08.12.2018

Aamulla lumi oli maassa ja vaikutti peräti siltä, että talvi on vihdoinkin saapunut. Noh, iltapäivällä lumisade muuttui räntäsateeksi ja vähän myöhemmin se muuttui lumisateeksi. Kari lähti innokkaana tallille ja suunnitteilla oli miellyttävä peltolenkki uudessa lumessa. Tallilta tuli hilpeitä viestejä jotka aika nopeasti muuttuivat vähemmän hilpeiksi kun kaatosade yllätti ratsastajan ja takin saumat päästivät vettä sisään ja loppujen lopuksi kuulemma kalsaritkin olivat märät. Somen voimakaan ei auttanut, vaikka vettynyt ratsastaja sai hyviä vinkkejä merinovillaisista kalsongeista ynnä muuta. Ratsastuksen jälkeen äijän oli pakko palailla kotiin lämmittelemään ja lähteä sitten iltatalliin uudelleen.

Mä lähdin iltapäivällä ajelemaan Forssan suunnalle Peräjoen kylätalolle jossa vietettiin SuMaRan pikkujouluja. Pohjille olivat pitäneet vuosikokousta ja kuuden jälkeen alkoi juhlallinen osuus. Ajomatka oli taas epämiellyttävä. Muistelin siinä ajellessani, että joinainen aikaisempinakin vuosina keli on ollut yhtä mielenkiintoinen. Jotain satoi koko ajan ja tien pinta nollan tuntumassa. Nina soitteli matkalta, että pito jokseenkin puuttuu. Olin aika tyytyväinen tuliteriin talvirenkaisiini. Kitkat on kitkat, mutta uuden karheat kitkat ovat kyllä ihan toimivat sekalaisessa sateessa.

Porukkaa oli paikalla vähän yli parikymmentä henkeä. Emännät olivat ahertaneet ja herkullinen joulupöytä houkutteli sanstaamaan moneen kertaan. Kaitsu harmitteli, että savustettu kala loppui tänäkin vuonna. Luulen kaikkien kuitenkin saaneensa ruokaa aivan riittävästi. Myös jälkiruokatarjonta oli massiivinen. Ihania pieni makeita oli sen kymmentä sorttia ja yleinen hupi oli maistella vähän jokaista ja raportoida siitä pöytäseurueelle. Samalla ratkottiin jotain älypähkinää, joka lopuksi ratkesi kaikkien suureksi iloksi.

Seura palkitsi vuoden aikana kunnostautuneet. Rita sai toistamiseen vuoden juniorin palkinnon hyllyynsä. Nuori nainen vaikutti kovin tyytyväiseltä. Ja syytä tietenkin onkin.  Kyllähän se aina on ensimmäinen tavoite, että menestyy oman seuran jäsenten välisessä kisailussa. Seuraava steppi on menestyä muiden suomalaisten kesken ja sitten kansainvälisesti.  Kun puhutaan kilpailusta, niin kaikki tekeminen tietenkin tähtää siihen, että on parempi kuin muut.

Ihan viimeisenä tuli vielä spessukiitos ja ihanan yllätyksen se kohdistuikin muhun. Olen pyrkinyt siihen, että jos tuomariksi pyydetään niin menen ja aika usein jätän myös kilsat laskuttamatta. Omaa tyhmyyttäni joo, mutta jos seura järjestää kisat, joissa osallistujia on kourallinen niin on tuntunut kohtuuttomalta laskuttaa. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että ilmaista työtä ei pidä tehdä. Mutta tietyssä mittakaavassa talkoitakin pitää tehdä. Noh, niin tai näin, nyt kuitenkin sain pienen ja kivalta tuntuvan muistamisen siitä syystä, että suhtaudun kivasti siihen, että pyydetään ja kai mä aika kivasti koitan ne toimarihommatkin hoitaa. Tai kivasti sillä tavalla, että noudatan kyllä sääntöjä ja olen mielestäni tasapuolinen riippumatta siitä, onko jotain henkilökohtaisia kontakteja hyvässä tai pahassa. Se on mun mielestä vähän niin, että jos olet “virassa” niin sitten ei henkilökohtaiset suhteet ratkaisen. Eikä sen mielestäni pitäisi ylivoimaisen vaikeaa olla kenellekään. Liian usein tuomarit ja stewardit jätetään huomioimatta, joten tuntui kyllä kivalta saada SuMaRalta tunnustusta. Ei niitä kisojakaan ole, jos ei joku sinne  viitsi lähteä toimihenkilöimään. Se olisi hyvä myös kisaajien muistaa. Toivottavasti tästä nyt kaiken kaikkiaan alkaa vähän uudenlainen aikakausi ja ainakin itse aion tuomarikoulutuksissa korostaa sitä, että lisenssitoimihenkilöt eivät ole mitään kynnysmattoja vaan meidän pitää ottaa jämäkämpi ote tekemiseen. Arvostusta ei saa, jos ei itse arvosta työtään. Eli ensimmäinen juttu on, että toimarit ottavat hommansa tosissaan ja sen myötä arvostusta tulee varmasti myös kilpailijoita ja huoltajilta.

Myös Suonpään Malja löysi uuden sijoituspaikan. Tällä kertaa se lähtee pohjoiseen. Anu Elsilälle. 2012 lahjoitettin malja seuralle ja määriteltiin että se luovutetaan joka vuosi kauden yritteliäimmälle ratsastajalle. Pitkien etäisyyksien vuoksi se henkilö oli tänä vuonna Anu. Hän ei ikävä kyllä ollut paikalla vastaanottamassa pystiä, mutta eiköhän se perille löydä. Muutaman vuoden malja viellä kiertää ja sitten se löytää pysyvän kodin. Täytyy miettiä, lahjoitammeko seuralle sitten uuden kiertopalkinnon. Palkintoja ei koskaan ole liikaa ja kaikki kannustus on tervetullutta ja kannustaa jatkamaan eteenpäin.

Kotimatka oli yhtä ärsyttävä kuin menomatkakin. Vettä satoi oikeastaan ihan kaatamalla loskaisten teiden pinnalle. Vähän siinä mentiin välillä vesiliirrossa ja välillä loskaliirrossa, mutta turvallisesti kuitenkin neliveto kuljetti kotiin asti. Hyvä reissu ja kiva oli nähdä matkaratsastajia näin kisakauden ulkopuolellakin. Kyllähän me yhtä isoa perhettä olemme, kaikesta huolimatta. Puolet enemmän olisi vaan saanut olla  väkeä, niin olisi ollut sellaista aitoa juhlahumua. Mutta pianhan on taas isot juhlat kun seura täyttää 20v ja ehkä silloin väkeä tulee sankemmin.

07.12.2018

Kovin moni ei vaivautunut töihin tänään. Sen huomasi aamulla jo liikenteestä ja asian alleviivasi se seikka, että Kirkkokadun pihalla oli loisteliaasti parkkipaikkoja vapaana. Tein muutaman tunnin tehokkaasti töitä ja aloitin viikonlopun tutustumalla Dace Strausan näyttelyyn joka tällä kertaa oli ripustettu Espooseen. Hienoja töitä. Jos mulla olisi tonni ylimääräistä, niin ostaisin niistä yhden tähän meidän olohuoneen seinälle roikkumaan.  Kyseinen työ puhutteli mua erityisesti. Mutta ikävä kyllä nyt ei sitä tonnia ole, niin jäi kaupat tekemättä. Muutama työ oli ymmärtääkseni myyty. Se on varmasti taiteilijalle näin joulun alla  mieluinen juttu.

Näyttelystä kiirehdin kotiin. Kari kipaisi ottamaan hevosia sisälle vähän etukenossa. Hienoisesti myöhässä ajettiin Cafe Vennyn pihaan Tiipii-tallin pikkujouluihin. Olin ennakkoon ihmetellyt, että mikähän paikka on kyseessä, mutta Ainossa ymmärsin, että kyseessä olikin edesmennyt Ratsumestari.  Hyvä että Ainon kuppila on saanut jatkajan. Ruoka oli hyvää, modernin jouluista. Keskustelut pyörivät luonnollisesti hevosissa. Ohjelmaa oli mukavasti tarjolla, sillä maneesissa pyöri iltatunnit. Vaikka ei pitäisi otta toisten tekemiseen mitään kantaa, niin vaikea oli olla ottamatta. Karin kanssa tietenkin supatettiin havaintojamme. Mutta onhan se tyystin eri asia käydä kerran viikossa tunnilla kuin elää sen oman kaviokkaan kanssa arkea päivästä toiseen. Ja harrastushan se silloin on siinä missä vaikka kerran joku jooga tai jumppa, jossa käydään kerran viikossa. Mutta puhutaan tietenkin ihan eri asiasta, jos puhutaan viikottaisesta ratsastustunnista tai oman hevosen kanssa harrastamisesta. Eikä varmaankaan pitäisi vertailla näitä kahta toisiinsa. Tai pitäisi ainakin muistaa tietyt reunaehdot.

Vatsat pinkeinä siirryttiin Vennystä Merkun kämpille. Oltiin poikkeuksellisesti ihan ensimmäisinä paikalla. Vähitellen muukin sakki etsiytyi kohteeseen. Siinä vierähti tuntu jos toinenkin. Pikkutunneilla kurvailtiin kotiin. Kiva oli istua iltaa pitkästä aikaa. Varmasti taas vuoden pästä tapaamme samoissa merkeissä.

02.-06.12.2018

Pikkupakkasta ja pikkuplussaa vuoron perään. Välillä on pientä talven tuntua, mutta välillä tuntuu syyskuulta. Maa on kuitenkin selkeästi jäässä ja kun lumipeitettä ei ole, niin vähissä on liikutusvaihtoehdot. Kenttäkään ei jäänyt ihan tasaiseksi joten nyt vaan odotellaan kiihkeästi lunta satavaksi. Ja sellaista lunta, joka jää maahan.

Alkuviikosta Satu ja Rita hoitelivat tallihommat ja mä kikkailin ihan muita juttuja ja Kari nautiskeli lämmöstä Barcelonassa. Itsenäisyyspäivänä Hamid kävi Sellan kanssa pellolla. Kierrettiin reunoja pitkin ja todettiin että tässä vaiheessa pelloilla ei ole yhtään vettä. Eli kun tulisi nyt se lumi, niin pääsisi peltolenkkiä vetelemään ja hevosia treenaamaan.

Sella oli kivalla tuulella ja toimi ihan todella asiallisesti. Olen kyllä tosi yllättnyt ja iloinen siitä, miten hyvin se on ottanut vähän kokemattoman ratsastajan selkäänsä. Toisaalta Hamidilla on ilmeisesti synnynnäistä hevosmiestaitoa merkittävästi enemmän kuin keskimääräisellä tuntiratsastajalla. Hevoset taitavat arabeille olla lähtökohtaisesti tuttuja eläimiä.

  Osittain pohjat olivat hyvät ja pääsivät ottamaan muutaman vauhdikkaamman pätkän. Pääsääntöisesti tallilta pois päin niin vauhti pysyi maltillisena. Yhden suoran tulivat tallia kohti ja näin jo tamman hännän asennosta, että nyt on aika lähellä vähän kipakampi kyyti.  Mutta ei siinä mitään, ratsastajan ja ratsun tiet eivät erkautuneet. 

Myös Tatanka pääsi hetkeksi kentälle. Sillekin alkaa olla rutiinisuoritus, että laitetaan varusteet ja joku kiipeää selkään. Homma ei aiheuta minkään sortin suuria tuntemuksia. Varovasti varovasti nyt vaan edetään ja toivon todella, että ei sössitä mitään ja aiheuteta minkään sortin traumoja. Jotenkin tosi kiva on työskennellä hevosen kanssa, jolla ei ole (toistaiseksi) mitään ihmisen aiheuttamaa ongelmaa. Mekin on tavattu hakattuja ja typerästi kohdeltuja, pilalle lellittyjä ynnä monella muulla tavalla “pilattuja” ratsuja, Aika normaalia on, että ihminen omat ahdistuksensa ja pelkonsa sälyttää myös eläimiinsä. Toistaiseksi meillä on mennyt ihan putkeen ja yritetään samalla linjalla myös jatkaa.  Ehkä hyvää on, että meitä on kaksi ihmistä joilla vähän erilaiset näkemykset ja täytyy hakea konsesusta. Tästä syystä ehkä olemme toistaiseksi onnistuneet. Ja onhan meillä koko ajan ollut osaavampia ihmisiä taustatukena ja konsultaatiota on tarvittaessa otettu.

01.12.2018

Joulukuussa ollaan. Maisemat eivät ole mitenkään erityisen jouluisat. Pikkujouluhumua on vähän jokaiselle viikonlopulle ja niistä nyt tietenkin aistii joulun läheisyyden. Mun valmistelut ovat pahasti vaiheessa, mutta niinhän se on, että joulu tulee tietyllä päiväyksellä, oli ne kaapit siivottu tai ei. Kaikesta huolimatta tänään laitoin kämppää kuntoon ja Kari hääri enemmänkin tallilla sillä hän on jälleen lähdössä reissuun. Satu ja Rita ja valjastettu tallihommiin sillä mulla on valmistumisjuhlaa ja muuta iltaohjelmaa omiksi tarpeiksi ja vähän ylikin.

24.-30.11.2018

Marraskuu pahimmasta tai prahaimmasta päästä. Kelit nollan tuntumassa, mutta öisin on sen verran kylmää että lämmittämättömät vesiastiat vetävät jäähän ja maa on kovaa koppuraa. Mitään ei ihmeemmin pääse tekemään. Kentällä voi vähän pyöriä ja sitä on tammojen kanssa tehty. Tatankakin töpsyttelee kuin vanha tekijä.

Liimakenkien saapumista odottelen. Kari on luvannut kummallekin laittaa kengät alle talvikaudeksi. Tallilla arki rullaa muuten ihan tavanomaiseen tyyliin. Satu alkaa taas olla entistä tiiviimmin tallihommissa ja sehän sopii meille erinomaisesti.

Nuoriso treenaa kukin tahoillaan oman tilanteensa mukaan. Erityisesti Minttu tahkoaa melkoisella tahdilla pohjoisessa. Jos homma jatkuu samalla drivellä kevääseen asti niin luvassa on hyviä kisoja.

23.11.2018

Hämärä tulee niin varhain, että iltapäiväkään ei riitä siihen, että pääsisi ratsaille valoisaan aikaan. Vuosi sitten olin onnellinen kentän uusista valoista, mutta jotenkin nykyään ne eivät tunnu riittävän mihinkään. Joko pimeys on pimeämpää tai silmä on tottunut kirkkaampaan toimintaympäristöön.

Hamid oli tällä kertaa tallikaverina. Hän oli ehtinyt jo pitkin viikkoa kysellä pääsyä tallihommiin. Oli vähän pettynyt, kun karsinat oli laitettu. Olin unohtanut, että Rita olikin käynyt hoitamassa hommelit. No ainahan jotain puuhaa riittää. Eli ensin pientä puuhastelua ja sitten Tatanka talliin.  Junnu oli vähän säpäkkänä. Laiteltiin se valmiiksi ja mut selkään. Kova pohja vähän hämmensi nuorukaista. Kentällä homma pelitti taas ihan hyvin. nyt on kuolaimetkin saatu säädettyä kunnolla kohdilleen, joten suu oli ihan rauhallinen. Koko ajan homma kehittyy. Kari kehuskeli jo viikko sitten, että on alkanut kantaa itseään tosi hyvin ravissa.

Nadir oli jotenkin päättänyt jumittaa pihattoon. Eli ei syystä tai toisesta voinut tulla mattojen läpi pois sieltä. Kun Sella lähti talliin satuloitavaksi niin Nadir alko jyskätä pihatossa. Hetken päästä Hamid ohjaili sen pihalle, mutta sitten ruuna olikin niin kierroksilla, että poukkoili pitkin tarhaa.

Tatanka huolestui vähän siitä, että mamma lähti talliin, mutta se me oltaisiin  vielä hanskattu. Nadirin kuviot sen sijaan olivat vähän liikaa ja näin ollen päätin jalkautua ennen kuin se olisi väistämätöntä. Muutama pieni ponkaisu ennätti jo tulla, mutta varsin hyvin toppuuttelu kuitenkin toimi. Taluttelin muutaman kierroksen ja otettiin höyryt pois. Sitten kävin vielä kertaalleen selässä ja sen jälkeen olin valmis lopettamaan.  Sella ei ehtinyt samaan aikaan kentälle tällä kertaa.

Sella ja Hamid tekivät pikkutarkkaa harjoitusta, joka menikin todella hyvin. Selkeitä siirtymisiä, hidastuksia ja pysähdyksiä. Tosi, tosi pehmeää tekemistä. Hevonen, ratsastaja ja ohjaaja olivat kaikki todella tyytyväisiä kun homma oli ohi. Hevoset harjattiin ja laitettiin yöpuulle. Hyvillä mielin lähdettiin kotimatkalle.

19.-22.11.2018

Kari reissussa ja mulla useampi iltakeikka. Onneksi on apukäsiä niin homma toimii jollain tavalla. Valon määrä vähenee ja illat ovat todella, todella pimeitä. Pientä pakkasta öisin ja päivisin päästään aavistuksen nollan yläpuolelle. Raikasta.  Tarhat alkavat olla kovat ja samoin myös kenttä. Ikävä kyllä. Mietin suolaamista, mutta en ehkä ihan tosissani. Ehkä pitäisi.

18.11.2018

Palauttelupäivä leirin jälkeen. Sella ja Tatanka saivat kumpikin liikutuksen ja Kari lähti jälleen reissuun. Yöpakkaset lähestyvät. Pohjoisessakaan ei ole vielä kunnolla lunta, joten on tämä aika poikkeuksellinen talvi. Onneksi oli kuivahko syksy, niin tarhojen pohja on kestänyt kohtalaisesti.

16.-17.11.2018

Junnujen kuivaleiri, josta oli kyllä kuivakkuus kaukana! Silloin kun Karilla oli aktiivinen kisakausi takana pidettiin näihin aikoihin karonkka sidosryhmille. Nyt ei ole millä kisata, niin täytyy keksiä jotain muuta. Ja onneksi mulla on nämä nuoret. Kesällä jo sovittiin, että pidetään toinen leiri talvella ja nyt oli sen aika. Kuivaleiri, jonka aikana käytiin kulunutta kautta läpi ja suunniteltiin uutta. Nuorten ihmisten elämässä vuosi on todella pitkä aika. Siinä ehtii tapahtua kaikkea isoa ja mullistavaa. Vanhemmiten aika tiivistyy ja vuosi ei oikeastaan tunnu erityisen isolta ajanjaksolta. Meillä on kuitenkin tavoitteet 2020 EM-kisoissa.

Monta muuttujaa on edessä ennen sitä. Esimerkiksi kaluston suhteen on jokunen kysymysmerkki. Mutta saahan sitä suunnitella ja haaveilla. Jos ei ole tavoitteita ei myöskään tapahdu yhtään mitään. Sitä voi harrastella ihan omaksi huvikseen ja tavoitteettomasti, mutta sellainen tekeminen harvoin tuottaa yhtään mitään tulosta. Eikä siinäkään ole mitään pahaa, että puuhastelee, mutta tavoitteet tekevät tekemisestä totisempaa. Toki tavoitteiden pitää olla realistisia, mutta pidän kyllä ihan saavutettavana sitä, että oltaisiin joukkueena kisaamassa 2020. Vähän tarvitaan onnea ja onnellisia sattumia, mutta mitenkään mahdoton tavoite tuo ei ole. Ja sitäkään ei voi koskaan hevosurheilun ollessa kyseessä kiistää, että taaloja tarvittaisiin.

Hain ensimmäisen setin leiriläisiä kahden jälkeen lentokentältä.  Pulputtava höpötys ja kiherrys alkoi välittömästi. Kuulumisia oli paljon. Kun päästiin meille, niin laitoin tytöt virittelemään pimeän ajan valoja torppaan ja pihalle. Pidettiin pieni joogasessio ja todettiin, että aihetta venyttelyyn olisi kyllä enemmänkin. Käytiin myös mennyttä kautta läpi heidän kanssaan ja myös tulevaisuutta. Otin vielä kerran puheeksi SM/lajimestaruus -asian. En aio enää siihen palata tämän jälkeen. Kun kausi on taputeltu, niin viimeistään nyt tämänkin asian voi jättää taakse- Lajimestari tai Suomen mestari – suomen parasta matkaratsastaja se kuitenkin on. Ja pitkässä juoksussa kyseinen mestaruus on vain yksi askel portaikossa. Todelliset haasteet ja tavoitteet ovat ihan jossain muualla. Mutta hyvä steppi on osallistua sm-kisoihin ja hyvä steppi on sekin, jos mitalisijoille pääsee. Lukee siinä mitalissa sitten ihan mitä hyvänsä.

Seuraava saapumisaalto oli vähän myöhemmin ja tulijat karauttivat korskeasti kumpikin omalla autollaan pihaan. Mietin mielessäni, että yritän kyllä pitää kiinni siitä, että tapaamme tällä kokoonpanolla vuosittain vielä silloinkin kun osa näistä ei ehkä enää matkaratsastusta harrasta. Ja kuka tietää, vaikka koko kvartetti jatkaisi lajin parissa elämänsä loppuun asti, mutta vähän mulla on tunne, että ainakin taukoja tulee ennemmin tai myöhemmin. Mikä sekin on täysin normaalia. Toivon kuitenkin että saadaan luotua sellainen yhteisö, että pidämme yhtä toisiimme vaikka aktiivinen harrastaminen loppuisikin. Jos joku ei itse kisaa, niin parempaa huoltajaa saa varmasti hakea. Omassa porukassa on kuitenkin jo nyt sellaista hiljaista tietoa, jota vieraammalle huoltajalle on vaikea jakaa.

Keittiöhommat saatiin käyntiin ja samalla juttelin myöhemmin tulleiden kauden saavutuksista ja tavoitteista. Kovin olemme samalla aaltopituudella. Tässä nelikossa on viehättävää se, että ovat jokainen tyystin toisistaan poikkeavia. Yhdistäviä tekijöitä on aina muutamalla, mutta jokaisella on ihan omat piirteensä. Kaikki ovat kovia tekemään töitä, mutta monessa muussa asiassa erot ovat merkittäviä. Joku sietää painetta paremmin, joku oikein hehkuu kisatilanteessa, yksi on itkuherkempi ja yksi kiukkuaa jollain muulla tavalla. Myös yleinen suhtautuminen elämään ja ympäristöön vaihtelee merkittävästi. Yksi on rasavilli party-pörriäinen ja yksi oikea kotihiiri. Nautin suunnattomasti kun seuraan näiden neljän kasvua ja kehitystä. Ihmisenä ja urheilijana.

Tiimi sai sapuskat pöytään varsin nopeasti. Sara oli tehnyt runsaasti valmistavia töitä ja Turunen kai masteroinut taustalla. Ruokaa oli tehty vähän isompaa iskujoukkoa varten, joten vedille itsemme ihan turvoksiin. Alkusalaatti, pääruoka ja jälkkäri oli jälleen loihdittu pöytään. Syötiin ja juteltiin ja saunottiin. Ihan niin kuin tarkoitus olikin, kukin itselleen sopivalla panostuksella. Luotiin yhteishenkeä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kerroin vielä uusia tuulia, jotka kuulin Ukrainassa ja juteltiin tietenkin säännöistä ja sääntömuutoksista ja ihan kaikesta lajiin ja elämään liittyen. Iltaa istutiin pikkutunneille ja joskus kolmen jälkeen taisi hihitys vierashuoneessa loppua.

Aamulla Kari kävi tekemässä aamutallin. Junnut heräilivät kukin luonteenomaisella tyylillään. Yksi kömpi ylös etukenossa omaan tahtiinsa, pari sai pienelle kolistelulla ja mairittelulla liikkeelle ja yhtä piti herätellä topakammin. Samoin aamupalapöydässä osa oli heti virkkuina ja osa heräili varmaan vasta iltapäivällä. Juteltiin siinä vielä niitä näitä matkaratsastukseen liittyen ja sitten alettiin laittautua valmiiksi seuraavaan yhteiseen haasteeseen.

Vähän ennen kahtatoista siirryttiin Järvenpään Exitcenteriin. Mun oli pitänyt käydä koeponnistamassa mesta, sillä olin vähän ennakkoluuloinen, mutta en ollut ehtinyt/jaksanut/viitsinyt. Alkuvaikutelma oli hyvä ja vähän meitä taisi jännittää, sellaista kiherrystä oli taas ilmoilla. Kari lähti mukaan ja siitä olin aika iloinen. Olin olettanut, että ei nappaa. Ja jos totta puhutaan, niin huonosti meille olisi saattanut käydä, jos ei Kari olisi mukana ollut. Tytöt olivat innoissaan. Tämä oli kaikille eka kerta.

Saatiin asiaan kuuluvat ohjeet ja pienen odottamisen jälkeen päästin siirtymään verhon taakse alkubriiffiin. No siellähän olikin vastaanottoihminen sonnustautuneena rooliasuun ja päästiin oikeaan tunnelmaan. Siirryimme salakapakkaan ja iskettiin arvoitukseen kiinni. Aluksi 10 minsaa vaan sinkoiltiin, mutta sitten vähitellen saatiin joku selkeys hommaan ja alettiin oikeasti ratkoa annettuja tehtäviä. Hosuin mukana  antaen taustatukea ja muille tilaa toimia, mutta yritin lähinnä seurailla kunkin valmennettavin suorittamista. Kukin otti aika lailla sen roolin, minkä ottavat yleensäkin. Sen verta hyvin kuitenkin vedettiin yhteen, että päästiin ulos! Aikaa jäi pari minuuttua. Peli-isäntä sanoi ,että 40% pääsee ulos, joten hienostihan se meni. Meissä on selvästi potentiaalia! Mutta kuten mainitsin, ilman Karia olisi ollut paha paikka.  Swn verta innstuneita tytöt kuitenkin olivat, että päätin ottaa vastaavan mukaan seuraavillekin leireille. Muutakin yhteistä tekemistä pitäisi kehittää. Joku ratsastusvaellus tms. voisi olla kanssa kiva. Katsotaan nyt, mitä keksin ja mihin budjetti venyy.

Kamala pulputus oli taas pakenemisen jälkeen. Käytiin meillä vielä juomassa teet ja vetämässä leiri nippuun. Kukin vuorollaan typyt lähtivät kotimatkalle. Minttu jäi mulle viimeiseksi pitämään seuraa. Käytiin pesettämässä auto ja samalla käytiin mielenkiintoisia keskusteluja. Lopulta tiputin likan lentokentällä ja letti heilahtaen blondi katosi väenpaljouteen. Hiljaisuus ja rauha laskeutui. Mutta jos nyt ihan totta puhutaan, niin kyllä mä siitä nautin kun tuo pyörremysky meillä vierailee. Siinä on sellainen energia-kvartetti, että oksat pois.

Illalla hiljaisuuden vallitessa tein iltatallin. Hyvä viinkoloppu takana.

12.-15.11.2018

Säätilat edelleen ajankohtaan nähden lämpimät. Plussalla ollaan kutakuinkin 10 astetta. Vettä tihuttelee, mutta mitään vedenpaisumusta ei onneksi ole. Tarhat ovat kohtalaisessa kunnossa. Kenttä kestää kasassa, jos siellä ei revitellä.

Hevosia liikutellaan harvakseltaan. Lähinnä kentällä. Mulla on alkanut yläkoulukierrokset, joten en ehtinyt tallille oikeastaan koko viikkona. Töiden ohella valmistelin loppuviikon junnuleiriä, joka pidetään meillä kotona.

Sääntömuutostyö lähestyy loppuaan. Pisteytys pitäisi saada järkeistettyä. Se on oikeastaan mun mielestä tässä kohtaa tärkein juttu. Luokkajakoihin tulee muutoksia, mutta niiden suhteen ei mielestäni voi tulla mitään suurta härdelliä. Lajiseminaariin on vaisusti menossa porukkaa joten ilmeisesti asia ei kiinnosta suuressa mittakaavassa. Omakaan intoni ei riitä. Vuosi sitten vähän päätin, että pakotan tytötkin mukaan, mutta olen syönyt jo sanani tässä asiassa.