Viikko 33

Otin oikein puoli viikkoa lomaa kisahumuissani. Taikayön Ratsastajat paiskivat pitkin viikkoa pitkää päivää. Samalla setvittiin sitä, että muutama täysin ulkopuolinen ihminen oli ottanut asiakseen pistää hyökyaaltoa liikkeelle junnujen ja nuorten ratsastajien luokasta. Kömmähdys luonnollisesti on tapahtunut jo heti kisojen suunnitteluvaiheessa kun on virheellisesti puhuttu vain junnuluokasta vaikka on luonnollisesti tarkoitettu koko ajan junnuja ja nuoria ratsastajia.  Kisoja on anottu ja komitea on ne myöntänyt ja kutsut on tarkistettu sekä julkaistu ja sama virhe on mennyt läpi monien silmäparien. Ikävä kyllä viimeisellä viikolla ei ollut mitään enää tehtävissä.  Loppujen lopuksi emme tänäkään vuonna saaneet vedettyä läpi juniorien ja NUORTEN ratsastajien mestaruuskilpailuja!! Mun on tosi, tosi vaikea ymmärtää, että joku vielä suunnitteli, että antaa kisojen mennä läpi ja pistetään myllytys siinä vaiheessa päälle. Eli mitalit olisi kerättä pois ja  ilmoitettu, että mitään mestaruutta ei edes jaettaisi.  Huh huh.  Onni tässä kohta oli, että osa junnuista pääsi vielä siirtymään sennujen luokkaan ja saatiin siihen luokkaan kovempi kisa. Mutta äärettömän harmillista tämä oli niille junnuille, jotka eivät lisäpainojen vuoksi tohtineet aikuisten kisaan lähteä mukaan.

Ymmärrän, että sääntöjä on noudatettava ja kuten hyvin tiedetään niin haukkana tuomarina ja stewardina vahdin, että sääntöjä noudatetaan. En siltä saa päähäni mahtumaan, että jotkut tyypit haluvat niin paljon saattaa omaa lajiaan huonoon valoon. Koko ajan jostain vingutaan ja valitetaan ja kytätään muiden virheitä. Kuvottavaa. Eikö kannattaisi keskittyä lajin eteenpäin viemiseen ja nuorien innostuksen kasvattamiseen. Se, että saadaan mahdollisimman paljon todellisia kilpailuja lisää kaikkien innostusta. Pelkkä harrastelu ja samoilu ei kovinkaan monelle kilpailuhenkiselle riitä.

Ikävää on, että lajin sisällä on tätä ikuista eripuraa ja kyräilyä. En sitä kestä yhtään, mutta olen jo itsekin linjannut,  että joitain ihmisiä en jaksa enää edes tervehtiä. Eivät ole arvoasteikossani edes sen arvoisia. Lapsellista varmasti, mutta näin se nyt vaan menee. Liian monta kertaa samat nimet nousevat esiin kun näitä sotkuja selvitellään. Ja Jutta Koivulan sana “….. näyttää todella huonolle ulospäin…..” jatku riitely lajin sisällä. Näissä tunnelmissa sitten lähdettiin kisoihin. Onneksi, onneksi saatiin hienot kisat sää suosi ja iltajuhlaan asti riitti hauskanpitoa.

Omista suojateistani latasin odotuksia Minttuun, joka lähtikin hakemaan ainoastaan voittoa. Tämä kostautui ja vähän liian luja keskinopeus aiheutti sen, että hevonen ei palautunut toisen lenkin jälkeen toivotulla tavalla. Kari oli huoltojoukoissa ja pienen harmittelun jälkeen värväytyi Töppärän tiimiin ja siivitti Veran kolmanteen sijaan. Se oli hieno saavutus ja olin tietenkin tyytyväinen. Mintun veto oli rämäpäinen, uljas ja tyhmänrohkea, mutta sitäkin arvostan ja ymmärrän hyvin, että viime vuoden mestarille ei muu tällä kertaa kelvannut kuin voitto.  Luonnollisesti harmitus ja itku olivat läsnä. Mutta sehän on selvä, että kun tavoitteita ei saavuta se harmittaa. Nämä takaiskut kuuluvat lajiin ja vaikka se pahalta tuntuukin niin vahvistavat urheilijoita. SM on ja sen pitääkin olla iso juttu, mutta ne todelliset tavoitteet jokaisella kv-tasolle kiivenneellä on muualla. Vähintäänkin PM-kisoissa. Kun niitä ei tänä vuonna päästy ratsastamaan, niin kyllä SM oli monelle kauden pääkisa.

Illalla juhlittiin. Hyvällä porukalla.  Taikayön Ratsastajat olivat tehneet valtavan työn ja se huipentui iltajuhliin. Oli iloista hälinää, puheita, palkintojenjako, hyvää ruokaa, musiikkia ja ennen kaikkea hauskaa yhdessäoloa. Seuraaville  kisajärjestäjille tulee olemaan kova haaste saavuttaa sama taso, mikä tämän vuoden järjestelyissä oli. Mutta sekin on hyvä, että tulee tavoitteita myös siinä, miten kisoja järjestetään. Ja ehdottomasti SM-kisoissa pitäisi aina olla jotain sellaista, mitä ei seurakisoissa tai aluekisoissa ole.