niin, että tilataan toimija, jolle ei anneta minkään sortin infraa saada hommaa hoidettua. Nyt kuitenkin homma futasi niin kuin piti ja jatkossakin suosittelemme kyllä virolaisten käyttöä. Olivat ahkeria ja tunnollisia ja kovin kiitollisia kaikesta, mitä heille tarjosimme.

Tytöt tulivat aika hyvissä asemissa tarkastukseen. Pyrin aina olemaan lähettyvillä, kun jotain tapahtui. Silmänä ja korvana. On mukav katsoa heidän toimiaan vähän etäämmältä. Luottamus ja rutiini tekemiseen on kasvanut niin paljon, että ei mun tarvitse siinä olla huohottamassa niskaan koko ajan. Pientä viilaamista tietenkin löytyy ja niistä keskusteltiinkin myöhemmin. Varsinkin Saran ja Mintun yhteistyö oli jotenkin vakuuttavaa. Ja osin myös liikuttavaakin, koska Minttu keskittyy niin kisaan, että on ympäröivästä maailmasta ihanan pihalla. Näissä kohdin Sara toimii kuin saksalainen kone ja homma hoituu. Minttu on kaikin puolin hirvittävä taistelija ja kun muutama asia loksahtaa kohdilleen ja jokunen vuosi vierähtää, niin jännityksesellä voin vaan odottaa, mitä saamme nähdä ja kokea.

Kilpailu rullasi eteenpäin. Ratsukoita tuli ja ratsukoita meni. Aurinko paistoi ja letut paistuivat. Vaativat maastot ottivat veronsa ja hevosia jäi tauoille ihan tavanomaiseen tapaan. Saateltiin tiimejä hoitavan eläinlääkärin pakeille tasaisena nauhana. Nestettä tiputettiin ja jalkoja tutkittiin. Montaa metabolista ei kisoissa “tuomittu”. Lähinnä hylkäykset johtuivat liikkeestä. Ja se taas juhtui takuuvarmasti korkeuseroista sekä mutkittelevista reiteistä, joiden pohjat olivat vielä epätasaiset ja vaihtelevat. Niin kuin meidän mielestä mr-kisoissa kuuluukin olla. Laukkakisat ovat erikseen. Ja haastavuudesta huolimatta kärki piti kiitettävää vauhtia. Vaikka suomalaisilla oli hienoinen kotikenttäetu, niin ei vaan vauhti riitä haastamaan pohjoismaista tai virolaista kärkeä. Tämä on hyvä pitää mielessä ihan jokaisen, joka näissä kuvioissa työtä tekee, että matka on kyllä pitkä ja kivinen, jos oikeasti menestystä lähdetänä hakemaan. Se ei tapahdu vuodessa tai kahdessa keneltäkään.

Aamupäivällä SRL:n uusi toimari, Pekka Törmälä, ilmaantui sovitusti paikalle. Esittelin paikat, esittelin avainhenkilöt, esittelin lajia ja Pekka vaikutti erittäin, erittäin kiinnostuneelta ja tyytyväiseltä näkemäänsä. Mielestäni sain tuotua todella monia tärkeitä asioita esille ja hänen tietoisuuteensa. Hän hämmästeli sitä, miten kylmäpäisiä ja helposti käsiteltäviä hevoset olivat ja piti muutenkin ilmeisesti kaikesta näkemästään. Lopulta dumppasin toimarin hoitavien elänlääkäreiden seuraan Turusen luotaamaan VIP-telttaan. Kutakuinkin neljän tunnin tutustumiskäynnin jälkeen tj lähti jatkamaan matkaansa. Uskoisin käyntiä hedelmälliseksi.

Vähemmän hedelmällinen oli sitten seuraava haasteeni. Olin saanut liitolta vastauksen mailiini, että viisi ratsukkoa alkutarkastuksessa takaa sen, että kyseessä on SM-kilpailu. Eli niin nuorissa kuin aikuisissakin tästä oli kyse. Kerroin asian stewardilleni, joka ei silmin nähden ollut mielissään näkemyksestäni ja sanoi selvittävänsä itse asiaa. No niinpä niin. Kyseessä oli nyt näkemysero siitä, milloin kisan katsotaan alkavan: kansliakäynnistä, alkutarkastuksesta, lähtöviivalta vai jostain muualta. FEI näkee asian siten, että alkutarkastus on jo kilpailua. Muutaman puhelun jälkeen liitosta sain tiedon, että ehei, alkatarkastus on vasta lupa osallistua kisaan. No mitäpä siinä sitten. Saana oli jo lopputarkastuksessa, kun puhuin vielä Ylänteen kanssa puhelimessa. Kuuluttaja ehti jo julistaa Suomen mestarin läpäisseen tarkastuksen. Ja siitähän sitten soppa syntyi. Sanoin kyllä puhelimeen, että meillä ei kenttä tule missään tapauksessa hyväksymään tätä, mutta  vedottiin ennakkotapaukseen ynnä muuta. Taisin epähuomiossa hipaista punaista luuria ja lopettaa jaarittelut siihen. Ja jos aiemmin ihmettelin, miten siedän turhaa kyykyttämistä, niin nyt kyllä ihmettelin, että miten siedän tätä paskaa vuodesta toiseen. Ilmaista työtä ja vaivaa ja joka helvetin kerta joku muu pistää paskamyrskyn käyntiin. Eikä siinä mitään, mutta kun aina satun olemaan siinä keskiössä, joka saa sitten vastata seurauksista.

Kisa jatkoi kuitenkin etenemistään höyryveturin tavoin. Ritan matka jäi kesken ja katkeria kyyneliä tietenkin vuodatettiin. Mutta sellaista se on ja oppimisen paikka. Taisi olla ratsukon ensimmäinen hylkäys ja todella ennakkoluulottomasti ratsastaja lähti urakkaansa suorittamaan. Aina homma ei  vaan mene maaliin asti. Se on monen monta kertaa todettu. Ja todettiin tälläkin kertaa jopa kärkiratsukoiden osalta. Kävi nimittäin niin, että pääluokassa kaksi ensimmäistä hylättään maalissa!! Ja kuinka ollakaan kolmantena ratsastanut Ines läpäistyään hevosensa kanssa viimeisen tarkastuksen julistettiin myös Pohjoismaiden mestariksi. Voi sitä iloa ja riemua. Satuin olemaan hoodeilla ja pääsin onnittelemaan ja tarkastusalueella.  Ja jos totta puhutaan, niin vielä onnellisempi olin Heigon pronssista! Upeita onnistumisia ja iloisia sekä liikuttuneita kasvoja on aina hienoa katsella.

Kisat saatiin loppuun ja  viimeisetkin ratsukot saapuivat maaliin. Saatiin sieltä myös suomalaisonnistumisia ja vähiteltiin oltiin valmiita palkintojenjakoon. Jälleen kerran meillä oli ajatus, että saataisiin palkittavat näytille jotenkin näyttävästi, mutta eihän se ikinä onnistu. Tai onnistuu, jos palkinnot jaetaan seuraavana päivänä. Jos ne jaetaan kisan kestäessä, niin kaikkien huomio on omassa tekemisessä. Nyt kuitenkin jaettiin kansalliset luokat ja kukitettiin mestarit heti kisan jälkeen. Pientä viivettähän siinä oli. Myös pm-luokkien mitalit ja ruusukkeet jaettiin kisan välittömässä tuntumassa. Varsinaiset palkintoarpajaiset siirrettiin iltajuhlan alkuun. Tästä tuli vähän napinaa. Varsinkin kun aloitus myöhästyi.

Käytiin ihan supernopeasti kämpillä suihkussa ja vaihtamassa vähän vaatteita ja sitten kiirehdittiin jakamaan palkintoja. Kari hoiteli puhumiset taas omalla tyylillään. Toiset tykkää ja toiset ei. Ainakaan mitään jäykistelyä ja liirumlaarumia on turha odotella, jos hänelle puhevuoron antaa. Jos oli niin, että kisaajat joutuivat odottamaan palkintojaan, niin ainakin palkinnot itsessään olivat huikeat. Olimme jokainen kantaneet kortemme kekoon ja suurimman saaliin takana oli tietenkin Majatalli! Palkintojen arvoksi laskeskeltiin pyöreästi 10 000 euroa. Joten kotiin vieteävää oli pm-kisaajilla kaikilla.

Kun palkinnot oli saatu jaettua, niin jotenkin homma oli taputeltu. Meillä ei ollut mitään roolia enää iltajuhlassa, joten voitiin ottaa ihan rennosti. KV-porukan kanssa tunnelma oli katossa ja kotimaisten ratsastajien seurassa tietenkin tämä sm-varjo lankesi päälle. Mä en ehkä osannut ottaa asiaa edes kamalan vakavasti, koska säännöissähän se selvästi sanotaan, että neljä ratsukkoa ei riitä ja jos liiton tulkinta on se, että tarkastus ei ole osa kilpailua, niin ei siinä sitten itku auta. Se mikä itseäni tietenkin rassaa on ne kurinpitolautakunnalle annettavat vastineet. Niiden kirjoittaminen on tympeää. Oli sitten omassa toiminnassa korjattavaa tai ei.  Ruoka oli hyvää ja tällä kertaa sitä oli myös riittävästi. Tanja urakoi baarissaan ja juomatkin maistuivat, niin kuin väsyneelle sakille maistua voi. Meitä oli heittämässä yli 150, joten kuhinaa piisasi. Pablon bändi oli heittämässä settiä ja musa upposi porukkaan. Mekään emme ole bändiä aiemmin päässeet kuulemaan, joten upeaa, että nyt saatiin nauttia.

Ilta eteni, väki väheni ja me upottiin syvemmälle ja syvemmälle erilaisiin keskusteluihin. Melkein sanoisin, että ne olivat taas parasta antia. Lajin parissa on upeita ihmisiä ja varsinkin ulkomaalaiset ystävät, joita tapaamme suhteellisen harvoin, ovat tulleet erittäin läheisiksi. Toki myös kotimaisissa harrastajissa on monia hirvittävän läheisiä ihmisiä, joita ajattelen lämmöllä nytkin, kun tätä kirjoitan. Paljon olemme yhdessä kokeneet ja toivottavasti koemme jatkossakin. Taisimme istua ihan viimeisinä norjalaisten kanssa hiljentyvässä Morvassa. Meidän muu mökkikunta oli jo poistunut paikalta ja arvoimme vielä, että lähdenkö mä ajelemaan kotiin aamuyötä  vasten. Kari ei ollut ajokunnossa, joten hän jäisi joka tapauksessa vielä Himokselle. Päädyttiin sitten siihen, että nukutaan kumpikin muutama tunti. Mä en tietenkään oikein saanut unta ja heräsinkin jälleen kolmen tunnin kooman jälkeen. Alettiin sitten tehdä lähtöä. Puitiin vähän kisaa ja todettiin, että parhaamme teimme. Tätä saatiin aikaan tällä rahalla. Parempaa sitten siinä tapauksessa, että näistä hommista oikeasti saisi jotain ja voisi olla vaikak töistä pois ja keskittyä ihan vaan tekemään hyvää matkaratsastuskisaa. Illalla saatu palaute oli kuitenkin hyvää ja samaa on tipahdellut mun sähköpostiin ja messenger-ikkunoihin, joten eiköhän me positiivinen arvosana hommista saatu. Ja edelleen täytyy todeta, että Riemuratsukot on oikeasti todella pieni seura. Ilman ulkopuolista apua emme olisi selviytyneet. Varsinkin kun puolet jäsenistöstämme oli itse kilpailemassa tai huoltamassa kilpailijoita.

Kävin tiputtamassa mökin avaimen Himoksen respaan. Otettiin pieni pysähdys vähän matkan päässä ja täydennettiin colavarannot. Kotimatka meni mietiskellessä. Mietin vähän meidän omaa kuviota. Saadaankohan koskaan enää oikeasti kisavirettä päälle. Mietin näitä mun nuoria valmennettavia. Sitä miten erilaisia me ihmiset olemme ja jokaisella on oma luonne sen vahvuudet ja heikkoudet olemassa jo varsin nuoresta iästä lähtien. Ja mietin vielä sitäkin, että nyt pitäisi koota nämä meidän kokemukset ja kirjata, sillä joku varmasti joskus vielä päättää lähteä samaan ruljanssiin. Hyötyisi näistä meidän kokemuksista varmasti. Ja vielä ehdin miettiä, että piti tämän sm-lajimestaruushässäkän nousta elämään suurempaan rooliin. Olisin suonut voittajien iloitsevan voitoistaan, oli titteli mikä hyvänsä.

Kun pääsin kotiin, niin heittäydyin hetkeksi aurinkotuoliin. Siihenhän mä sitten nukahdin ja paria tuntia myöhemmin otsanahkaa kuumotti. Ajattelin, että seuraavat kaksi viikkoa olen tavoittamattomissa ja niin melkein olinkin. Kunnes sitten taas aloin ryömiä ihmisten ilmoille. Kyllä nämä koville ottavat. Kaikilla osa-alueilla. Mutta tulipahan tehtyä, ekat yhdistetyt KV-SM-PM-kisat. Muut tehkööt saman perässä. Meillä on nyt kahdet PM-kisat peräkkäin vedettynä läpi. Iso kiitos kaikille, jota olivat mukana tekemässä näitä upeita kisoja, jotka kuitenkin tullaan muistamaan vain siitä, että SM-tittelit jäivät jakamatta. Itse kuitenkin tiedämme sen työmäärän ja suunnittelutuntien määrän, mikä hankkeeseen on käytettyä. Ja muutamaan muuttujaa lukuunottamatta homma meni ihan suunnitelmien mukaan, joten tyytyväisiä tekemiseemme saamme olla. Oppia pitää ottaa ja voimia kerätä ennen kuin vastaavaan lähdetään taas mukaan.

 

 

11.-12.05.2018 FEI CEI 1*-kilpailut Kõrvemaa ,Viro , tuomariston jäsenenä

Tätä reissua oli odoteltu koko kevät. Tyttöjen eka yhteinen kisareissu kotimaan rajojen ulkopuolelle. Joten onhan se iso juttu. Ninan kanssa ei myöskään olla oltu hetkeen reissussa tai edes kamalasti tekemisissä toistemme kanssa, joten senkin takia oli kiva lähteä yhdessä reissuun. Aamupäivä meni sinkoillessa sinne ja tänne. Hiki virtasi ja päätä särki ja varmaan vähän jännittikin, miten likat pärjäsivät tahollaan. Karavaani lähti viideltä tallilta valumaan satamaan ja Tallinnasta Kõrvemaalle. Mitään ei kuulunut, joten oletin, että kaikki on kunnossa. Nina ilmestyi tallille etuajassa ja päästiin liikkeelle. Täysin kiireetöntä etenemistä ja edittiin käymään sataman kupeessa kaupassakin. Ostettiin sesongin ekat mustikat ja mansikat.

Satamassa Nina otti ohjat käsiinsä ja selvitellessään heidän porukan tulemisia, niin puhui samalla meille korkeamman luokituksen ja kuinka ollakaan olimme kymppikerroksen hytissä jo 40 minsaa ennen kuin lautta lähti liikkeelle. Käytiin nopsasti syömässä ja palailtiin takaisin lepäilemään, Nina totesi, että siihen voisi tottua ja mä sanoin, että hyttiin jää koukkuun. Mun on vaikea enää edes ajatella lähteväni noihin hevosreissuihin ilman hyttiä!

Tallinnan päässä päästiin nopeasti ulos lautasta. Ninalla oli vähän kauppajuttuja ja mä hikoilin autossa. Sitten oli vielä käytävä tankilla ja sen jälkeen lähdettii ajelamaan kohteeseen. Ja johan siinä vaiheessa pärähti puhelin soimaan. Rita siellä soitteli, että kaikki on ihan sekaisin ja päin honkia. En ihan tarkkaan saanut selvää, että mikä, mutta kaikki vaan.  Kun päästiin paikalle, niin aloin selvitellä niitä sekaisin olevia juttuja ja selvisi, että ei ne nyt niin kamalan sekaisin kuitenkaan olleet. Tytöt vaan olivat aika sekaisin. Kaikkia jännitti paljon ja huoltojoukkoja kaikesta päätellen myös. Parhaiten kasetti näytti pysyvän kasassa Saralla. Se nyt on tietenkin oletettevaakin, koska hänelle aiempaa kokemusta on jo kertynyt jonkin verran. Pakolliset kuviot saatiin hoidettua ja tytöt lähtivät vähitellen. yöpuulle.

Minäkin sain avaimeen huoneeseen numero 10.  Huone oli jotenkin tosi kiva, vaikka varsin pieni. Ikkunasta avautui ihana alkukesän maalaismaisema. Linnut lauloivat vimmatusti ja aurinko vain piipahti metsän takana ja alkoi sitten taas kivuta taivaalle. Päivä oli ollut helteinen ja seuraava päivä häämötti edessä vieläkin helteisempänä. Alkukesä on ehkä mun lempi vuodenaika. Hyttysiäkään ei vielä ollut kiusaamassa. Mulle piti tulla joku yllätyskämppis ja häntä odotellessa laittelin kullekin tytölle oman kannustusviestin odottamaan aamua. En oikein saanut unta, mutta ilmeisesti olin nukahtanut kuitenkin ennen kuin ERTF:n porukka saapui, sillä en kuullut pihaustakaan. Kun aamu alkoi sarastaa, niin heräilin tunnin välein ainoastaan todetakseni, että ei vieläkään. Lopulta kello oli kuusi ja nousin ylös ja pujahdin tuomariliiviini.

Meillä piti alkaa toimareiden miitti puoli seitsemältä, mutta eihän me päästy kuppilaan edes sisälle. Yritin pitää hymyn naamalleni liimattuna, vaikka mua suunnattomasti aina ärsyttää aikataulujen pettäminen. Lopulta ovet kuitenkin avautuivat jo porukka valui sisälle. Siirryttiin yläkertaan reittiselostukseen. Se oli lyhyt, mutta ei kovin ytimekäs. Olisin toivonut rinnakkain pidettyä viro-englanti-esitystä, mutta järjestäjä piti ensin briiffin viroksi ja sitten suomeksi. Ja suomalaiset tietenkin pommittivat pelkillä kysymyksillä, niin ei se ollut kovin kummoinen briiffi vaan kyselytunti. Asiat tulivat jollain tapaa selväksi ja porukat alkoivat valua tarkastusalueelle.

Kaikki suomalaiset hevoset saivat lähtöluvan. Säätöä oli toki rokostustodistusten kanssa. Kirjaukset kun pitäisi löytyä passista. Ei mistään lippulappusista tai saatikaan verkosta. Saatiin ihan kansallisesti noottia asiasta. Liittoon siis terveisiä, että ohjeistus pitäisi olla selkeä, että rokotukset passiin, jos ulkomailla aikoo kisata.

Mä haahuilin siellä ja täällä ja moikkailin tuttuja sekä vaihtelin kuulumisia. Kõrvemaalla tunnen kyllä aina olevani kuin kala vedessä. Helppoa ja simppeliä tekemistä tuttujen ihmisten kesken. Sain passipaikakseni maaliteltan. Kalli hoiteli lähetyksen ja mä menin avuksi sinne luokkien lähtöön. Olga onneksi oli mulla ruuhkahuippujen aikana apuna ja muutenkin ihmiset siirtyivät joustavasti aina sinne, missä tapahtui. Päivä lähti rauhallisesti käyntiin ja aika pienistä kisoistahan tässä oli kyse, kun osallistujia oli se himpun alle 40 kilpailijaa.

Lintala starttasi sennujen kv-luokassa ja mukana tietty Anne ja Heigo, jotka toivat taas uutta hevosta tasolle.  Brenda otti näyttävän ilmalennon ennen starttia ja iloitsi siitä, että housut eivät revenneet. Taputeltiin porukka liikkeelle ja puolen tunnin päästä olivat junnut vuorossa. Oli hieno tunne nähdä nuoret ja innokkaat suomalaisratsastajat lähtötohinoissa. Toki vähän kurtistelin kulmiani aurinkolasien takaan kun huomasin, että oli otettu taas se perinteinen suomalainen lähtöasetelma, että annetaan muiden mennä ja lähdetään perässä. Eihän silä muuten ole mitään merkitystä, muuta kuin asenteen tasolla. Sata metriä sinne tai tänne ei kilpailullisesti merkitse mitään, mutta joku epävarmuustekijä mielessä aina velloo kun ilmenee tarve lähteä viimeisenä liikkeelle. Liittyi se epävarmuus sitten mihin tahansa, niin siihen se päästääntöisesti liittyy.

Vielä kansalliseen luokkaankin riitti suomalaisia, sillä Roosa ja Saana starttasivat siinä. Nopealla tempolla kisaajat oli saatu liikenteeseen ja melkein yhtä nopeasti huoltoautot hävisivät venuelta. Tuomariston pj lähti maastoon väijymään ratsukoita ja huoltoautoja. Pääluokan kärki tuli Kairitin johdolla lujaa vauhtia ja alta kahden tunnin olivat jo taas tarkastuksessa. Siitä se päivä lähti rullaamaan. Ratsukoita tuli ja ratsukoita meni. Suomalaiset siellä joukon jatkona. En päässyt yhtään kyylimään tarkastusalueelle, mutta olin aika yllättynyt, että metabolisia ei tullut.  Helle oli melkoinen ja parhaimmillaan tai pahimmillaan 32 astetta. Mulla oli onneksi teltta, mutta silti tuntui aika kuumalta elo ja olo. Kynä sauhusu ja ratsukoita viuhahteli ohi.

Suomalaisten meno tietenkin kiinnostaa aina muita enemmän ja aika kivasti homma eteni.  Ei mitään huippuvetoja, mutta hyvää perustason suorittamista. Minttu mua säälitti, kun tiesin hellesään olevan hänelle haasteen. Kolmas lenkki oli aivan kertakaikkisen tappava. Tyttö juuri ja juuri pysyi satulassa ja matka taittui kammottavan hitaasti. Aika ikävää oli katsoa myös vanhempia huolta, mutta sikeää tekoa on tyttö ja tuli kuin tulikin maaliin asti. Sitkeä olen itsekin, mutta en tiedä, olisinko pystynyt samaan. Kun tyttö saatiin lopulta maaliin ja valui selästä alas, niin oli kyllä ihan spaghettia. Äitinsä sanoi, että nyt mennään suihkuun, niin likka alkoi könytä mun telttaan. Oli hetkellisesti täysin poissa tästä maailmasta.

Sara, Rita, Minttu ja Saana saivat kaikki hyväksytyt suoritukset. Vähän ehkä odotin parempia nopeuksia ja sijoituksia, mutta lähdettiin hakemaan suorituksia ja ne myös saatiin. Tiimit suoriutuivat hyvin ja tekivät kiitettävästi yhteistyötä. Jokainen ratsastaja oppi jotain uutta ja kaikki saivat runsaasti tarvittavaa itseluottamusta. Suoritusten jälkeen tytöt kävivät vähän siistiytymässä ja kuudelta olivat palkintojenjaossa kaikki valkoisissa housuissa ja uusissa sinisissä paidoissa hevoset siisteinä.  Ihan ylpäenä sain katsella heidän esiintymistään.

Kun palkinnot oli jaettu, niin sirryin nopealla päivälliselle muiden toimihenkilöiden kanssa. Kello kävi kiihkeästi ja kohta oli aika sanoa heipat ja poistua paikalta.  Aika moni oli tulossa Morvaan. Toivottelin kaikki tervetulleiksi ja toimareiden kanssa tietenkin halisteltiin ja toivottiin pikaista näkemistä samoissa merkeissä. Matkaratsastusperhe oli taas  valmis hajaantumaan tahoilleen ja kokoontumaan kuukauden päästä Morvaan.

Me lähdettiin Ninan kanssa ajelemaan satamaan. Oltiin hyvissä ajoin ja päästiin jälleen ruhtinaallisesti etuajassa hyttiin. Mulla särki päätä ja otin pienet unet. Se olikin ihan viisasta, sillä meiltä otti vielä hetken aikaa ajella Ridasjärvelle. Kävin tallituvasta hakemassa avaimet, hevoset hörisivät, mutta en viitsinyt mennä niitä sen enempää herättelemään, vaan vilahdin jo pimenneessä yössä takaisin pihalle ja autoon. Kahden kieppeillä olin kotona ja taas oli hyvä reissu tehtynä.

 

 

24.03. 2018 Matkalla matkaratsastajaksi II -kurssi Terävän tallilla, Karjalohjalla

Kuva A-M Sandelin

Olimme sopineet kurssin järjestettäväksi jo pari kuukautta sitten, mutta silloin pakkasta oli aika paljon sekä kovat ja jäiset. Lumi saatiin vasta myöhemmin. Tällä kertaa pakkasta oli ihan muutama aste, aurinko ikävä kyllä vain pilkahteli muutaman kerran ja tuuli oli melkoisen navakka. Tämä ei kuitenkaan estänyt innokkaita ihmisiä osallistumasta. Luentoa oli kuuntelemassa kymmenkunta ihmistä ja ratsaillekin nousi viisi reipasta. Tietenkin sitä aina toivoo, että osallistujia olisi enemmän kaikessa, mitä yritetään järjestää, mutta pitää toivoa laadun korvaavan määrän. Ja meistä aktiiveistahan se on kiinni, miten kiinnostavaksi laji koetaan. Eli peiliin saa katsoa, jos tapahtumat eivät vedä väkeä.

Aamu aloitettiin kahvilla ja sämpylöillä. Koska aika oli jälleen kovin rajallinen, niin aloitin vähän etukenossa esitykseni. Kaikki olivat ajoissa paikalla, joten päästiin heti kunnolla vauhtiin. Aluksi käytiin ihan käytönnön tasolla sääntömuutoksia läpi ja sitten päästin varsinaiseen asiaan, eli syvällisemmin sisälle kilpailuihin valmistautumiseen, hevostarkastuksiin ja itse kilpailusuoritukseen. Näistä perusasiosita oli helppo siirtyä siihen, miten satulassa kannattaisi oleilla kisan kuluessa. Porukasta puolet olivat vanhoja tuttuja ja ehkä siitäkin syystä meillä oli keskusteleva seurakunta kasassa ja kysymyksiä sateli kiivaasti.

Kun porukka lähtee keskustelemaan, niin sitä tietää jollain tasolla onnistuneensa. Jos homma on pelkkää yksinpuhelua, niin yleensä alan miettiä, että puhunko jotain ihan käsittämätöntä. Mutta niin se usein meneekin, että näillä jatkokursseilla 2-4 ihmisillä on jo omakohtaisia kokemuksia ja siitä syystä keskustelua syntyy ja sille täytyy ehdottomasti antaa tilaa. Alkeiskursseilla osallistujat ovat pääsääntöisesti vastaanottavalla kannalla ja jatkokursseilla haluavat jo jakaa omia kokemuksiaan. Oli kyse sitten alkeiskurssista tai jatkokurssita, niin tärkeä anti osallistujille on myös verkostoituminen.

Tällä kertaa videoita oli vain muutama, mutta lounaan ajaksi löytyi tietenkin taas katseltavaa ja olin jo ennakkoon lähettänyt pari linkkia tutustuttavaksi ennen kurssia. Kanakeiton jälkeen vedettiin lämpimämpää vaatetta päälle ja siirryttiin ulos. Halukkaat saivat kokeilla mukanani olleita Podiumin satuloita ja tavalliseen tapaan totesivat, että istunta muuttuu matkaratsastusistunnaksi oikeastaan sillä sekunnilla kun nousee satulaan. Tietenkin luonteva ja hevosta mahdollisimman vähän häiritsevä asento vaatii treeniä ja treeniä, mutta hajulle hommasta pääsee vain sillä, että alla on lajiin tarkoitettu satula.

Kaikille hevosille tehtiin tarkastus ja asianmukainen juoksutus. Jotkut olivat kokeneempia ja jotkut vähemmän kokeneita. Pääsääntöiseisti juoksutukset menivät hyvin, mutta muutamalle hevoselle vieras ihminen iholla ei ollut lempparijuttu. Joten sitäkin on syytä treenata. Muistui mieleen miten Valedroa siedätettiin Nuppiksessa ja huudettiin aina Hedu tarkastamaan. Mutta sekin todistaa vain väittämän, että harjoittelemalla ongetmat ratkeavat. Keskustelimme myös paljon siitä, miten tasolla 1 kaikki tuppaa menemään säätämiseksi ja totesimme yhteen ääneen, että siitähän se johtuu, että homma on niin ratsastajalle, huoltajalle kuin hevosellekin uutta.

Kun tarkastukset oli tehty niin ratsukot pörräsivät pellolle ajetulla kiepillä muutaman kierroksen. Viilailtiin istuntaa. Siinä vaiheessa vähän hermostutti, että mitähän hommasta mahtaa tulla. Hevoset olivat aika innokkaan oloisia. Muistutin ratsastajia sovitusta aikahaarukasta, turvaväleistä ja annoin lähtöluvan.  Sopuisasti yhtenä ryppäänä lähtivät liikkeelle, mutta olihan siinä sellaista kilpailutilanteen jännitystä kuitenkin ilmoilla. Yksi ratsukko oli ottanut vähän etumatkaa, mutta heidät ratsastettiin nopeasti kiinni ja pyyhkäistiin ohikin.

Reitti oli merkitty hyvin ja n. 6 km:n kohdalla oli yhteinen huolto, jossa oli tarjolla mehua, joka tuntui ratsastajille maistuvan. Osa hevosistakin hörppäsi vettä ämpäristä. Tässä kohtaa porukka vähän jakautui ja muistutin taas tavoiteajasta. Seurailimme autolla menoa ja mitä pidemmälle matka eteni, niin sen rennommiksi ratsastajat tulivat ja aika ajoin saivat jopa säädeltyä istuntaansa. Yritys oli ainakin tosi kova ja kaikki kyllä selkeästi keskittyivät siihen mitä olivat tekemässä. Lenkki olisi mielestäni voinut olla pidempikin, mutta toisaalta joku 20 km olisi voinut pelästyttää osallistujia.

11 km lenkki edettiin n. 12km/h, joka oli tavoitenopeutemme alaraja. Maalilinjan ratsastajat ylittivät iloiset ilmeet naamappa. Jokainen oli saanut onnistumisen tunteita ja ehkä jopa vähän ylittäneet itsensä ja odotuksensa, joten hymyt olivat herkässä. Hevosille tehtiin vielä lopputarkastus ja kaikki näytti olevan kunnossa. Kukin sai loppuhoitonsa, loimensa, vetensä ja loimensa ja me ihmiset siirryttiin sisätiloihin käymään harjoitusta läpi kahvikupposen äärellä. Päivä alkoi olla pulkassa ja kutakuinki 12 tunnin reissun jälkeen ajoin takaisin kotipihaan.

 

 

19.-21.01. 2018 Vasaritten, Rättvik, Ruotsi. Teknisenä delegaattina ja tuomariston jäsenenä

Tammikuisena perjantai-iltapäivänä pikkupakkasessa Kari droppasi mut kentälle ja kunnon konsultin tavoin muistuttamalla muistutti, miten mun pitää kipaista automaatilta toiselle ja lukea viivakoodeja sieltä ja täältä ja vilauttaa kännykkää sinne ja tänne.  Ja hirvittävä hoputus oli päällä tietenkin. Turvatarkastuksessa näytti olevan jonoa, mutta yllättään nopeasti homma hoitui. viidessä minuutissa olin läpi, vaikka esiodotusteni mukaisesti turvakengät piippasivat ja jouduin menemään portista kahdesti. Pim, olin rutiinit hoitanut ja mulla oli yli tunti aikaa ennen boardingin alkua. Noh, etsin oikean portin, joka oli tietenkin kaikista kauimmainen ja leiriydyin sinne. Lopulta oman lentoni aika tuli ja bussikuljetuksella mentiin jonnekin kentän perukoille pieneen koneeseen. Mulla oli ennakkotietojen mukaan tunnin odotos myös Arlandassa, sillä ohjeet oli odottaa hoitavaa eläinlääkäriä, Josefinia, siellä terminaalissa 5.

Oma koneeni jäi odottamaan jatkolennolle tulevia matkustajia, joten olimme parikymmentä minuuttia myöhässä lähtiessämme. Lento oli nopea ja näppärä. Vähän harmittelin, että en löytänyt suoraa lentoa Faluniin, sillä silloin matkustus kisapaikalle olisi ollut todella simppeli. Mutta eipä reissaaminen suurta ponnistelua vaatinut näinkään. Kun pääsin ulos koneesta, niin aloin suuntaamaan kohti tapaamispistettä Josefinen ja Ingerin kanssa. Hetken odoteltuani Inger jo soittikin ja löysin hänet parkkipaikalta. Ehdin oikeastaan istahtaa alas autoon, niin Josefin ilmaantui myös paikalla ja matkamme pääsi alkamaan. Ensimmäinen pysähdys oli Uppsalassa, jossa söimme tukevan päivällisen ja sen jälkeen ajelimme kolme tuntia kohteeseen. Keskustelu kävi vilkkaana koko matkan ajan, joten nopeasti aika vierähti. Sain todeta, että käyttökieli tulee olemaan ruotsin ja englannin sekoitus, enkä sitä voitaisiin kutsua svengelskaksi. Toimiva kieli tällä reissulla.

Marianne oli meitä vastassa mökkikylän portilla. Olin henkisesti asennoitunut siihen, että mulla on vetin kanssa sama huone. Noh, kun päästiin mökkiin, niin jotenkin ymmärsin ,että tilanne on muuttunut ja meillä ei ole ollenkaan huonetta, vaan nukumme tuvassa kapealla vuodesohvalla molemmat, koska huoneet oli jo varattu.  Olin mielessäni, että WHAAAT, mutta mitäpä siinä oli tehtävissä. Varmistin vielä asian englanniksi, että ymmärsinkö nyt oikein. Ja olin ymmärtänyt. Hoitava oli onneksi huumorintajuinen tyyppi ja eihän me voitu muuta kuin nauraa, kun käpristyimme lusikkaan natisevalle vuodesohvalle, joka oli parhaat päivänsä jo nähnyt. Tosiasiassa patja oli ylättävän hyvä, mutta kyllähän se unta vähän häiritsee, kun vieressä on tyystin tuntematon kaveri ja lisäksi mietin, että kuorsaanko niin, että kaveri ei saa nukuttua. Vähän olin järkyttynyt asian saamasta käänteestä. Petikaverikin oli niin säädyllinen, että kävi veskissä vaihtamassa pyjaman päälle. Luulen, että nukkumisjärjestelyt olivat hänelle vielä suurempi järkytys.

Aamulla heräsimme vähän ennen kuutta, joka oli mulle vähän ennen seitsemää, joten ei mitään suurta ponnistusta. Ja kaikesta huolimatta olin nukkunut aika hyvin. Vähän jäykästi tosin ja siitä syystä niskaa ja päätä pakottelikin jo heti aamusta. Vähitellen tupaan tulvi väkeä ja viisi tyyppiä palatti ruotsia niin, että korvat väsyivät heti alkuunsa. Join lasin tuoremehua ja virritelin itseäni päivään. Ainakaan vaatetuksesta ei ole homma kiinni, sillä Kuomat ja läskitakki kestävät kaiken.

Olimme sopineet, että toimareiden tapaaminen tapahtuu varttia vaille seitsemän. Siellä suoritimme nopean esittelyn ja kävimme päivän tehtäväjaon läpi. KV- luokassa oli lähtijöitä 18 ja kansallisissa 50 km luokissa saman verran. Tarkastukset alkoivat ajallaan seitsemältä ja vaikka aikataulu oli tiukka, niin vetit saivat kaikki 18 loistavasti tarkastettua noin kolmessa vartissa. Yksi teki tunnistukset ja 2 sekä hoitava tekivät linjatarkastukset. Homma toimi erittäin näppärästi. Homma oli muutenkin suunniteltu hyvin. Koko toiminta tapahtui maneesissa. Yhdestä ovesta kuljettiin hevosten kanssa sisään ja ulos. Yhdessä nurkassa oli vet gate, kiertosuunta oli selvä. Toisessa nurkassa oli lähtö seuraaville lenkeille ja muu alue oli rajattu taukoja varten.  Hevoset ja tiimit operoivat siis sisätiloissa ja myös heidän tekemistensä tarkkailu oli helppoa. Jokaisessa toimipisteessä oli 2-3 henkilöä. Talkoolaisia oli vähintään 30 ja siihen vielä päälle reilu 10 nuorta opiskelijatyttöstä, jotka kiikuttivat lippulappusia maalilinjalta vet gatella , sieltä toimistoon ja sieltä lähtöportille. Eli melkoista juoksuttamista. Juokseminen kuulemma vähän vähenee, jos hevosilla olisi sirut. Näissä kilpailuissa ne eivät olleet käytössä. Muuten järjestelmä oli sama kuin se, mitä ovat tarjonneet myös meille PM-kisoihin. Järjestelmä on myös kehitysvaiheessa, sillä uusia päivityksiä oli tehtyä vasta pari päivää sitten ja siitä syystä esimerkiksi numerolappujen tulostaminen oli jäänyt ihan viimetippaan. Ei ihan valmis tuote siis vielä tämäkään. Eqipen kanssa toki yhteensopiva, mutta meillähän ei ole kyseistä Eqipe-päivitystä, joten siitä syystä ei paras mahdillinen vaihtoehto suomalaisten käyttöön.

Tarkastukset jatkuivat pikkuluokan parissa ja 1*-porukat siirtyivät reittiselostukseen, joka pidettiin ruotsiksi. Norjalaiset ja tanskalaiset ymmärsivät sen tietenkin hyvin. Itse yritin kuunnella tarkkalla korvalla ja muutaman kerran jouduin pyytämään tulkkausapua suomalaistaustaiselta kuuluttajalta. Ennakkoon oli ratsukoilta pyydetty esittelyt kirjallisina ja kuuluttaja hyödynsikin saamiaan tietoja pitkin päivää näppärästi. Kuulutukset pauhasivat sekä sisällä että ulkona. Oli kyllä todellista urheilujuhlan tuntua.

Kahtakymmentä vaille kahdeksan aloin etsiskellä lähtölinjaa. Muutamanta toimihenkilöltä kysäisin, mutta eivät tienneet! Lopulta kysyin kilpailujen johtajalta ja sain vastauksen. Kävin tarkastamassa, että kaikki oli kohdallaan. Lähettämässäkin oli kaksi henkilöä. Tarkistin, että protokolla on tuttu ja olihan se. Lähtölupa annettiin kaiken taiteen sääntöjen mukaisesti ja porukka lähti yhtenä laumana liikkeelle. Vähän oli vielä vähän hämärää, mutta otsalamppuja ei ollut kellään. Kannustusta tuli huoltojoukoilta ja sen jälkeen porukat sulloutuivat autohinsa ja lähtivät reitille. Karttaan oli merkitty muutama otollinen huoltopaikka ja niitä kaikki aikoivatkin käyttää. Toivoin vaan, että tilaa on riittävästi.

Lähdön tapahduttua etsin Janin käsiini ja hän lähti esittelemään minulle reittejä. Olin ennakkoon jo saanut kartat ja tustunut niihin. Mähän tykkään kartoista ja olin tutkiskellut niitä innokkaasti. Tarjolla oli pienet kerkeuserot, vähäliikenteisiä teitä ja upeita metsäteitä. Ennakkoon olin myös kysellyt lumimäärästä ja pyysin kertomaan reittiselostuksessa ne muutamat kohdat, jossa olisi umpihankea odotettavissa. Kun lähdettiin reittejä kiertämään, niin totesin, että baanat olivat hyvän levyiset ja pohjat aivan erinomaiset. Reitistö rakentui kahdesta erillisestä reitistä. Toinen oli pituudeltaan 30 km ja toinen 20 km. Kierrettiin ensi pikkulenkki ja tarkastettiin käytössä olevat reittimerkit sekä stewardien vahtipaikat. Kerroin Trackereista ja Jan muistelikin, että olivat hyvä ratkaisu ja vähensivät reitillä olevien stewardien tarvetta.

Kun reitit oli katsastettu, niin jäimme vielä seuraamaan reitin varrelle huoltoa. Haastattelin siinä samalla Olea ja häneltäkin järjestelyt saivat plussaa. Mitään eksymisiä ei ollut ollut ja muutenkin homma eteni ihan suunnitelmien mukaan. Olaug ja Rikke tulivat kyseiselle huoltopaikalle ensimmäisinä. Porukka oli hajonnut ja se oli mielestäni vain hyvä asia lopun kapeampaa osuutta ajatellen. Nyt kun päivä oli valjennut, niin oikeastaan vasta hahmotin millaisessa paikassa olimme. Rättvikin kuuden tuhannen asukkaan kaupunkia tai kyllä ympäröi kohtalaisen korkea rinne, jota ehkä vaaraksi voisi kutsua. Mäki oli täynnä laskettelubaanoja. Lisäksi alua on suosittua hiihtoseutua. Asutus on sijoittunut Ruotsin viidenneksi suurimman järven rantamille, joten paikkakunta maisemineen on varmasti varsinkin kesäisin todella viehättävä.

Pikkuhiljaa ajeltiin takaisin kilpailukeskukseen ja eipä aikaakaan kun ensimmäiset ratsukot alkoivat lähestyä maalia. Metsässä kyykkivä stewardi antoi 2 km:n varoituksen.  Ihmettelin kyllä, että järjestävä seura ei käyttänyt ede radiopuhelimia lähiviestintään, vaan tekstareita ja muita pikaviestejä tai puheluita. Mutta ovat kai todenneet sen toimivaksi tavaksi, mutta kamalaa soittelua ja tekstaamista homma kuitenkin oli.

Nimekkäitä ratsastajia oli paljon mukana ja suureksi yllätyksekseni usea tuttu nimi joutui jättämään homman kesken ekan 30 km:n lenkin jälkeen. Eläinlääkärit olivat erittäin tarkkoina liikkeistä. Merkittävästi suomalaisia eläinlääkäreitä tarkempia ja kaikki hylkäykset tulivatkin nimenomaan epäsäännöllisestä liikkeestä ja yksi verisääntöä soveltaen ja se aiheuttikin kovaa mutinaa. Verisääntö on hyvin tulkinnallinen juttu ja siihen harvoin hylkäykset perustuvat. Näin nyt kuitenkin kävi ja yksi hevonen hylättiin verta vuotavien haavojen vuoksi, vaikka liikkeessä tai hevosen muussa kunnossa ei ollut huomautettavaa.

Kilpailu eteni linjakkaasti. Paikalla piipahti Ruotsin yleisradio tv-ryhmän kera ja muutaman lehden toimittaja. Kuvaajia pitkine putkineen oli paikalla aika paljon. Myös ihan yleisöä oli etsiytynyt paikalle ja maneesin katsomossa oli tietysti ihan erinomainen paikka seurata tarkastuksia, taukotoimia ja seuraavalle lenkille kirmaavia ratsukoita. Itse kulkeuduin lähtöovien luokse ja kun saatiin niitä 2 km maaliin -varoituksia, niin siirryin aina maalilinjan tuntumaan. Oikeastaan kertaakaan en joutunut mihinkään asiaan puuttumaan. Ratsukot tiesivät miten toimia ja toimihenkilötkin olivat tehtäviensä tasolla. Muistui vaan mieleen reissu Venäjälle, jossa sekä ratsastajat että toimarit olivat totaalisen pihalla. Kyllä kaikessa näki, että hevosurheilulla ja matkaratsastuksellakin on varsin pität perinteet Ruotsissa. Homma oli kaikilla hanskassa.

Huomioni kiinnittyi erään hevosen groomiin, joka oli rullatuolissa. En ole ennen vastaavaa nähnyt. Myöhemmin kuulin, että tämä huoltaja oli ratsukon valmentaja ja itsekin menestynyt matkaratsastaja, mutta menettänyt jalkansa ihan muutama kuukausi sitten. Sitkeä ihminen. Hattua täytyy nostaa. Pihalla hän oli jäänyt jumiin jääkokkareiden keskelle ja yritin tarjota apua, niin hän kieltäytyi ehdottomasti ja sanoi pärjäävänsä. Sadatteli vain sitä, että rullatuoli ja lumi eivät sovi yhteen.  Melkoista periksiantamattomuutta. Hevosetkaan eivät piitanneet rullatuolittelijasta ollenkaa, vaikka rullaili sielä huoltoalueella muina naisina. Jotenkin hän touhuili tuolissaan niin luontevasti, että minäkään en tuntenut oloani vaivautuneeksi, vaikka aina joskus vastaavissa tilanteissa niin tapahtuu. Nainen oli kuulemma menettänyt jalkansa ratsastustilanteessa. Jäin miettimään, että kaikkea mullekin on tapahtunut, mutta sentään on vielä raajat tallella. Enkä tosiaa tiedä, miten tilanteen ottaisin haltuun, jos jotain vastaavaa tapahtuisi.

Foto Mathias Eriksson

Kun pääluokka alkoi lähestyä maalia, niin otin taas paikkani maalilinjalta. Tyhjensin mahdollisen jarrutusalueen ja jäimme odottamaan loppuratkaisua. Voittajahevonen tulikin hetken kuluttua näkyviin. Ratsukko saapui omassa rauhassaan, mutta näyttävästi laukaten. Vauhdinjako oli myös ideaali. Ekan lenkin olivat menneet viittätoista, tokan kahdeksaa toista ja kolmennen kahtakymmentäyhtä. Vastaavan kaltainen vauhdinjako oli oikeastaan kaikilla. Eli ihan oppikirjan mukaan ratsastettu. Suomessahan nopeuksissa trendi on usein laskeva ja se ei ole välttämättä ihan fiksua ratsastamista. Mutta kuten on todettu, meillä on kokonaisuudessaan vielä vähän kirittävää. Ja se tapahtuu vain nöyrän puurtamisen kautta. On tärkeä muistaa, että mihin ikinä olemmekin matkalla, niin se matka on vasta alussa. Töitä on tehtävä, että laji ryömii vähitellen eteenpäin.

Kun seuraavat ratsukot lähestyivät maalia, niin saimmekin varautua jo ihan loppukirikamppailuun. Komeaa kisailua ja varaoaluekin oli riittävä, mutta jostain syystä ratsastajat halusivat laskea nopeudet vähän liian nopeasti alas ja siinä jossain sivuaskeleessa toinen hevosista sai aikaan melko massiivisen vekin toisen takaseensa.  Verta alkoi tulla melkoisesti, ratsastaja joutui pienimuotoiseen shokkiin ja hetken ajan oikein kukaan ei käsittänyt mistä on kyse. Pyysin soittamaan hoitavan, joka oli linjaeläinlääkärinä, kiireesti paikalle ja minuutissa meillä oli hoitotoimenpiteet käynnissä. Elanor on kokenut kovia aiemminkin, mm. Kuumassa. Miten se onkin niin, että samoille tyypeille aina sattuu ja tapahtuu. Verenvuotoa ei meinattu millään saada tyrehtymään ja tyttökin oli pienimuotoisessa shokissa. Lopulta tilanne saatiin sen verran hallintaan, että  hevonen voitiin kuljettaa puolen kilometrin päähän klinikalle, joka oli kilpailujen vuoksi valmiustilassa.

Loput luokan hevosista saapuivat helminauhana maaliin. Muutama loppukirikamppailu nähtiin ja merkittävää oli se, että ihan jokainen ylitti maalilinjan joku laukalla tai ravilla ja jokainen ollit jonkin tasoisen loppurykäisyn ja maalilinjalla oli tapana tuuletella sekä yleisön hurrata. Sama ilmiö oli havaittavissa myös alemmissa luokissa. Selvästi haettiin rutiinia siihen, että joskus ollaan mukana niissä kisoissa, joissa loppukirillä kisoja ratkotaan. Pakosti tuli mieleen se, että jossan kotimaan keskusteluryhmässä pähkäiltiin sitä, että miksi tullaan laukoilla maaliin. Tai sitä, että lähenteleekö matkaratsastus luvanvairasta hevosen terveyttä ja turvallisuutta vaarantavaa toimintaa. Jos Ruotsista halutaan ottaa mallia, niin otetaan sitten ihan kokonaisuudessaan, eikä poimita vain jotain tiettyä juttuja ja julisteta suureen ääneen, että TÄMÄ on Ruotsin malli. Ilman muuta Ruotsin matkaratsastuksessa on asioita, joita voidaan soveltaa meillä ja sitten on asioita, joita välttämättä ei. Kaikessa on puolensa ja puolensa.

Kilpailupäivä oli yllättävän varhaisessa vaiheessa ohi. Ennen neljää oli homma taputeltu. Toimarit vaihtoivat parempaa Seppälää päälle ja kilpailijat vetivät valkoiset housut ja klubitakit ylleen ja vuorossa oli juhlallinen palkintojenjako (Ruotsin malli). Oli kansallispukuisia kukkaistyttöjä ja sponsoriautoja taustalla kaksin kappalein. Ja ennen kaikkea: ILOISIA ILMEITÄ. Se oli huomioitavaa, että kisapaikalla nähtiin vain iloisia ilmeitä.  Mestoilla oli selkeästi hyvä pössis. Toki se on hyvin ruotsalaista ja heille varmaan meitä luontaisempaa on se, että kaikki on mycket bra.

Toimistossa tehtiin vielä hetki paperihommia ja viiden jälkeen suunnattiin stugalle ja käytiin siistiytymässä, sillä kuudeksi meillä oli pöytävaraus koko toimarporukalle. Hauskalla fiilikselle kohotettiin maljaa ja huikattiin KIPPIS. Ruoka oli hyvää ja seura hauskaa. Ja miten se taas kävikin niin, että jutut palasivat vuosien taakse. Puolalainen eläinlääkäri muisteli yhtä surullisen kuuluisaa kisaa, jossa hevonen kuoli ja hän muiden mukana sai rankkua, vaikka heidän yhteinen näkemyksensä oli, että hoitovalmiutta ei ollut. Toinen hupaisia juttu liittyi toisiin meillä järjestettyihin kisoihin, jossa taukoaikojen laskemisessa oli kuulemma hirvittävästi virheitä. No onneksi kommelluksia oli sattunut muuallakin ja tässä vaiheessa ne tietenkin jo naurattivatkin. Kisoissa kuollut hevonen ei kuitenkaan koskaan muutu huvittavaksi tarinaksi tarinoiden joukkoon. Illan päätteksi Annelie kiitti monisanaisesti meitä kaikkia ja jakoi jokaiselle uniikin taalainmaan hevosfiguurin.  Todella hieno muisto reissusta.

Dinnerin jälkeen istuttiin vielä hetki mökissä puhellen niitä näitä. Selvisi erikoisia kytköksiä Suomeen yhdellä jos toisellakin. Kenellä oli jotain nuoruuden työharjoittelua ja kenellä romanttisia kesämuistoja. Kovasti olivat kuitenkin kaikki tulossa ensi kesänä PM-kilpailuihin mukaan. Mokin asukkaista pari pyrähti kotiinsa, joten Josefin sai oman huoneen ja mä sain tuvan omaan käyttööni. Kun mökki hiljeni, niin chattailin vielä tovin kotiporukoiden kanssa ja kertoilin päivän tapahtumista. Kun sammutin tabletin ja valot niin uni tuli kyllä ihan heti ja kyselemättä.

Aamulla Marianne hipi mökistä pihalle joskus viiden jälkeen. Vähitellen me viimeiset kolme myös heräilimme ja kymmentä vaikke kahdeksan Jan tuli hakemaan meitä kotimatkalle. Margolla olikin sama paluulento Arlandasta Helsinkiin ja sieltä Puolaan, joten sain matkaseuraa. Paluumatka meni sukkelasti. Janin kaasujalka oli Ingerin kaasujalkaa raskamapi. Kolmessa tunnissa olimme Arlandassa. Kenttämuodollisuudet sujuivat nopeasti ja vähän leväperäisesti sillä matkakumppanin sivutaskussa oli puoliksi juotu vesipullo ja se meni jouhevasti läpi tarkastuksen. Mä otin turvakärkikengät sovinnolla pois jo heti kättelyssä, niin ei tarvinnut tarkastuportistakaan mennä kuin kerran. Ehdin loistavasti ostella tax freesta tuliaisia. Lento oli tietenkin myöhässä ja siipiä piti kuurasuojata yms. Mua vähän jännitti ihan järkyttävä sumu, mutta hyvin me sieltä ponkaistiin lentoon ja tuntia myöhemmin olimme Helsingissä. Toivoton Margolle hyvää kotimatkaa. Hän aikoi jännittää lentomäen joukkuekisaa ja toivoa Puolalle voittoa. Seurasin kisan kotona ja totesin, etät puolalaiset ylsivät hopeaan. Ehkä Margo oli tyytyväinen siitäkin.

Kari sai tuliasensa ja mielenkiintoisen selonteon reissusta. Ei mikään elämää suurempi kokemus, mutta kiva reissu heti vuoden alkuun. Seuraavana päivänä sain jo alustavan kiinnityksen jatkoon, joten hyvä mieli tästä jäi. Toivottavasti seuraavalla kerralla mukana on myös suomalaisia ratsukoita. Aina se lisää kisan kiinnostavuutta kun on oman maan edustajia mukana.