24.03. 2018 Matkalla matkaratsastajaksi II -kurssi Terävän tallilla, Karjalohjalla

Kuva A-M Sandelin

Olimme sopineet kurssin järjestettäväksi jo pari kuukautta sitten, mutta silloin pakkasta oli aika paljon sekä kovat ja jäiset. Lumi saatiin vasta myöhemmin. Tällä kertaa pakkasta oli ihan muutama aste, aurinko ikävä kyllä vain pilkahteli muutaman kerran ja tuuli oli melkoisen navakka. Tämä ei kuitenkaan estänyt innokkaita ihmisiä osallistumasta. Luentoa oli kuuntelemassa kymmenkunta ihmistä ja ratsaillekin nousi viisi reipasta. Tietenkin sitä aina toivoo, että osallistujia olisi enemmän kaikessa, mitä yritetään järjestää, mutta pitää toivoa laadun korvaavan määrän. Ja meistä aktiiveistahan se on kiinni, miten kiinnostavaksi laji koetaan. Eli peiliin saa katsoa, jos tapahtumat eivät vedä väkeä.

Aamu aloitettiin kahvilla ja sämpylöillä. Koska aika oli jälleen kovin rajallinen, niin aloitin vähän etukenossa esitykseni. Kaikki olivat ajoissa paikalla, joten päästiin heti kunnolla vauhtiin. Aluksi käytiin ihan käytönnön tasolla sääntömuutoksia läpi ja sitten päästin varsinaiseen asiaan, eli syvällisemmin sisälle kilpailuihin valmistautumiseen, hevostarkastuksiin ja itse kilpailusuoritukseen. Näistä perusasiosita oli helppo siirtyä siihen, miten satulassa kannattaisi oleilla kisan kuluessa. Porukasta puolet olivat vanhoja tuttuja ja ehkä siitäkin syystä meillä oli keskusteleva seurakunta kasassa ja kysymyksiä sateli kiivaasti.

Kun porukka lähtee keskustelemaan, niin sitä tietää jollain tasolla onnistuneensa. Jos homma on pelkkää yksinpuhelua, niin yleensä alan miettiä, että puhunko jotain ihan käsittämätöntä. Mutta niin se usein meneekin, että näillä jatkokursseilla 2-4 ihmisillä on jo omakohtaisia kokemuksia ja siitä syystä keskustelua syntyy ja sille täytyy ehdottomasti antaa tilaa. Alkeiskursseilla osallistujat ovat pääsääntöisesti vastaanottavalla kannalla ja jatkokursseilla haluavat jo jakaa omia kokemuksiaan. Oli kyse sitten alkeiskurssista tai jatkokurssita, niin tärkeä anti osallistujille on myös verkostoituminen.

Tällä kertaa videoita oli vain muutama, mutta lounaan ajaksi löytyi tietenkin taas katseltavaa ja olin jo ennakkoon lähettänyt pari linkkia tutustuttavaksi ennen kurssia. Kanakeiton jälkeen vedettiin lämpimämpää vaatetta päälle ja siirryttiin ulos. Halukkaat saivat kokeilla mukanani olleita Podiumin satuloita ja tavalliseen tapaan totesivat, että istunta muuttuu matkaratsastusistunnaksi oikeastaan sillä sekunnilla kun nousee satulaan. Tietenkin luonteva ja hevosta mahdollisimman vähän häiritsevä asento vaatii treeniä ja treeniä, mutta hajulle hommasta pääsee vain sillä, että alla on lajiin tarkoitettu satula.

Kaikille hevosille tehtiin tarkastus ja asianmukainen juoksutus. Jotkut olivat kokeneempia ja jotkut vähemmän kokeneita. Pääsääntöiseisti juoksutukset menivät hyvin, mutta muutamalle hevoselle vieras ihminen iholla ei ollut lempparijuttu. Joten sitäkin on syytä treenata. Muistui mieleen miten Valedroa siedätettiin Nuppiksessa ja huudettiin aina Hedu tarkastamaan. Mutta sekin todistaa vain väittämän, että harjoittelemalla ongetmat ratkeavat. Keskustelimme myös paljon siitä, miten tasolla 1 kaikki tuppaa menemään säätämiseksi ja totesimme yhteen ääneen, että siitähän se johtuu, että homma on niin ratsastajalle, huoltajalle kuin hevosellekin uutta.

Kun tarkastukset oli tehty niin ratsukot pörräsivät pellolle ajetulla kiepillä muutaman kierroksen. Viilailtiin istuntaa. Siinä vaiheessa vähän hermostutti, että mitähän hommasta mahtaa tulla. Hevoset olivat aika innokkaan oloisia. Muistutin ratsastajia sovitusta aikahaarukasta, turvaväleistä ja annoin lähtöluvan.  Sopuisasti yhtenä ryppäänä lähtivät liikkeelle, mutta olihan siinä sellaista kilpailutilanteen jännitystä kuitenkin ilmoilla. Yksi ratsukko oli ottanut vähän etumatkaa, mutta heidät ratsastettiin nopeasti kiinni ja pyyhkäistiin ohikin.

Reitti oli merkitty hyvin ja n. 6 km:n kohdalla oli yhteinen huolto, jossa oli tarjolla mehua, joka tuntui ratsastajille maistuvan. Osa hevosistakin hörppäsi vettä ämpäristä. Tässä kohtaa porukka vähän jakautui ja muistutin taas tavoiteajasta. Seurailimme autolla menoa ja mitä pidemmälle matka eteni, niin sen rennommiksi ratsastajat tulivat ja aika ajoin saivat jopa säädeltyä istuntaansa. Yritys oli ainakin tosi kova ja kaikki kyllä selkeästi keskittyivät siihen mitä olivat tekemässä. Lenkki olisi mielestäni voinut olla pidempikin, mutta toisaalta joku 20 km olisi voinut pelästyttää osallistujia.

11 km lenkki edettiin n. 12km/h, joka oli tavoitenopeutemme alaraja. Maalilinjan ratsastajat ylittivät iloiset ilmeet naamappa. Jokainen oli saanut onnistumisen tunteita ja ehkä jopa vähän ylittäneet itsensä ja odotuksensa, joten hymyt olivat herkässä. Hevosille tehtiin vielä lopputarkastus ja kaikki näytti olevan kunnossa. Kukin sai loppuhoitonsa, loimensa, vetensä ja loimensa ja me ihmiset siirryttiin sisätiloihin käymään harjoitusta läpi kahvikupposen äärellä. Päivä alkoi olla pulkassa ja kutakuinki 12 tunnin reissun jälkeen ajoin takaisin kotipihaan.

 

 

19.-21.01. 2018 Vasaritten, Rättvik, Ruotsi. Teknisenä delegaattina ja tuomariston jäsenenä

Tammikuisena perjantai-iltapäivänä pikkupakkasessa Kari droppasi mut kentälle ja kunnon konsultin tavoin muistuttamalla muistutti, miten mun pitää kipaista automaatilta toiselle ja lukea viivakoodeja sieltä ja täältä ja vilauttaa kännykkää sinne ja tänne.  Ja hirvittävä hoputus oli päällä tietenkin. Turvatarkastuksessa näytti olevan jonoa, mutta yllättään nopeasti homma hoitui. viidessä minuutissa olin läpi, vaikka esiodotusteni mukaisesti turvakengät piippasivat ja jouduin menemään portista kahdesti. Pim, olin rutiinit hoitanut ja mulla oli yli tunti aikaa ennen boardingin alkua. Noh, etsin oikean portin, joka oli tietenkin kaikista kauimmainen ja leiriydyin sinne. Lopulta oman lentoni aika tuli ja bussikuljetuksella mentiin jonnekin kentän perukoille pieneen koneeseen. Mulla oli ennakkotietojen mukaan tunnin odotos myös Arlandassa, sillä ohjeet oli odottaa hoitavaa eläinlääkäriä, Josefinia, siellä terminaalissa 5.

Oma koneeni jäi odottamaan jatkolennolle tulevia matkustajia, joten olimme parikymmentä minuuttia myöhässä lähtiessämme. Lento oli nopea ja näppärä. Vähän harmittelin, että en löytänyt suoraa lentoa Faluniin, sillä silloin matkustus kisapaikalle olisi ollut todella simppeli. Mutta eipä reissaaminen suurta ponnistelua vaatinut näinkään. Kun pääsin ulos koneesta, niin aloin suuntaamaan kohti tapaamispistettä Josefinen ja Ingerin kanssa. Hetken odoteltuani Inger jo soittikin ja löysin hänet parkkipaikalta. Ehdin oikeastaan istahtaa alas autoon, niin Josefin ilmaantui myös paikalla ja matkamme pääsi alkamaan. Ensimmäinen pysähdys oli Uppsalassa, jossa söimme tukevan päivällisen ja sen jälkeen ajelimme kolme tuntia kohteeseen. Keskustelu kävi vilkkaana koko matkan ajan, joten nopeasti aika vierähti. Sain todeta, että käyttökieli tulee olemaan ruotsin ja englannin sekoitus, enkä sitä voitaisiin kutsua svengelskaksi. Toimiva kieli tällä reissulla.

Marianne oli meitä vastassa mökkikylän portilla. Olin henkisesti asennoitunut siihen, että mulla on vetin kanssa sama huone. Noh, kun päästiin mökkiin, niin jotenkin ymmärsin ,että tilanne on muuttunut ja meillä ei ole ollenkaan huonetta, vaan nukumme tuvassa kapealla vuodesohvalla molemmat, koska huoneet oli jo varattu.  Olin mielessäni, että WHAAAT, mutta mitäpä siinä oli tehtävissä. Varmistin vielä asian englanniksi, että ymmärsinkö nyt oikein. Ja olin ymmärtänyt. Hoitava oli onneksi huumorintajuinen tyyppi ja eihän me voitu muuta kuin nauraa, kun käpristyimme lusikkaan natisevalle vuodesohvalle, joka oli parhaat päivänsä jo nähnyt. Tosiasiassa patja oli ylättävän hyvä, mutta kyllähän se unta vähän häiritsee, kun vieressä on tyystin tuntematon kaveri ja lisäksi mietin, että kuorsaanko niin, että kaveri ei saa nukuttua. Vähän olin järkyttynyt asian saamasta käänteestä. Petikaverikin oli niin säädyllinen, että kävi veskissä vaihtamassa pyjaman päälle. Luulen, että nukkumisjärjestelyt olivat hänelle vielä suurempi järkytys.

Aamulla heräsimme vähän ennen kuutta, joka oli mulle vähän ennen seitsemää, joten ei mitään suurta ponnistusta. Ja kaikesta huolimatta olin nukkunut aika hyvin. Vähän jäykästi tosin ja siitä syystä niskaa ja päätä pakottelikin jo heti aamusta. Vähitellen tupaan tulvi väkeä ja viisi tyyppiä palatti ruotsia niin, että korvat väsyivät heti alkuunsa. Join lasin tuoremehua ja virritelin itseäni päivään. Ainakaan vaatetuksesta ei ole homma kiinni, sillä Kuomat ja läskitakki kestävät kaiken.

Olimme sopineet, että toimareiden tapaaminen tapahtuu varttia vaille seitsemän. Siellä suoritimme nopean esittelyn ja kävimme päivän tehtäväjaon läpi. KV- luokassa oli lähtijöitä 18 ja kansallisissa 50 km luokissa saman verran. Tarkastukset alkoivat ajallaan seitsemältä ja vaikka aikataulu oli tiukka, niin vetit saivat kaikki 18 loistavasti tarkastettua noin kolmessa vartissa. Yksi teki tunnistukset ja 2 sekä hoitava tekivät linjatarkastukset. Homma toimi erittäin näppärästi. Homma oli muutenkin suunniteltu hyvin. Koko toiminta tapahtui maneesissa. Yhdestä ovesta kuljettiin hevosten kanssa sisään ja ulos. Yhdessä nurkassa oli vet gate, kiertosuunta oli selvä. Toisessa nurkassa oli lähtö seuraaville lenkeille ja muu alue oli rajattu taukoja varten.  Hevoset ja tiimit operoivat siis sisätiloissa ja myös heidän tekemistensä tarkkailu oli helppoa. Jokaisessa toimipisteessä oli 2-3 henkilöä. Talkoolaisia oli vähintään 30 ja siihen vielä päälle reilu 10 nuorta opiskelijatyttöstä, jotka kiikuttivat lippulappusia maalilinjalta vet gatella , sieltä toimistoon ja sieltä lähtöportille. Eli melkoista juoksuttamista. Juokseminen kuulemma vähän vähenee, jos hevosilla olisi sirut. Näissä kilpailuissa ne eivät olleet käytössä. Muuten järjestelmä oli sama kuin se, mitä ovat tarjonneet myös meille PM-kisoihin. Järjestelmä on myös kehitysvaiheessa, sillä uusia päivityksiä oli tehtyä vasta pari päivää sitten ja siitä syystä esimerkiksi numerolappujen tulostaminen oli jäänyt ihan viimetippaan. Ei ihan valmis tuote siis vielä tämäkään. Eqipen kanssa toki yhteensopiva, mutta meillähän ei ole kyseistä Eqipe-päivitystä, joten siitä syystä ei paras mahdillinen vaihtoehto suomalaisten käyttöön.

Tarkastukset jatkuivat pikkuluokan parissa ja 1*-porukat siirtyivät reittiselostukseen, joka pidettiin ruotsiksi. Norjalaiset ja tanskalaiset ymmärsivät sen tietenkin hyvin. Itse yritin kuunnella tarkkalla korvalla ja muutaman kerran jouduin pyytämään tulkkausapua suomalaistaustaiselta kuuluttajalta. Ennakkoon oli ratsukoilta pyydetty esittelyt kirjallisina ja kuuluttaja hyödynsikin saamiaan tietoja pitkin päivää näppärästi. Kuulutukset pauhasivat sekä sisällä että ulkona. Oli kyllä todellista urheilujuhlan tuntua.

Kahtakymmentä vaille kahdeksan aloin etsiskellä lähtölinjaa. Muutamanta toimihenkilöltä kysäisin, mutta eivät tienneet! Lopulta kysyin kilpailujen johtajalta ja sain vastauksen. Kävin tarkastamassa, että kaikki oli kohdallaan. Lähettämässäkin oli kaksi henkilöä. Tarkistin, että protokolla on tuttu ja olihan se. Lähtölupa annettiin kaiken taiteen sääntöjen mukaisesti ja porukka lähti yhtenä laumana liikkeelle. Vähän oli vielä vähän hämärää, mutta otsalamppuja ei ollut kellään. Kannustusta tuli huoltojoukoilta ja sen jälkeen porukat sulloutuivat autohinsa ja lähtivät reitille. Karttaan oli merkitty muutama otollinen huoltopaikka ja niitä kaikki aikoivatkin käyttää. Toivoin vaan, että tilaa on riittävästi.

Lähdön tapahduttua etsin Janin käsiini ja hän lähti esittelemään minulle reittejä. Olin ennakkoon jo saanut kartat ja tustunut niihin. Mähän tykkään kartoista ja olin tutkiskellut niitä innokkaasti. Tarjolla oli pienet kerkeuserot, vähäliikenteisiä teitä ja upeita metsäteitä. Ennakkoon olin myös kysellyt lumimäärästä ja pyysin kertomaan reittiselostuksessa ne muutamat kohdat, jossa olisi umpihankea odotettavissa. Kun lähdettiin reittejä kiertämään, niin totesin, että baanat olivat hyvän levyiset ja pohjat aivan erinomaiset. Reitistö rakentui kahdesta erillisestä reitistä. Toinen oli pituudeltaan 30 km ja toinen 20 km. Kierrettiin ensi pikkulenkki ja tarkastettiin käytössä olevat reittimerkit sekä stewardien vahtipaikat. Kerroin Trackereista ja Jan muistelikin, että olivat hyvä ratkaisu ja vähensivät reitillä olevien stewardien tarvetta.

Kun reitit oli katsastettu, niin jäimme vielä seuraamaan reitin varrelle huoltoa. Haastattelin siinä samalla Olea ja häneltäkin järjestelyt saivat plussaa. Mitään eksymisiä ei ollut ollut ja muutenkin homma eteni ihan suunnitelmien mukaan. Olaug ja Rikke tulivat kyseiselle huoltopaikalle ensimmäisinä. Porukka oli hajonnut ja se oli mielestäni vain hyvä asia lopun kapeampaa osuutta ajatellen. Nyt kun päivä oli valjennut, niin oikeastaan vasta hahmotin millaisessa paikassa olimme. Rättvikin kuuden tuhannen asukkaan kaupunkia tai kyllä ympäröi kohtalaisen korkea rinne, jota ehkä vaaraksi voisi kutsua. Mäki oli täynnä laskettelubaanoja. Lisäksi alua on suosittua hiihtoseutua. Asutus on sijoittunut Ruotsin viidenneksi suurimman järven rantamille, joten paikkakunta maisemineen on varmasti varsinkin kesäisin todella viehättävä.

Pikkuhiljaa ajeltiin takaisin kilpailukeskukseen ja eipä aikaakaan kun ensimmäiset ratsukot alkoivat lähestyä maalia. Metsässä kyykkivä stewardi antoi 2 km:n varoituksen.  Ihmettelin kyllä, että järjestävä seura ei käyttänyt ede radiopuhelimia lähiviestintään, vaan tekstareita ja muita pikaviestejä tai puheluita. Mutta ovat kai todenneet sen toimivaksi tavaksi, mutta kamalaa soittelua ja tekstaamista homma kuitenkin oli.

Nimekkäitä ratsastajia oli paljon mukana ja suureksi yllätyksekseni usea tuttu nimi joutui jättämään homman kesken ekan 30 km:n lenkin jälkeen. Eläinlääkärit olivat erittäin tarkkoina liikkeistä. Merkittävästi suomalaisia eläinlääkäreitä tarkempia ja kaikki hylkäykset tulivatkin nimenomaan epäsäännöllisestä liikkeestä ja yksi verisääntöä soveltaen ja se aiheuttikin kovaa mutinaa. Verisääntö on hyvin tulkinnallinen juttu ja siihen harvoin hylkäykset perustuvat. Näin nyt kuitenkin kävi ja yksi hevonen hylättiin verta vuotavien haavojen vuoksi, vaikka liikkeessä tai hevosen muussa kunnossa ei ollut huomautettavaa.

Kilpailu eteni linjakkaasti. Paikalla piipahti Ruotsin yleisradio tv-ryhmän kera ja muutaman lehden toimittaja. Kuvaajia pitkine putkineen oli paikalla aika paljon. Myös ihan yleisöä oli etsiytynyt paikalle ja maneesin katsomossa oli tietysti ihan erinomainen paikka seurata tarkastuksia, taukotoimia ja seuraavalle lenkille kirmaavia ratsukoita. Itse kulkeuduin lähtöovien luokse ja kun saatiin niitä 2 km maaliin -varoituksia, niin siirryin aina maalilinjan tuntumaan. Oikeastaan kertaakaan en joutunut mihinkään asiaan puuttumaan. Ratsukot tiesivät miten toimia ja toimihenkilötkin olivat tehtäviensä tasolla. Muistui vaan mieleen reissu Venäjälle, jossa sekä ratsastajat että toimarit olivat totaalisen pihalla. Kyllä kaikessa näki, että hevosurheilulla ja matkaratsastuksellakin on varsin pität perinteet Ruotsissa. Homma oli kaikilla hanskassa.

Huomioni kiinnittyi erään hevosen groomiin, joka oli rullatuolissa. En ole ennen vastaavaa nähnyt. Myöhemmin kuulin, että tämä huoltaja oli ratsukon valmentaja ja itsekin menestynyt matkaratsastaja, mutta menettänyt jalkansa ihan muutama kuukausi sitten. Sitkeä ihminen. Hattua täytyy nostaa. Pihalla hän oli jäänyt jumiin jääkokkareiden keskelle ja yritin tarjota apua, niin hän kieltäytyi ehdottomasti ja sanoi pärjäävänsä. Sadatteli vain sitä, että rullatuoli ja lumi eivät sovi yhteen.  Melkoista periksiantamattomuutta. Hevosetkaan eivät piitanneet rullatuolittelijasta ollenkaa, vaikka rullaili sielä huoltoalueella muina naisina. Jotenkin hän touhuili tuolissaan niin luontevasti, että minäkään en tuntenut oloani vaivautuneeksi, vaikka aina joskus vastaavissa tilanteissa niin tapahtuu. Nainen oli kuulemma menettänyt jalkansa ratsastustilanteessa. Jäin miettimään, että kaikkea mullekin on tapahtunut, mutta sentään on vielä raajat tallella. Enkä tosiaa tiedä, miten tilanteen ottaisin haltuun, jos jotain vastaavaa tapahtuisi.

Foto Mathias Eriksson

Kun pääluokka alkoi lähestyä maalia, niin otin taas paikkani maalilinjalta. Tyhjensin mahdollisen jarrutusalueen ja jäimme odottamaan loppuratkaisua. Voittajahevonen tulikin hetken kuluttua näkyviin. Ratsukko saapui omassa rauhassaan, mutta näyttävästi laukaten. Vauhdinjako oli myös ideaali. Ekan lenkin olivat menneet viittätoista, tokan kahdeksaa toista ja kolmennen kahtakymmentäyhtä. Vastaavan kaltainen vauhdinjako oli oikeastaan kaikilla. Eli ihan oppikirjan mukaan ratsastettu. Suomessahan nopeuksissa trendi on usein laskeva ja se ei ole välttämättä ihan fiksua ratsastamista. Mutta kuten on todettu, meillä on kokonaisuudessaan vielä vähän kirittävää. Ja se tapahtuu vain nöyrän puurtamisen kautta. On tärkeä muistaa, että mihin ikinä olemmekin matkalla, niin se matka on vasta alussa. Töitä on tehtävä, että laji ryömii vähitellen eteenpäin.

Kun seuraavat ratsukot lähestyivät maalia, niin saimmekin varautua jo ihan loppukirikamppailuun. Komeaa kisailua ja varaoaluekin oli riittävä, mutta jostain syystä ratsastajat halusivat laskea nopeudet vähän liian nopeasti alas ja siinä jossain sivuaskeleessa toinen hevosista sai aikaan melko massiivisen vekin toisen takaseensa.  Verta alkoi tulla melkoisesti, ratsastaja joutui pienimuotoiseen shokkiin ja hetken ajan oikein kukaan ei käsittänyt mistä on kyse. Pyysin soittamaan hoitavan, joka oli linjaeläinlääkärinä, kiireesti paikalle ja minuutissa meillä oli hoitotoimenpiteet käynnissä. Elanor on kokenut kovia aiemminkin, mm. Kuumassa. Miten se onkin niin, että samoille tyypeille aina sattuu ja tapahtuu. Verenvuotoa ei meinattu millään saada tyrehtymään ja tyttökin oli pienimuotoisessa shokissa. Lopulta tilanne saatiin sen verran hallintaan, että  hevonen voitiin kuljettaa puolen kilometrin päähän klinikalle, joka oli kilpailujen vuoksi valmiustilassa.

Loput luokan hevosista saapuivat helminauhana maaliin. Muutama loppukirikamppailu nähtiin ja merkittävää oli se, että ihan jokainen ylitti maalilinjan joku laukalla tai ravilla ja jokainen ollit jonkin tasoisen loppurykäisyn ja maalilinjalla oli tapana tuuletella sekä yleisön hurrata. Sama ilmiö oli havaittavissa myös alemmissa luokissa. Selvästi haettiin rutiinia siihen, että joskus ollaan mukana niissä kisoissa, joissa loppukirillä kisoja ratkotaan. Pakosti tuli mieleen se, että jossan kotimaan keskusteluryhmässä pähkäiltiin sitä, että miksi tullaan laukoilla maaliin. Tai sitä, että lähenteleekö matkaratsastus luvanvairasta hevosen terveyttä ja turvallisuutta vaarantavaa toimintaa. Jos Ruotsista halutaan ottaa mallia, niin otetaan sitten ihan kokonaisuudessaan, eikä poimita vain jotain tiettyä juttuja ja julisteta suureen ääneen, että TÄMÄ on Ruotsin malli. Ilman muuta Ruotsin matkaratsastuksessa on asioita, joita voidaan soveltaa meillä ja sitten on asioita, joita välttämättä ei. Kaikessa on puolensa ja puolensa.

Kilpailupäivä oli yllättävän varhaisessa vaiheessa ohi. Ennen neljää oli homma taputeltu. Toimarit vaihtoivat parempaa Seppälää päälle ja kilpailijat vetivät valkoiset housut ja klubitakit ylleen ja vuorossa oli juhlallinen palkintojenjako (Ruotsin malli). Oli kansallispukuisia kukkaistyttöjä ja sponsoriautoja taustalla kaksin kappalein. Ja ennen kaikkea: ILOISIA ILMEITÄ. Se oli huomioitavaa, että kisapaikalla nähtiin vain iloisia ilmeitä.  Mestoilla oli selkeästi hyvä pössis. Toki se on hyvin ruotsalaista ja heille varmaan meitä luontaisempaa on se, että kaikki on mycket bra.

Toimistossa tehtiin vielä hetki paperihommia ja viiden jälkeen suunnattiin stugalle ja käytiin siistiytymässä, sillä kuudeksi meillä oli pöytävaraus koko toimarporukalle. Hauskalla fiilikselle kohotettiin maljaa ja huikattiin KIPPIS. Ruoka oli hyvää ja seura hauskaa. Ja miten se taas kävikin niin, että jutut palasivat vuosien taakse. Puolalainen eläinlääkäri muisteli yhtä surullisen kuuluisaa kisaa, jossa hevonen kuoli ja hän muiden mukana sai rankkua, vaikka heidän yhteinen näkemyksensä oli, että hoitovalmiutta ei ollut. Toinen hupaisia juttu liittyi toisiin meillä järjestettyihin kisoihin, jossa taukoaikojen laskemisessa oli kuulemma hirvittävästi virheitä. No onneksi kommelluksia oli sattunut muuallakin ja tässä vaiheessa ne tietenkin jo naurattivatkin. Kisoissa kuollut hevonen ei kuitenkaan koskaan muutu huvittavaksi tarinaksi tarinoiden joukkoon. Illan päätteksi Annelie kiitti monisanaisesti meitä kaikkia ja jakoi jokaiselle uniikin taalainmaan hevosfiguurin.  Todella hieno muisto reissusta.

Dinnerin jälkeen istuttiin vielä hetki mökissä puhellen niitä näitä. Selvisi erikoisia kytköksiä Suomeen yhdellä jos toisellakin. Kenellä oli jotain nuoruuden työharjoittelua ja kenellä romanttisia kesämuistoja. Kovasti olivat kuitenkin kaikki tulossa ensi kesänä PM-kilpailuihin mukaan. Mokin asukkaista pari pyrähti kotiinsa, joten Josefin sai oman huoneen ja mä sain tuvan omaan käyttööni. Kun mökki hiljeni, niin chattailin vielä tovin kotiporukoiden kanssa ja kertoilin päivän tapahtumista. Kun sammutin tabletin ja valot niin uni tuli kyllä ihan heti ja kyselemättä.

Aamulla Marianne hipi mökistä pihalle joskus viiden jälkeen. Vähitellen me viimeiset kolme myös heräilimme ja kymmentä vaikke kahdeksan Jan tuli hakemaan meitä kotimatkalle. Margolla olikin sama paluulento Arlandasta Helsinkiin ja sieltä Puolaan, joten sain matkaseuraa. Paluumatka meni sukkelasti. Janin kaasujalka oli Ingerin kaasujalkaa raskamapi. Kolmessa tunnissa olimme Arlandassa. Kenttämuodollisuudet sujuivat nopeasti ja vähän leväperäisesti sillä matkakumppanin sivutaskussa oli puoliksi juotu vesipullo ja se meni jouhevasti läpi tarkastuksen. Mä otin turvakärkikengät sovinnolla pois jo heti kättelyssä, niin ei tarvinnut tarkastuportistakaan mennä kuin kerran. Ehdin loistavasti ostella tax freesta tuliaisia. Lento oli tietenkin myöhässä ja siipiä piti kuurasuojata yms. Mua vähän jännitti ihan järkyttävä sumu, mutta hyvin me sieltä ponkaistiin lentoon ja tuntia myöhemmin olimme Helsingissä. Toivoton Margolle hyvää kotimatkaa. Hän aikoi jännittää lentomäen joukkuekisaa ja toivoa Puolalle voittoa. Seurasin kisan kotona ja totesin, etät puolalaiset ylsivät hopeaan. Ehkä Margo oli tyytyväinen siitäkin.

Kari sai tuliasensa ja mielenkiintoisen selonteon reissusta. Ei mikään elämää suurempi kokemus, mutta kiva reissu heti vuoden alkuun. Seuraavana päivänä sain jo alustavan kiinnityksen jatkoon, joten hyvä mieli tästä jäi. Toivottavasti seuraavalla kerralla mukana on myös suomalaisia ratsukoita. Aina se lisää kisan kiinnostavuutta kun on oman maan edustajia mukana.